Emotionaalinen yksinäisyys - mikä siihen auttaisi? :(

Vaikka minulla olikin mies ja lapsia, kavereita, sekä sukulaisia.

Sitten löysin itselleni ystävän, joka on täysin samalla alltopituudella kanssani. Hänen kanssaan olen viettänyt aikaa jutellen ja ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin. Vasta tämän ystävän kautta tajusin mitä todellinen ystävyys on.

Mullakin on nyt tilanne, että on perhe ja on kontakteja perheen ulkopuolelle. Tapaan muita äitejä ja tuttuja kyllä periaatteessa aivan riittävän tiuhaan. Mutta keksustelut ovat sellaista small talk -tasoa, eikä minulla ole ketään, jonka kanssa voisin oikeasti pohtia jotain vähän syvemminkin.



No onneksi silloin tällöin syntyy joitakin ihan mielenkiintoisia keskustelupätkiäkin ja iloitsen niistä. Sitten olen myös yrittänyt vain hyväksyä sen, että juuri tässä elämän vaiheessa minulla ei satu olemaan sellaista sydänystävää kuin toivoisin. Ehkä sellaisen aika on taas pian. Se että hyväksyn asian ja etten koko ajan taistele tilannetta vastaan, helpottaa jaksamaan sitä.



Vaikka en ole 100-prosenttisen tyytyväinen elämääni juuri tältä osin, niin kokonaisuudessaan elän varsin mukavaa elämää. Ja harvallapa meistä aivan täydellinen elämä on.



Välillä ajattelen, että kun jaksaisin kirjoittaa päiväkirjaa, niin se varmasti auttaisi ystäväpulaan, vaikka ei tietenkään ole lainkaan sama juttu.

jos se vain suinkin on mahdollista.



Jo ennen kuin mainitsit mielialalääkkeestä, minulle tuli masennus. Siinä saattaa kokea "sielun autiutta" ja "kosmista yksinäisyyttä". Voi tuntua, ettei liity mihinkään ihmisryhmiin eikä ystäviin, seuraa sivusta, vaikka olisi ulkoisesti aktiivinen ja puheliaskin. Joku on kuvannut tunnetta, että on kuin olisi kiedottu elmukelmuun, tunteet eivät välity kumpaankaan suuntaan. Lasikuvun alla eläminen on yksi kielikuva, itsen ja muun todellisuuden välillä on ääntä eristävä, ei täysin läpinäkyvä tai läpinäkymätön lasi ja itse pomppii kuin kirppu pitkin seiniä: "Huomatkaa minut, nähkää minut --- ei taaskaan, kukaan ei pysähtynyt..."



Osuuko mikään näistä kuvauksista omaan kokemukseesi yksinäisyydestä?



Et ole ainoa, joka näin kokee! Meidän kulttuurissa ei vain ole kovin arvostettua pohtia ja ihmetellä ihmiseloa, kaikki pitäisi siivota piiloon tehokkuuden ja ulospäin hyvältä näyttävän tieltä.



Eksistentiaalinen yksinäisyys on tietyllä tavalla totta: synnymme ja kuolemme yksin. Näiden kahden tapahtuman välissä olisi hienoa, jos voi liittyä toisiin ihmisiin ja jakaa elämäänsä ja sielunmaisemaansa juuri sellaisena kuin sen kulloinkin kokee, ilman että se medikalisoidaan ja se pitää hoitaa "terveeksi" keinolla millä hyvänsä.



Kirjoita lisää, jos haluat!

taustalta löytyi syyksi se etten pohjimmiltani ole tyytyväinen itseeni, en siis viihdy itseni kanssa. kun sitten opin tuntemaan itseni paremmin ja viihtymään yksin tai ylipäätänsä itseni kanssa niin yksinäisyys väheni



minulla oli muuten aiemmin muuten tarve löytää uusi parempi ystävä/mies, joka on enemmän samalla aaltopituudella kanssani... kunnes aina se aaltopituus hävisi samalla lailla kuin aiemmin eli kyse oli samasta asiasta en itse ollut aaltopituudella itseni kanssa enkä siis mitenkään voinut olla tyytyväinen olooni kenenkään kanssa



saikohan tästä yhtään kiinni

siis kykenemätön solmimaan pitempiä ihmiskontakteja.



