Kamalin muistosi koululiikunnasta?

hyväkuntoinen:



mäkijuoksukilpailut

jokavälituntinen välituntilenkin kiertäminen (joko suksilla tai juosten vuodenajasta riippuen)sukupuolten välinen epätasa-arvo (tytöt luistelivat railoisella lammella, pojat kaukalossa)

joka keväinen hikisten tennareiden pesu (koulu "tarjosi" sisäliikuntatennarit) joita siis tytöt aina pesivät



jne



tunteekohan joku tämän koulun? :-)

jonka juurella oli mutka ja mutkan vieressä helevetin iso kivenjärkäle ja rotko. En ikinä selvinnyt siitä mäestä kaatumatta. Ja kaikkien oli pakko osallistua hiihtokilpailuihin.

tamburiiniin ja huutaa yks-kaks-hyppy, hyvä tytöt vielä kerran...

tosin opettaja pulleahko ja henkisesti poissaoleva.



numero 2

"Nyt lasket sen mäen alas, hop hop, kaikki muutkin jo laskivat" Ja sitten mä lähden itkien himaan suksen kärjen kuva otsassa, nilkka nuljahtaneena ja rukkanen kadonneena.



"Hyppäät siihen telineelle reippaasti ja teet voltin" Kiva, lievä mustelmarantu vatsassa seuraavan viikon ja tapahtuma sattui aivan helvetisti.



Esimerkkejä olis vaikka kuinka, myönnän että olen traumativoitunut koululiikunnasta ja vihaan liikuntaa nykyään yli kaiken.

jalkapalloa ja koripalloa. Tyttöjen oli tuolloin melkein aina pelattava pesäpalloa ja lentistä.



Ovat sellaisia sopivia "seisoskelulajeja", joissa pissikset seisoivat merkkifarkut jalassa meikit päässä. Ärsytti ihan hirveästi kun itse olisin halunnut päästä kunnon vauhdikkaaseen peliin mukaan...

Miksi ihmeessä koululiikunnasta pitää antaa arvosana, joka selkeästi jakaa oppilaat hyviin ja huonoihin? Jos ei pärjää esim yleisurheilussa syystä tai toisesta, on siis huono. Liikunnallisuus ja aktiivisuus on muutakin kuin tuloksia. Mielestäni arvosanana voisi olla esim. suoritettu tms. Tai sitten fiksu opettaja arvioi innostuneisuutta ja yrittämistä.

Minulla ainakin tämä numero-arvostelu pilasi liikuntatuntin ilot, kun en pärjännyt pienuuteni/jalkaleikkaukseni vuoksi vaikka kuinka yritin.

Toivottavasti tähän on tullut muutosta vuosien aikana...

jossa valittiin joukkueet ja valinnat teki "joukkueenjohtajat". Aina olin se joka jäi, "että tuu sitten meidän joukkueeseen ja surkeeta kun hävitään kun olen joukkueessa". Pidän yksilölajeista edelleen.

Lähes kaikilla on siitä huonoja muistoja - paitsi tietysti niillä kilpaurheilijoilla, joita suosittiin.



Eikö tärkeintä ole se, että lapsi liikkuu?

hengenpelastustesti jossa pitää uida vaatteet päällä uimaaltaan syvästä päästä matalaan...upposin pohjaan kolme kertaa ja melkein hukuin mutta armoa ei saanut testi oli pakko päästä läpi...lopulta sain tehdä sen pelkässä t-paidassa...

Kamalinta oli kai, kun luokka jaettiin ryhmiin pelattaessa pesäpalloa, koripalloa ja muita joukkuepelejä.



Ensiksi valits opettaja kaksi parasta oppilasta. Ja nämä valitsivat sitten itselleen vuoronperään joukkueensa.



Olin aina viimeinen. Tai toiseksiviimeinen.



Olin kamalan kömpelö. Ja varovainen liikkeissäni. Sillä näkökykyni oli kokonaista miinus kymmentä ja jotain ja silmälasit todella raskaat pullonpohjasellaiset.



