Mikä tässä kotona olossa muka on rankkaa?

Ei siihen muuta tarvita, kun kaikki elämässä alkaa näyttämään rankalta. Sitä se jatkuva ja kasvava pitkäkestoinen suuri univaje teettää.

Tuntuu siltä, että päivä toisensa jälkeen toistuu samanlaisena: ruokailut, siivoaminen, nukuttaminen, kaappien järjestely, skarppina oleminen... En ole yltiösosiaalinen, eli uusien ihmisten tapaaminen on vaikeaa, jopa rasittavaa, mutta olen kuitenkin sosiaalinen, eli kotona "yksin" istuminen on rankkaa. Koitan käydä mammakahviloissa jne., mutta en ole sellainen, että parin kerran jälkeen jo kyselisin, että "mitenkäs, Anneli, nähtäiskö huomenna leikkipuistossa puoliltapäivin" tms.



Käytän työssäni aivojani ja sosiaalista herkkyyttäni paljon ja tuntuu, että kotona tietoni ja taitoni menevät hukkaan. En edes ole erityisen hyvä kodin järjestyksen ylläpitäjä ja kuraisten vaatteiden kanssa puljaaminen ihan rehellisesti sanottuna vituttaa.



Olen ollut töissä päiväkodissakin, mutta siellä tuo oli työtä ja apuna oli keittiön henkilökunta ja siivousväki. Sai keskittyä enemmän lapsiin, henkilökunta oli "aikuisena seurana", sai tehdä paperitöitä ja käydä palavereissa ja työpäivän jälkeen pääsi puuhaamaan just sitä mitä ite tykkäsi tehdä.

jos vauva heräilee myös työssä käyvän uni katkeilee, päivällä ei voi nukkua lapsen rytmissä. Ruuanlaitto tai päivittäinen siivoaminen ei ole monen tunnin urakka, enemmän päivällä työtä tettää lapsen kanssa koko ajan läsnäolo, ja kun tämä vaatii huomion. Pienen lapsen kanssa pitää mennä vauvan rytmissä. Ja kun suurin osa sanoo nakittavansa ja haluavansa miestensä, töiden lisäksi, tekevän kotitöitä niin kotona on helpompaa.

Mua rasitti, kun mitään ei saanut tehdä rauhassa, aina oli ainakin yksi roikkumassa lahkeessa. Ruoka piti aina olla pöydässä heti eikä nyt tai alkoi kamala huuto. Levotonta, rauhatonta, ei aikaa omille ajatuksille.

Eri juttu sitten näiden kolmen kanssa... Talo täynnä tappelua ja huutoa aamusta iltaan. Kauppareissullakin onnistuvat aina tappelemaan keskenään.

tappava tylsyys

parisuhteet on erilaisia, elämäntilanteen on erilaisia, lapset on erilaisia...

meillä neljä lasta ja välillä on ollut niin helppoa että hävettää, välillä niin rankaa että voi h.....!!

sillä tämä on elämäni ihaninta aikaa enkä ymmärrä kauhistelijoita ja ne suorastaan vituttavat.

1 ja 2 vuotiaiden kanssa on se ajoittainen jatkuva tyytymättömyys ja narina, kokoajan pitää olla sylissä ja sylissäkään ei välillä ole hyvä. Vaikka rankkaa välillä onkin olen lapsistani onnellinen, mutta tavallaan myös mielelläni palaan töihin kun sen aika tulee.

Siis sillon kun esikoinen oli vauva. Mutta sillon olinkin ainut kaveri piirissäni jolla on lapsi. Nyt kolmen kanssa arki menee omalla painolla ja osaa arvostaa pieniä asiota, niinkun vaikka rauhassa juotua kahvikuppia.

tuskin kenenkään mielestä on rankkaa hoitaa yhtä lasta, joka nukkuu päiväunet... moni tekee graduja kun vaan yksi päiväunet nukkuva lapsi kotihoidossa. ei isompien lasetn kuljetteluja eskariin/kerhoon/kouluuun, ei isompien kuljettelua harrastuksiin tai kavereille, ei huolta ovatko tehneet läksyt, missä pukeissa lähtevät kouluun.



rankkaa on silloin, jos lapsia useampi ja koko ajan on työtä, siivousta jne. koko ajan, ei hetken taukoa. ja isompien lasten hoitaminen on henkisesti raskasta. kaverijutut jne.



kaikkien mielestä on lomaa hoitaa yhtä pientä lasta kotona.

Sulle jokin muu asia voi olla rankka joka hänelle on helppoa ku heinänteko. Et voi vähätellä toisten tunteita ne ovat aitoja. Se että miksi hän niin kokee on toinen juttu. Ehkä voisit kysellä ja auttaa häntä kuuntelemalla ja antamalla hyviä neuvoja.