Paitsi parisuhteissa, vaikka niitäkin on kertynyt liikaa... Vaihtelevuus on suurta.

Nyt on kyllä pitkä suhde menossa ja vauvakin tulossa.



Ajattelin kerran kun oltiin miehen kaverin luona, ja tämä kaveri puhui puhelimessa jollekkin ja kertoi että "meillä on kylässä herra A ja neiti B, olin ihan äärettömän otettu siitä että tämä minulle melko tuntematon mies muisti nimeni!

Tuntuu, ainakin omasta mielestä (vaikka oikeasti niin on käynyt ehkä vain kerran, mutta se jäi mieleeni) ettei kukaan muista nimeäni, olen vain herra A.n tyttöystävä, tai "toi, mikä ton nimi nyt oli"



Vaikka olen tavannut paljon kavereita, ja on mulla ollut ystäviä, en vaan tiedä mihin ne aina jää.

Kukaan ei soita, jos on jotain juhlia niin minut aina "unohdetaan" kutsua.

Tuntuu että olen tosi huomaamaton, ja sellainen helposti unohdettava ja mitäänsanomaton.

Toisinaan otan itseäni niskasta kiinni ja otan itse yhteyttä vanhoihin kavereihin, eihän minulla ole mitään hävittävää. Ja toisinaan jollain on jopa aikaa lähteä kahville, mutta siihen se sitten taas jää, sitten ei taas nähdäkkään ehkä vuoteen.

mutta jotenkin se ei tunnu ihan todelta. Viihdyn aika hyvin itseni kanssa. Lapsena jopa erittäin hyvin.



Koen ihan oikeasti tarvitsevani SYVÄLLISTÄ YHTEISYYTTÄ toisten ihmisten kanssa. On ilmeistä, että monilla ihmisillä ei ole tällaista tarvetta, tai se yhteisyyden kokemus syntyy helpommin, tai se ei ole niin hallitseva/tärkeä tunne heille.



Minulla se tarve on jotenkin...ylikorostunut. Ylikorostunut siinä mielessä, että se asettaa ihmissuhteille suuria ja raskaita vaatimuksia, ja vastaavasti aiheuttaa pettymyksiä, masentuneisuutta ja konfliktejakin.



t. ap

jotain ylimaallista?



Minusta on enemminkin niin että jonkun kanssa voi kokea joissain asioissa yhteyttä, ja toisen kanss toisissa, ei kenenkään kanssa kaikessa. Monet asettaa ylenmääräisiä odotuksia/ vaateita parisuhteelle mutta mikesi ystävillekin voi niitä asettaa?

Sattumalta rupesin lukemaan ja tunnistin itseni ja hyvä huomata että en olekaan yksi tälläisen ongelman kanssa!

Syynä tosin osaksi rajatilahäiriö, eli jatkuva tyhjyyden tunne sisällä.



Mutta on tässä muitakin syitä; en löydä kaltaistani ystävää. Tällä hetkellä ainoat ystäväni ovat seuraavat:



* Vuotta nuorempi nainen, joka viettää teinielämää "myöhässä"

* Kymmenen vuotta vanhempi nainen, joka on aivan pulassa itsensä kanssa ja tekee sellaisia virheitä mitkä minä tein jo nuorena

* Yhdeksän vuotta vanhempi nainen, joka uskoo vähän liikaakin kaikkeen yliluonnolliseen jne. en pysty puhumaan mistään normaalisti kun koko ajan on näkemässä syvempää tarkoitusta kaikelle.



