Ylisuojeletko lastasi motorisen kehityksen kustannuksella?

Olin lapsena (tai siis edelleen) sellainen etten oikein uskaltanut ja myöhemmin halunnut edes yrittää mitään epämukavaa liikuntajuttua. En ikinä esimerkiksi tykännyt kiivetä sellasta verkkoseinämää tai narutikkaita leikkipuistossa. Tai roikkua käsillään mistään. Tai kiivetä puuhun. Kaikenlainen hyppiminen oli ihan kivaa, kunnes tuli virhe ja kaaduin tai liukastuin tms. Just joku röpelöisellä jäällä luisteleminen (luistimilla tai ei), ihan hirveetä. Mäen laskeminen suksilla, ihan hirveetä. Kuperkeikat sujui jossain vaiheessa, sitten kehitin jonkun pelon siihen että niska katkeaa, sitten pari vuotta myöhemmin opettelin ne väkisin uudelleen, loukkasin itseni ja siihen jäi ne kuperkeikat. Kaikki kärrynpyörät jne ihan mahdottomia. Pyöräilystä tykkäsin ja sitä tein ihan huvikseenkin, kotipihalla oli sellanen entinen ojanpohja jossa oli jyrkkä lasku ja jyrkkä nousu, siitä mentiin pyörällä ja se oli tosi hauskaa. Kuitenkin kaikki tilanteet joissa pyörä vähänkään luisti, hiekalla tai jäällä, oli pelottavia. Harrastin ratsastusta, siinäkin pelkäsin pitkään tippumista ja olin jäykkä ja kömpelö, mutta harjoittelu ja rutiini auttoi. Onneksi oli se laji, muuten olisin vieläkin arempi.



En tiedä miten minun varhaislapsuudessa vanhempani suhtautuivat motoriseen kehitykseen. En tiedä siis onko tämän aiheuttanut joku jatkuva varoittelu, vai olenko ollut vain luontaisesti arka, ja sitten ei ole osattu oikealla tavalla tai tarpeeksi kannustaa ja panna saamaan onnistumisen elämyksiä fyysisyyttä vaativista suorituksista. Myöhemmin he kyllä patistivat, mutta ehkä olisin toivonut enemmän kannustusta ja tsemppaamista. Allekirjoitan ihan täysin sen, että jos perustaidot jää oppimatta, on myöhemmin tosi vaikea niitä kehittää. Koululiikunnassakin vaatimustaso kasvaa vuosi vuodelta, ja oletus on että vapaa-ajalla lapset liikkuu, koulussa opetetaan lähinnä urheilulajien tekniikkaa ja niissä lajeissa mitataan tuloksia, mutta lihasvoima, ketteryys, tasapaino, nopeus jne pitää tulla muulla ajalla. Muistan kaikkien koululiikuntavuosien ajalta vain pari onnistumista, sellaista tilannetta jossa sain kehuja tai tiesin että nyt meni hyvin. Kaikki muut liikuntatilanteet oli epämiellyttäviä ja sellaisia etten missään tapauksessa olisi vapaaehtoisesti harrastusta jatkanut. Minulle oli ihan tuntematon käsite se että kehollaan voi tehdä asioita joista saa iloa, ja että kehon käyttäminen voi olla hauskaa. Minulle se oli aina vaan joku rasite, enkä uskonut että harjoittelemisella on mitään vaikutusta minuun, olen tuomittu olemaan kömpelö, hidas, huonokuntoinen ja arka, jonka kannattaa aina ja kaikkialla välttää kaikkia liikuntasuorituksia.



Oma lapseni vasta pikkuhiljaa kävelee, mutta olen antanut hänen sisällä kiipeillä ja kokeilla rajojaan. Hauska nähdä miten mukavaa hänestä on kun kehoaan käyttäen pääsee jonnekin, ja miten nopeasti hän oppii. Ulkona hän on yleensä vaunuissa.

toinen lapsista tosi varovainen ja kömpelö ja yleensä satuttaa itsensä pahasti kun kaatuu ja häntä huomaamattaan varoitteleekin enemmän, vaikka yritän päästä tavasta eroon. Toinen lapsista taas on luontanen akrobaatti ja notkea kuin mikä ja hän liikkuu, kiipeilee ja tekee kielloista huolimatta mutta hänelle ei yleensä käy mitään vaikka tippuisi mistä. Eli luontanen liikunnallisuus ja luonteenpiirteet vaikuttavat miten suhtaudun ja toisaalta lapsen taitojen kasvaessa lapsen itsevarmuus lisääntyy.