Arvata saattaa, että kukaan ei halunut minua joukkueeseen. Ja että minulle hihiteltiin melkoisesti.



No, kaukaisimmista kokemuksista on kulunut nyt pian 30 v - silmät ovat laseroidut ja niin tennis kuin squash sujuvat ja nautin niistä. Mutta vieläkin tulee surullinen olo kun mietin, mikä saa opettajat varta vasten tukemaan oppilaiden kyseenalaista karsimiskäyttäytymistä tietäen, että joka ikinen kerta muutamat tietyt oppilaat jäävät jäljelle niin kutsutuiksi tähteiksi, joita kukaan ei halua porukkaan.

mulla oli juuri menkat alkaneet, enkä saanut sanottua äidille tai maikalle kun oltiin uimahalliin menossa.

Jätin uikkarin kotiin, "unohdin", mutta maikka lainas jostain mulle uikkarin ja eikun altaaseen. Tunsin että jossain vaiheessa tuli verta altaassa mutta en usko että kukaan huomas. Ja samoin kun piti penkillä istua ja odottaa vuoroa. Koko reissu oli yhtä piinaa, vaikka muutoin tykkäsin uida.

Oma ope kun palasi antoi taas liikunnasta 10

Kunujaot, ala-asteella viimeinen pari-uunista ulos luistelussa ja pakkouiminen (en osaa) josta piti aina jollain verukkeella kiemurrella pois.

Kamalinta oli kai, kun luokka jaettiin ryhmiin pelattaessa pesäpalloa, koripalloa ja muita joukkuepelejä.

Ensiksi valits opettaja kaksi parasta oppilasta. Ja nämä valitsivat sitten itselleen vuoronperään joukkueensa.

Olin aina viimeinen. Tai toiseksiviimeinen.

Olin kamalan kömpelö. Ja varovainen liikkeissäni. Sillä näkökykyni oli kokonaista miinus kymmentä ja jotain ja silmälasit todella raskaat pullonpohjasellaiset.

Arvata saattaa, että kukaan ei halunut minua joukkueeseen. Ja että minulle hihiteltiin melkoisesti.

No, kaukaisimmista kokemuksista on kulunut nyt pian 30 v - silmät ovat laseroidut ja niin tennis kuin squash sujuvat ja nautin niistä. Mutta vieläkin tulee surullinen olo kun mietin, mikä saa opettajat varta vasten tukemaan oppilaiden kyseenalaista karsimiskäyttäytymistä tietäen, että joka ikinen kerta muutamat tietyt oppilaat jäävät jäljelle niin kutsutuiksi tähteiksi, joita kukaan ei halua porukkaan.

Meillä ilmeisesti kiteytyi kaikki kauheudet :-(

2

Olin luokan huonoin uimari, pelkäsin vettä ja pääedellä hyppyjä.

Siis olin unohtanut sisäliikuntavaatteet kotiin niin ekalla ja tokalla luokalla ala-asteella piti olla pelkissä pikkuhousuissa vaikka tytöt ja pojat olivat samassa ryhmässä.

Talvisin enimmäkseen hiihdettiin, mun suksia ei liene koskaan voideltu, koska ne ei juuri luistaneet, vaan esim. räntäkelillä pohjissa oli noin 20cm paukareet.

Joukkuelajeissa valittiin aina viimeisten joukossa.

Ei sekään kovin mieltä ylentävää ole.

Siis olin unohtanut sisäliikuntavaatteet kotiin niin ekalla ja tokalla luokalla ala-asteella piti olla pelkissä pikkuhousuissa vaikka tytöt ja pojat olivat samassa ryhmässä.

ja pakkohiihtokisat. Intissä olen sen jälkeen hiihtänyt ja siitäkin on nyt 12v. Ehkäpä joskus vielä kokeilen voisiko se oikeasti olla mukavaa ilman pakkoa.