Vaikka nuo ihmiset ovat periaatteessa ihania, omia persooniaan, heistä kenestäkään ei ole minulle tosiystäväksi. Liian vähän yhteistä ja kaikilla on vähän sekin ongelma että eivät ole mitään välkyimpiä tapauksia...:/ Mistä minä löytäisin "tasoiseni" ystävän?

että näinkin moni (siis tällä otoksella) kokee yksinäisyyttä ja kärsii siitä.



Itse olen kohdannut elämäni varrella useammankin jonkin asteisen läheisriippuvaisen ihmisen ja saanut heistä jopa taakan. Ihmisiä, jotka eivät kestä olla yksin hetkeäkään.



Ehkä siksi olen hyvin herkkä vetäytymään tilanteesta, jossa joku ihminen pyrkii liian läheiseksi. Se on ahdistavaa.



Itse nautin yksinolosta, itse asiassa mieluiten olisin ilman sosiaalisia kontakteja vapaa-ajalla. Lasten vuoksi se ei ole mahdollista. On todella harvoja ystäviä, joita oikeasti haluan nähdä. Ja rajoitetusti heitäkin.



Siksi oikein pelästyin, että näitä yksin kärsiviä ihmisiä ilmaantuu näinkin monta. Me erakot ja oman tiemme kulkijat taidamme olla jopa Suomessa vähemmistössä...

Voisiko sellainen ajatus lohduttaa, etta siella huipulla on usein aika yksinaista? Etta mita korkeammalle tavoittelee elamassaan, sen enemman pitaa kestaa yksinaisyytta?

Ap:n tekstistä heijastuu ihan omat ajatukseni! Aiemmin ajattelin, että tunnen yksinäisyyttä, koska asumme mieheni kotipaikkakunnalla, ja minulla on täällä vain vähän tuttuja. Nyt kuitenkin olemme asuneet täällä jo pidemmän aikaa, ja minulla on harrastuksia ja olen aika osallistuva ihminen (lähinnä lasten kanssa käydään monenlaisissa tilaisuuksissa). Minulle on tullut näistä "piireistä" tuttuja, joiden kanssa saatamme vierailla toistemme luona tai käydä vaikka lenkillä. Juttelemme niitä ja näitä, mutta minusta tuntuu, ettei kukaan oikeasti tiedä, kuka tai mikä minä pohjimmiltani olen. Olen hyvin sosiaalinen ja pidän hyvin paljon hyörinästä ja ihmisistä ympärilläni...



Parhaat kaverini asuvat omalla kotipaikkakunnallani, jossa käyn säännöllisesti ja tapaan kavereitani. Pidämme heidän kanssaan yhteyttä myös puhelimitse ja sähköpostitse jatkuvasti. Lähemmät ystäväni pitävät minua hauskana ja huumorintajuisena sekä puheliaana ihmisenä. Nyt kuitenkin olen huomannut, että jutusteluni heidän kanssaan on myös jotenkin pinnallista... Saatamme puhua pitkäänkin ja kaverini kertoo vaikka omista parisuhdeongelmistaan tai lastenkasvatusongelmista ja minä kuuntelen ja saatan kertoa omia mielipiteitäni, mutta olen huomannut että minun ongelmani ja huoleni ovat omiani. Kai se johtuu itsestäni, etten tuo asioita esille tai sitten olen "niin hyvä kuuntelija", että minulle on helppo avautua.