Ekaksi; suomalaiset lapset ei uusimpien mittausten mukaan ole ollenkaan niin ylipainoisia kuin media väittää, vaan keskimäärin hoikempia kuin ennen. Tässä kohderyhmässä läskihysteria on siis vaan kolumnistien helppo keppihevonen josta vääntää juttua kun ideat on vähissä.



Toisekseen toi vanhempien syyllistäminen on siinä mielessä ikävää, että "liikunnan perustaidot" on todella laaja käsite, ja väitän että suuri osa vanhemmista ei itsekään niitä hallitse. Tyhmempi vois luulla että koulun tehtävä ois opettaa myös perustaitoja, eikä keskittyä kilpailuhenkiseen oppilaiden eriarvoistamiseen.



Mä myös puistopuutarhurina toimiessani olin ihan raivona näille jotka päästi lapsensa kiikkumaan puihin ja tuhoamaan istutuksia "koska tuo kuuluu lapsen elämään". On ihan eri juttu kiivetä sinne oman pihan koivuun, kuin siihen tuhannenkin kalliiseen, vaivalla kasvatettuun ja vaalittuun puiston puuhun, joka ei todellakaan kestä kymmenien mukuloiden rimpuilua. On kaunis ajatus haikailla jonnekin 50-luvun piha-ja metsäleikkien perään, mut nykyään ympäristö on tarkemmin rakennettu ja suunniteltu, eikä siinä ole otettu huomioon ensisijaisesti lapsen tarpeita seikkailulle. Mä en voi väittää, että esimerkiksi tämä meidän lähimetsä koirankakkoineen, lasinsiruineen ja pultsareineen ois just se paikka jonne päästäisin lapseni ryömimään ja möyrimään. Mieluummin me mennään vaikka sitten urheiluhallille.

asia olla juuri päinvastoin. Jotkut ovat jopa huomautelleet että "Hui kamala, miten te nyt noin annatte lapsen kiipeillä sohvilla" Lähinnä huvittavaa. Meillä on todella vilkas 1vuotias joka on lukemattomia kertoja tippunut ties mistä. Tietenki katson ettei mitään pahempaa pääse tapahtumaan, mutta järjetöntä jos ei saisi antaa muka minnekkään toisen mennä. Ei meillä koskaan mitään "tatteja" päähän ole tarvinnu laittaa ettei toista vaan sattuis jos kolauttaa päänsä. Oppi sängystä tulemaan alas kun tippu 3 kertaa ensin. Koko ajan touhottaa ja kiipeilee pöydille sun muualle. Taitaa olla marakatille sukua :D

Juoksee, kävelee takaperin, kiipeilee... Kesällä mennään ekaa kertaa metsään ihmettelemään, siis muutenkin kuin vaunuissa.

Kaksi lapsista on hyvin liikunnallisia ja yksi varovainen. Kyllä noille liikunnallisemmille on jotain pieniä haavereita pääsytkin sattumaan, mutta ovat oppineet ajamaan apupyörittä 3-vuotiaina.

Ilman mistään mitään lukematta tulin siihen tulokseen, että saa kiipeillä, kaatuilla ja satuttaakin joskus itsensä. Koska lapsella on luontainen tarve kokeilla kaikenlaista, siihen on jokin syy. Oppimisen tarve.



Nyt huomaan esikoisten äitejä, jotka ovat aivan hädissään jos heidän vuosikkaansa seisoo alimmalla rappusella. Kyllä minä senkin hyvin ymmärrän. Itse vaan valitsin toisin. Sohvilla saa hyppiä ja tehdä patjoista ja tyynyistä hyppypaikkoja.

Annatteko lapsenne sitten hyppiä samallalailla myös vierailuilla? Hyppiä TV-tason päällä ja sohvalla ja istutte vaan ja nauratte että voi tuota meidän "Paavoa" kun hän on liikunnallisesti lahjakas XD EI EI ja EI! Sanokaapas miten puissa kiipiminen vaikuttaa lapsenne myöhäisempään elämään? ei millään tavalla, paitsi jos ette ole hänestä apinaa kasvattamassa, kyl ny jokaiselle normaalilla vanhemmalla pitäISI olla järkeä sen verran et tietää mikä on turvallista ja mikä ei...