Mua ärsyttää yhden vauvan äidit joilla on NIIIIIIN rankkaa!

Mielestäni ensimmäinen vauva-aika oli rankin ja yhden lapsen kanssa paljon rankenpaa, kuin kolmen. Ehkä johtuen siitä, että ensimmäisen kohdalla koko elämä muuttuu. Ensimmäisen lapsen syntymään ei voi koskaan valmistautua täysin. Äidiksi muuttuminen on rankkaa, samoin koko elämän uusiksi järjestäminen.



Tokan ja kolmannen kohdalla on jo äiti. On itse tehnyt valinnan hankkia lisää lapsia, tietäen minkälaista vauvan kanssa on. Se saa olla rankkaa ja niin saa olla ekankin kanssa.



t: kolmen äiti

"neljän allergikon äiti"

Jos valittaa että on rankkaa, se ärsyttää muita.

Jos kertoo että on tosi helppoa, sekin ärsyttää.

Jos sanoo että on vaikea lapsi, sanotaan; odotas kun sulla on kaksi.(annetaan ymmärtää ettei vielä ymmärrä mistään mitään)

Jos sanoo että on helppo lapsi,sanotaan: odotas kun saat vaikeen lapsen.(tai toivotaan rivien välissä että saisi vaikean lapsen)



Kyllä äidit on kieroja.

Milloinkaan ei voi sitä tukea antaa toisilleen.

miten kukakin asiat kokee...Kyllä asiat saa ärsyttää, kaikki me kai olemme ihmisiä?! Toisia voi aina yrittää ymmärtää ja asiettua toisen asemaan. Aina se ei onnistu, ei sille mitään voi. Mielestäni tämän palstan kaltaiset paikat ovat niitä paikkoja, joissa voi sanoa ärsyyntymisen aiheensa, eihän näitä muuten olisi. Törkeästi ei mielestäni saa kirjoittaa. Mutta me ollaan niin erilaisia; joku palaa loppuun sen "tavallisen ja ihan terveen" lapsen kanssa ja toinen jaksaa hymyssä suin useamman sairaan tai jotenkin "erilaisen" lapsen kanssa.

enemmän ja vähemmän pulassa ja joka asia on aina maailmanloppu ja kärpäsestä tulee hetkessä härkänen. Kaverini sai vuosi sitten ensimmäisensä ja siitä lähtien ei ole osannut muusta puhuakaan. Aivan suoraan sanottuna ainoa jutun aihe on hänen lapsensa. Välillä tulee mieleen, että hei, mullakin on kaksi lasta, haluaisitko kuulla, mitä heille kuuluu...? Kaikki asiat ovat aivan uskomattomia juttuja ja niitä veivataan ja käännetään ja vatvotaan joka kulmasta. Monesti saa lukea, että tulee ymmärtää esikoisen äitejä ja muistaa millaista se on, mutta haluaisin muistuttaa, että sama toisinkin päin. Tulee muistaa, että vaikka se oma lapsi on tietysti maailman ihanin ja kaikki, mitä hän tekee on Iso Juttu niin joskus voi puhua ihan oikeasti muustakin. Itsekkyyden tulisi olla ohi menevä juttu, muuten ystävyyssuhteet eivät kestä.

enemmän ja vähemmän pulassa ja joka asia on aina maailmanloppu ja kärpäsestä tulee hetkessä härkänen. Kaverini sai vuosi sitten ensimmäisensä ja siitä lähtien ei ole osannut muusta puhuakaan. Aivan suoraan sanottuna ainoa jutun aihe on hänen lapsensa. Välillä tulee mieleen, että hei, mullakin on kaksi lasta, haluaisitko kuulla, mitä heille kuuluu...? Kaikki asiat ovat aivan uskomattomia juttuja ja niitä veivataan ja käännetään ja vatvotaan joka kulmasta. Monesti saa lukea, että tulee ymmärtää esikoisen äitejä ja muistaa millaista se on, mutta haluaisin muistuttaa, että sama toisinkin päin. Tulee muistaa, että vaikka se oma lapsi on tietysti maailman ihanin ja kaikki, mitä hän tekee on Iso Juttu niin joskus voi puhua ihan oikeasti muustakin. Itsekkyyden tulisi olla ohi menevä juttu, muuten ystävyyssuhteet eivät kestä.

mihin elämäntilanteeseen ja minkä ikäisenä sen esikoisen saa.

Jos toinen ihminen on saanut lapsensa vaikka 10 vuotta nuorempana, ei ymmärrystä toista kohtaan enää ole(tai muistikuvaa siitä millaista se oli).

Monet ystävyyssuhteet kaatuvat siihen että ymmärrystä tai välittämistä ei vaan löydy.

Minusta se ei välttämättä ole itsekkyyttä ,että oma lapsi onkin tärkeämpi kuin vanhat ystavyyssuhteet.( Mutta ei omasta lapsesta silti tarvitse jankuttaa.)

sen verran mullistava kokemus, että koin sen välillä jopa liiankin rankkana. VAuva valvoi kaikki yöt, kärsi koliikista, napatyrästä jne. Ja muistan kyllä ihan selkeästi ihan suoraan valittaneeni, kuinka ei saa tehtyä mitään ja kuinka on rankkaa. Ja olihan se sitä, uutta, ihmeellistä ja rankkaa. Asia mihin ei ollut tottunut.