Miehelleni olen asiasta puhunut, mutta hän ei ymmärrä yhtään pointtiani, koska harrastan, minulla on kavereita, puhun aika paljon puhelimessa ja kirjoittelen meilejä... Joskus tekis mieli mennä puhumaan johonkin terapiaan, mutta kun toisaalta ajattelen, ettei minulla pitäisi mitään ongelmaa ollakaan, koska ympärilläni on paljon ihmisiä ja osallistun kaikkeen. Jossain vaiheessa kävin seurakunnankin tilaisuuksissa, että olisinko sieltä löytänyt kuuntelijan, mutta en kokenut sitä omakseni. Jollekin ystävälleni olen ajatellut joku päivä puhua ajatuksistani, mutta toisaalta minusta on epäreilua kaataa koko likasankoa yhden niskaan... Ja täytyy myöntää, että pelkään myös omia tunteitani, kun alan tästä asiasta jollekin puhua; luultavammin itken itkemästä päästyäni! Tietysti myös pelottaa, etten osaa asiaa selittää ymmärrettävällä tavalla ja ihminen jolle kerron asiasta vain vähättelisi sitä.

sellaisesta, joka periytyy ihan varhaislapsuudesta, esimerkiksi turvattomasta, välttelevästä kiintymyssuhteesta? Jos ei ole koskaan vauvana ja lapsena saanut tuntea olevansa ehdoitta ja kokonaan turvassa ja hyväksytty, voisiko siitä jäädä tälläinen "kyltymätön" syvällisen kohtaamisen tarve - jos omassa symbioottisessa kehitysvaiheessa omaa ikäkauteen liittyvää kehityshaastetta -yksilöllistymistä - ei ole saanut "suoritettua" siinä määrin kuin se olisi välttämätöntä?



Vai voiko tällainen eksisstentialistinen tuska syvän yhteisyyden puutteesta liittyä johonkin muuhun yksilölliseen tekijään, sillä kaikillahan sitä ei ilmene?

Mikä saa ihmisen näin kaipaamaan ymmärrystä ja henkistä läheisyyttä ?

Jotkut varmaan löytävät tähän apua uskonnosta, taiteesta ja esteettisistä elämyksistä jne.. jos omien lajitovereiden kanssa ei tätä yhteisyyttä pysty jakamaan.



Toisaalta, kukaan toinen ei omaa täsmälleen samoja ajatuksia, arvoja, kokemuksia jne. joten täydellistä yhteisyyttä onkin mahdoton kokea, joten ei ihme, että aina ihmissuhteissa tulee pettymyksiä, jos tällainen sulautuminen on itselle elinehto ja pitkäaikaisen, tyydyttävän ihmissuhteen edellytys.

Kukaan maailmassa ei voi täyttää sellaista tyhjyyttä toisessa.

Minulla on tuo turvattomuus vahvana, syntyi samoihin aikoihin kuin tuo pers.häiriökin välttelevän äidin takia.



Terv. se rajatila tästä ketjusta.

.

Olin parikymppinen, ennen kuin tapasin yhtään itseni kanssa samanhenkisiä tyyppejä, ja kolmikymppinen, ennen kuin sain aitoja ystäviä joiden kanssa olen joskus samalla aaltopituudella. Mutta ei minulla sellaista Syvää Yhteyttä ole kenenkään kanssa ikinä ollut.



Life sucks, and then you die. Tartteeks olla näin pirun omituinen.

"sieluntoverin" kaipuuta, joten uskoisin tarpeen olevan ainakin omalla kohdallani lähtöisin juuri vauvaiän ja kiintymyssuhteen traumasta (adoptio + emotionaalisesti kylmät adoptiovanhemmat). . En tiedä sitten kuinka yleistettävissä oma kokemukseni on. Nyt kun itsellä on oma perhe ja "lauma", tunnen olevani tietyllä tapaa omieni parissa ja "turvassa", syvän yhteyden tarve tulee näin täytettyä. Tai sitten olen vain vanhentunut riittävästi, jotta nuoruuden angst on hellittänyt luontaisesti otettaan.

17

ja en ehkä sinänsä kuulu tähän ketjuun, koska koen, että tällä hetkellä elämäni on aika tyydyttävää (mitä nyt näitä small-talk ystäviä voisi olla enemmän). Miestäni rakastan, mutta olemme luonteeltamme aika erilaisia joissain asioissa, hänen kanssaan en koe ns. "yhteyttä". Mutta onnekseni tielleni on sattunut pari sellaista ihmistä, jotka ovat minulle todella läheisiä ja tärkeitä.



