Miten 30-vuotias ja 40-vuotias ovat pääsääntöisesti erilaisia?

40v ne ruusuiset kuvitelmat on muuttuneet todeksi tai sitten eivät. Eli joko elää unelmaansa tai sitten elää katkeroituneena elämään.

jo raskaita elämänkokemuksia takanaan, läheisten kuolemia, keskenmenoja, työttömyyttä yms. Kyllä siinä jo oppii, ettei elämä ole todellakaan täydellista ja antaa itsellen anteeksi.

"40v ne ruusuiset kuvitelmat on muuttuneet todeksi tai sitten eivät. Eli joko elää unelmaansa tai sitten elää katkeroituneena elämään."



Entäs me elämään tyytyväiset nelikymppiset jotka ovat karistaneet turhat unelmat ja olemme onnellisia?

sinnittelee työttömänä yksinhuoltajana päivästä toiseen. En itse ole, mutta lähipiirissäni on.



Siksi naurattaa tuon yhden kommentit. Muutenkin on aika tynnyrissä saanut elää jos on sinisilmäinen vielä kolmekymppisenä.

nuoruuteen ja pitää nuorena. On sääli, jos on sellaisia kokemuksia, että vanhenee ennen aikojaan.

paljon, mm. eroja, keskenmenoja, vanhempien kuolemia. Sitähän se aikuisuus on, kolmekymppisenäkin.

nuoruuteen ja pitää nuorena. On sääli, jos on sellaisia kokemuksia, että vanhenee ennen aikojaan.

Mä olen itse 30v 2 lapsen äiti ja mulla juuri oli täällä kyläilemässä muutama 40v äiti joiden nuorimmat saman ikäisiä kun mun esikoinen. Mun mielestä heillä on tietyllä tapaa enemmän itsevarmuutta vanhemmuudesssa ja muissa asioissa kun minulla. Ja joo on joo luonne kysymys toki, mutta arvostan ja tykkään näiden äitien neuvoista ja kommenteista koska ajattelen että he tietävät mistä puhuvat. Ihania tyyppejä ja olen onnellinen että tykkäävät minun ja lasteni kanssa viettää aikaa ja jakaa kokomuksiaan.

Nyt lapset ovat vielä aika pieniä (4-8v), mutta nelikymppisenä (ja vähän yli) kuvittelen elämän olevan jo vähän helpompaa (no, riippuu millaiset murkkuiät on tulossa...) Nelikymppisenä esikoiseni on jo täysi-ikäinen!



Paljon on joutunut kokemaan jo kolmikymppisenäkin, sinisilmäinen en siis kai ole. Eli haaveilla tulevaisuudesta voi, mutta ikinä ei tiedä, mitä tuleman pitää...

Tai siis olen huomannut ison muutoksen ulkonäössäni (kropan rupsahtaminen lasten saamisen myötä), mutta en ainakaan itse tunnista kovin suurta henkistä muutosta.



Mulla ei ollut 30-vuotiaanakaan sellainen olo että on "koko elämä edessä" ja kaikki on vielä mahdollista, taidan olla pessimistinen luonne... Tietysti tajuan nyt jälkikäteen että aikaa kaikenlaiseen oli silloin enemmän kuin nyt, mutta ei mun perustunnelmani ole kovin erilainen.



Ikää suurempi muutos on tapahtunut lasten kautta. En koskaan ennen omien saamista välittänyt lapsista yhtään, ja nyt tuntuu että kaikki pyörii niiden ympärillä. Osittain tietysti pakolla, eihän lapsia voi huomiottakaan jättää ja niistä huolehtiminen vie paljon aikaa ja muita resursseja, mutta myös mun ajatuksissani lapset ovat koko ajan.

"40v ne ruusuiset kuvitelmat on muuttuneet todeksi tai sitten eivät. Eli joko elää unelmaansa tai sitten elää katkeroituneena elämään." Entäs me elämään tyytyväiset nelikymppiset jotka ovat karistaneet turhat unelmat ja olemme onnellisia?

eli on oppinut että ei ne kolmekymppisen ruusuiset unelmat loppujen lopuksi ollutkaan niitä oikeita unelmia. Mutta valitettavan moni kuitenkin on katkeroitunut kun elämä ei mennytkään niin kuin suunnitteli. Tottakai on kolmekymppisiä, joilla on jo hurjia juttuja takana, mutta tässä puhuttiin nyt noin yleisesti. Noin yleisesti kolmekymppinen on vielä kuitenkin aika naiivi, sen tajuaa vasta sitten kun on 40v.

Jotakin hommaa tässä täytyy jättää kaikkien tulevien vuosien varalle sillä odotettu elinikä on nousussa. Eli jos tässä vielä hippaloin toiset 40 vuotta niin kyllä vielä yhtä jos toista ehtii. Itselleni lähinnä harrastusehtimisiä ajattelen.