Useamman lapsen kanssa itsekkin välillä sorrun ihmettelemään tuttavia, jotka saavat esikoisen ja valittavat rankkuutta. Sitten tulee mieleen omat ajat. Enää lasten kanssa oleminen ei tunnu rankalta, siihen on tottunut. Mutta hyvin ymmärrän esikoisten äitejä ja heidän arjen rankkutta.

enemmän ja vähemmän pulassa ja joka asia on aina maailmanloppu ja kärpäsestä tulee hetkessä härkänen. Kaverini sai vuosi sitten ensimmäisensä ja siitä lähtien ei ole osannut muusta puhuakaan. Aivan suoraan sanottuna ainoa jutun aihe on hänen lapsensa. Välillä tulee mieleen, että hei, mullakin on kaksi lasta, haluaisitko kuulla, mitä heille kuuluu...? Kaikki asiat ovat aivan uskomattomia juttuja ja niitä veivataan ja käännetään ja vatvotaan joka kulmasta. Monesti saa lukea, että tulee ymmärtää esikoisen äitejä ja muistaa millaista se on, mutta haluaisin muistuttaa, että sama toisinkin päin. Tulee muistaa, että vaikka se oma lapsi on tietysti maailman ihanin ja kaikki, mitä hän tekee on Iso Juttu niin joskus voi puhua ihan oikeasti muustakin. Itsekkyyden tulisi olla ohi menevä juttu, muuten ystävyyssuhteet eivät kestä.

mihin elämäntilanteeseen ja minkä ikäisenä sen esikoisen saa.

Jos toinen ihminen on saanut lapsensa vaikka 10 vuotta nuorempana, ei ymmärrystä toista kohtaan enää ole(tai muistikuvaa siitä millaista se oli).

Monet ystävyyssuhteet kaatuvat siihen että ymmärrystä tai välittämistä ei vaan löydy.

Minusta se ei välttämättä ole itsekkyyttä ,että oma lapsi onkin tärkeämpi kuin vanhat ystavyyssuhteet.( Mutta ei omasta lapsesta silti tarvitse jankuttaa.)

ja minulle ova tärkeimmät maailmassa, ohi kaiken. Mutta tosiaan heistä ei tarvitse jankuttaa eikä se ole heiltä pois, jos kiinnitän huomiota myös ystäviini. yritän toki ymmärtää ja tähän asti se on onnistunutkin, mutta nyt alkaa olla aika nähdä muutakin maailmaa ympärillään, mikäli mielii säilyttää ystäviä ympärillään. Omat lapseni ovat vielä niin nuoria, että muistan kyllä mitä se oli ja sillä varmaan tässä näin pitkälle on pötkittykin... :)

lapset ja rankkaa niin muut ei saa valittaa...



Voi voi

Olin teatterissa ystävien kanssa, mies kotona vauvan kanssa, enkä millään meinannut jaksaa katsoa näytelmää. Olin niin poikki kun vauva heräsi monta kertaa yöllä ja aamulla nousi viideltä. Mietin, että kyllä on rankkaa oikeasti, ja elämä on muuttunut. Ystävät halusi lähteä vielä juomaan lasit viiniä, mutta itse raahauduin kotiin. Oli silti pakko kaivaa vielä tämä ja kirjoittaa ennen nukkumaan menoa.



Juu yksi lapsi on, ja se on minusta välillä rankkaa. Varmaan mietin että helppoahan se, sitten jos joskus saan lisää lapsia. Mutta tuntuu tosi hassulta se ajatus, että kaiken pitäisi olla tosi super huonosti ennenkuin saa olla väsynyt tai valittaa. Ap, jollain neljän allergisen lapsen äidillä on ehkä syöpä, ja hän ärsyyntyy kun sinulla on muka rankkaa. Tai jollain on ehkä viisi allergista lasta. Äidilläni on kahdeksan lasta, hän ehkä saa sitten valittaa? Ja kritisoida sinun väsymystäsi?



On ihmisiä, joilla on rankempaa kuin minulla ja on ihmisiä joilla on minua helpompaa. Samoin on ihmisiä joilla on vähemmän tai enemmän rahaa kuin minulla. Tai kauneutta, tai isompi koti tai mitä tahansa. Sellaista se elämä on. Itse elän omaa elämää kumminkin ja valitan ajoittain siitä.

Minulla kaikista rankin vaihe elämässäni oli esikoisen syntymän jälkeen.



Siinä taustalla kun voi olla paljon muuttuvia tekijöitä, joita ei välttämättä kaikille (tai kenellekään!) ole halukas selvittämään. Ja lisäksi hyppy tuntemattomaan, jossa kaikki pitää opetella itse yksin kantapään kautta, on aina raskasta. Toisen, kolmannen jne. kanssa kaikki muuttuu aina helpommaksi, kun kaiken osaa jo ja tietää mitä kannattaa tehdä ja mitä ei.



T. neljän lapsen äiti

jotka eivät elämäsään olen saavuttaneet mitään muuta kuin vääntäneet muutaman lapsen. Sillä sitten pitää käydä täällä elvistelemässä, että kyllä minä olen mainio ihminen, kun olen tehnyt monta lasta. Yhden lapsen äidit taas ovat todella mitättömiä ihmisiä.



Hanki elämä.