En nyt tarkoita sitä, että pohtisin syntyjä syviä (aina) heidän kanssaan, vaan oikeasti tunnen välillämme yhteyden, ymmärryksen. Toinen on tätini ja toinen on eräs naispuolinen ystäväni. Heidän kanssaan ollessa tuntuu siltä, kuin olisi tullut kotiin. Ja vaikka joskus olisikin hetkiä, että olemme eri mieltä tai toinen ei kuuntele tms., niin pääasiallinen tunne on kuitenkin tuo.



On siis mahdollista löytää elämässään tällaisia ihmisiä, tätini on aina ollut lapsesta saakka läheinen, mutta ystävän tapasin vasta äiti-lapsi-piireissä muutama vuosi sitten. Olemme aika samankaltaisia luonteeltamme, ja ymmärrämme toisiamme. Lisäksi olemme molemmin puolin aktiivisia kuuntelijoita. Vaikka aikaa kuluisi, ettemme ota yhteyttä tai näe, niin silti yhteys on säilynyt.



Voi olla, että osa tuosta tyhjyyden tunteesta johtuu juuri ylläolevan kirjoittajankin pohtimasta saamatta jääneestä lapsuuden täyttymyksen kokemuksesta. Tätä voidaan ilmeisesti psykoterapian avulla työstää. Ja toisille uskoon kääntyminen voi olla ratkaisu kokea yhteys Jumalaan. En osaa antaa konkreettisia neuvoja - osa ihmisistä vain taitaa olla enemmän "henkisiä", osa taas ajattelee käytännöllisesti ja porskuttaa eteenpäin huolehtimatta huomisesta suuremmin...

Hyvä, että elämäsi on kasassa nyt.



Yritän juuri saada esikoiseeni kuvailemasi kaltaista tunneyhteyttä. Pitkään tyttö oli ilmeisesti kroonisesti masentunut ja minä univajeessa, joten elimme kuin kaksi elmukelmuihmistä. Pikkusisaruksen saaminen herätti minut kaikkeen, mitä esikoisen kanssa puuttui - häneen oli heti helppo saada yhteys - ja olen nyt ponnistellut monella tapaa korjatakseni tilanteen. Ilokseni onnistumisia on tullut, ja olemme esikoisen kanssa molemmat päässeet tunnetasolla toistemme luo jo monta kertaa. Toivottavasti siitä tulee pysyvä olotila.



t. adoptoitujen lasten äiti

Teidän tilanne kuulostaa sekin hyvältä. Luulisin, että kun tunneyhteys on saatu alulle ja ihmisillä on oikeasti kyky ja halu olla tunteilla läsnä, niin yhteyttä ei enää mikään tekijä pysty "katkaisemaan".



Uskoisin, että ihmisellä jolla on on psyykkinen uskallus (uskallus luottaa, uskallus olla lähellä toista emotionaalisesti ja siten kyky jakaa tunteita ja tehdä niistä yhteisiä, rakentaa yhteisiä, syviä kokemuksia) olla toiselle tärkeä ja tehdä toisesta itselle tärkeä, merkityksellinen toinen, pystyy rakentamaan hyvän, elinikäisen suhteen toisiin ihmisiin.

Etenkin lapset ovat vielä niin joustavia jo fysiologiselta aivotoiminnaltaan, että vaikka varhaislapsuudessa olisi ollutkin traumaattisia kokemuksia, myöhemminkin ns, korjaavat kokemukset turvallisista ihmisistä pystyvät korjaamaan lapsen kiintymyssuhteen häiriöitä ja lapset pystyvät rakentamaan itselleen tasapainoisen psyykeen ja kyvyn muodostaa pysyviä ja läheisiä ihmissuhteita.



Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi adoptoitujen lasten äiti ja aurinkoista kevättalvea!