Tunteeko vammaisten äidit huonommuutta

Joskus tunnen surua menetetyistä mahdollisuuksista. Toisinaan ylpeyttä siitä, että selvisin näinkin vaikeasta tapauksesta taas, menettämättä hermoja.

Harmittaa vain lapsen puolesta todella paljon.



Ja suren sitä elämää, joka tänne ei saanut syntyä vammaisuutensa vuoksi.

En tiedä miksi.Ei mitään järkisyitä sille miksi häpeän lapseni vammaisuutta. Tai sitten se johtuu siitä että minua on kiusattu ja pidetty tyhmänä. Häpeän sitä ettei me olla niin kuin "muut".

käsitellä vammaista lastenlasta. He kuvittelevat että ihmiset eivät tiedä lapsen olevan vammautunut. Lasta ei koskaan esitellä, hänestä puhutaan hyvin vähän ja jotenkin asiat siirtyvät aina seuraavaan puheenaiheeseen. Lapsen nuoremmat sisarukset ovat kyllä esillä ja heitä tapaa useinkin, mutta tämä vammainen isompi lapsi... häntä ei esitellä koskaan.



Minua käy sääliksi moinen kohtelu. Toivottavasti tämä lapsi ei itse ymmärrä miten hänen isovanhempansa häneen suhtautuvat. Ja vanhemmillakin on varmasti osansa, kun eivät puutu tilanteeseen...

Eikä ole syytäkään, ihana poika. Lapsi vammautui synnytyksessä hapenpuutteen seurauksena. Äiti puhuu avoimesti lapsensa vammaisuudesta ja on kiitollinen, ettei lapsi vammautunut pahemmin.

En siis itse ole vammaisen lapsen äiti, ja olen kyllä säälinyt (ja säälin edelleen) niitä joiden lapset ovat vammaisia, mutta koskaan ei ole tullut mieleen että sitä voisi HÄVETÄ.



Vähän niin kuin häpeäisi sitä että on dementoitunut isä jota hoitaa, eikö? On helppo ymmärtää että se on rankkaa ja että se käy jaksamisen päälle, mutta eihän siitä ketään voi syyttää että lapsi on vammainen, enkä usko että kukaan ulkopuolinen on sitä mieltä että siinä olisi mitään hävettävää.