Lapsen kanssa kotona olo ei ole rankkaa jos laitat lapsen yksin leikkimään olohuoneen lattialle, annat lapsen katsoa telkkua joka päivä, ulkoillessa istut penkillä ja lapsi hiekkalaatikolla. Eli et siis leiki itse lapsen kanssa.



Itse koin kotona olon pikkuisen rasittavaksi välillä mutta toisaalta halusin olla lapselle läsnä ja leikin hänen kanssaan päivittäin. Tosin meidän alueella ei ollut muita lapsia joten muuten 2-vuotiaani olisi tuntenut olonsa yksinäiseksi.

tää lasten(4.5v ja 2v) kanssa kotona oleminen melkoista lomaa on...

Mä olin kolmen pienen lapsen yh. Joskus ennen Kristusta, ja se oli rankkaa, hohhoijaa!

Nyt nuo kolme ihanaista ovat isoja teinejä, kohta muuttamassa pois kotoa. Ja minä nautin kotona olosta iltatähden kanssa. Ja tämä on sitä LOMAA!!

On mies joka osallistuu, sisarukset osallistuvat arjen pyörittämiseen ja pikkuisen hoitoon innoissaan. Minä nautin päivistä täysin siemauksin, pitkiä leppoisia aamuja, aikaa laittaa hyvää ruokaa, aikaa siivota, sisustaa ja laittaa kotia.

Toista se oli silloin noitten kolmen kanssa yksin.

Koko ajan saa olla siivoomassa jotakin ja silti on koko ajan sotkuista. Viis kertaa päivässä syödään ja tuntuu, et jatkuvasti saa olla siivoamassa keittiötä. Nuo keittiösotkut on ehkä pahin asia. Muuhun sotkuun olen jo vähän tottunut.

parisuhteet on erilaisia, elämäntilanteen on erilaisia, lapset on erilaisia...

meillä neljä lasta ja välillä on ollut niin helppoa että hävettää, välillä niin rankaa että voi h.....!!

Samoja fiiliksiä alusta saakka. Nyt on kolme lasta eikä se siitä ole muuttunut. Periaatteessa helppoa, mutta välillä ihan muuta.

minulla on kuusi lasta. yksi lapsista on vaikeavammainen ja olen ollut kotona ööö... pitempään kuin jaksan muistaa tämän lapsen takia. viimeiset kaksi vuotta sain olla töissä välillä, kun kunta tarjosi meille kotiin avustajan lapselle ja voi hyvänen aika kuinka koinkaan eläväni täysillä... kävin töissä, tapasin aikuisia ihmisiä muutenkin kuin lasten tiimoilta (ammatiltani olen opettaja, mutta työ oli ammattikoulussa, jossa opiskelijat olivat jo vähän vanhempia "lapsia"), tulin kotiin ja seurustelin perheeni kanssa aivan uusin voimin.



tänä vuonna apua ei enää saanut ja yritettyäni kolme kuukautta sinnitellä ja hommata lapselle hoitajan kotiin kohtauspäiviksi tai muuten huonoiksi päiviksi, tulin siihen tulokseen, että revin itseäni ja perhettäni (toisinaan hoitaja oli esikoiseni) vähemmän, kun annan periksi ja jään kotiin kunnes lapsi joku päivä siirtyy johonkin laitokseen asumaan.



voin sanoa, että jokainen päivä on taistelua mielenterveyden säilymisen puolesta. kotityöt sujuvat, niissä ei ole mitään raskasta, lapsetkin hoituvat, heidän kanssaan on kiva olla, mutta muuten elämä on yhtä raahautumista päivästä toiseen.



olen toisaalta ajatellut, että ainakin olen elänyt. ja elänyt. ja elänyt. kun joka hlvetin päivä tuntuu 72 tunnin mittaiselta ja siihen päälle tulee vielä yö... pitkä elämä. pitäisi olla onnellinen.

ensin stressaavaa työtä 8 h ja sitten kotitöitä, vaimon odotuksien täyttämistä, yöllä vinkuvia lapsia, jne. Ja kuten edellä mainittu, vaikeavammainen tai mielenterveyslapsi todella laittaa sitten jaksamisen välillä koetukselle. Meilläkin kokemusta, mutta elämä jatkuu ja eteenpäin mennään, sopeudutaan kortteihin jotka on.

Meillä kumpikin ollut sylivauvoja ja elämä ekat kuukaudet oli sellaista sohvalla istuskelua, lehtien lukemista ja telkun katsomista vauva sylissä torkkuen ja syöden. Helpoksi sen teki, kun esikoinen oli jo eskarissa kakkosen synnyttyä. Toisaalta aika vähän sai tehtyä mitään päivän aikana ekat kuukaudet, kun aika meni lähinnä vauvan kanssa ollessa. Sitten lapsen alettua liikkumaan ja viihtymään lattialla paremmin tein 100% kotitöistä ja silti luppoaikaa oli ihan tarpeeksi. Iltaisin oli mukavaa, kun saatiin vaan olla perheen kanssa, kun oli siisti koti ja pyykit kaapissa.