Lue keskustelun säännöt.
Kaverin lapsi huostaanotettiin.
09.03.2010 |
On "sairas" ja se on osa syy, sen enempää en halua kertoa siitä. En viitsi toisen asioita levitellä.
Itselläni on samanikäinen lapsi joka on murrosiässä. Ei meillä mitään kauheita tapahdu, ihan normaalia murrosikäisen kapinaa. Välillä todella rasittavaa, mutta välillä taasen ihan ok, riippuu paljon omastakin päivästä.
Nyt olen huomannut erään ikävän piirteen kaverissa. Mua häiritsee se kovasti ja ei suunnilleen tekis mieli hänen kanssa enää edes jutella. Olen avoin ja olen tottunut puhumaan hänelle ja hän minulle, ja se on ollut ihanaa, niin ilot kuin surut ja vitutukset ollana puhuttu. Nyt vain on silleen että aina kun mä valitan meidän murkusta, alkaa se "sinuna ottaisin sossuun yhteyden, meillä on nyt niin ihanan rauhallista kun "pekka" ei ole enää täällä". Jos en puhu murkusta, niin se utelee ja taas sama litania "mieti vähän, pääset paljon helpommalla kun ottaisit yhteyttä johonkin, sä oot varmaan tosi poikki? niin mäkin olin, en oo enää"
Siis tollaisia juttuja, hirveetä painostusta, musta tuntuu suunnilleen siltä että se haluaa että mä kokisin saman kun se on kokenut. Oikeesti!
Joo, meidän lapsi on murkku ja välillä tosiaan rasittava. Silloin ennen hänen lapsensa huostaanottoa sain vertaistukea, nyt en todellakaan enää edes halua puhua hänelle meidän murkusta. Eikä meillä oikeesti ole mitään tähdellistä syytä hakea mitään apua, ovia paiskotaan ja välillä suuta soitetaan, niinkun ton ikäset tekee, kapinoi!
Mä todella pelkään että meidän välit menee jos se jatkaa tota rataa, ja se olisi surkeaa, ollaan tunnettu lapsesta saakka toisemme.
Kommentit (20)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun sisko on joku mielenterveys sairaus ja aina jos kysyn neuvoa, niin vastaus on johonkin masennukseen liittyvä. Sano, et oot tosi masentunut, ettet pysty.
Vain hullu kertoo olevansa hullu.
Kahden lapsen äitiä ei hyvällä katota, jos pää on pipi.
Voit olla kaverisi kanssa, mutta älä puhu murkustasi ja vastaile ympäripyöreästi.
Älä kerro mitään murkkuiän ongelmista.
kaverisi on oikeasti vain todella pettynyt itseensä kasvattajana ja masentunut tilanteestaan. Enpä usko, että ykskään äiti noin oikeasti ajattelee jos oma lapsi on huostaanotettu. Kaiketi nuo jutut ja tuollainen käytös on vain jonkin sortin puolustusmekanismi peittää oma paha olo.
Olen pyrkinyt tukemaan kaveria ja mustakin tuntui todella pahalta se että hänelle kävi niinkuin kävi. Sen verran halua häntä puolustaa että kotioloissa tai kasvatuksessa ei ollut mitään vikaa. Kaveri on hyvä äiti, hänellä on myös 2 muuta lasta jotka asuu kotona. Mutta tottakai jokainen äiti varmasti etsii tollaisessa tilanteessa vikoja itsestään ja syyllisttää itseään. Ja mä tiedän että hän myös kärsii, siitä ollaan juteltu.
Mutta tota yhtä piirrettä kaverissa mä nyt kaihdan ja pahasti. Se on inhottavaa, mä tunnen oloni silloin todella epämiellyttäväksi. En haluais kaveria mitenkään loukata, en todellakaan. Mutta en myöskään haluaisi kuunnella hänen typeriä neuvoja, enkä mulla ole luonnetta sanoa sitä sille :(
No mun mielestä kuulostaa, että nuo puheet ovat vain puolustusmekanismi. Totta kai jokainen lapsiansa rakastava vanhempi järkyttyy jos lapsi huostaanotetaan, oli syy nyt mikä tahansa. Koska tilanne on niin hankala, hänen mielensä yrittää kääntää sen positiiviseksi.
Minusta annat tuon mennä samasta korvasta sisään ja ulos. Tuet ja olet valmis kuuntelemaan ystävääsi. Omiin tuskiisi et saa nyt apua, hänellä on nyt niin vaikea tilanne, että tuskin jaksaa auttaa sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minut otettin huostaan lapsena ja nyt kolmen lapsen äitinä voin vain kuvitella miltä omasta äidistä tuntui ja tuntuu edelleen. Voin kuvitella kaverisi tunteet, mutta sääliksi käy myös lasta. Huostaanotosta toivottvasti on hänen lapselleen hyötyä? Itselleni ei koskaan ollut....
No mun mielestä kuulostaa, että nuo puheet ovat vain puolustusmekanismi. Totta kai jokainen lapsiansa rakastava vanhempi järkyttyy jos lapsi huostaanotetaan, oli syy nyt mikä tahansa. Koska tilanne on niin hankala, hänen mielensä yrittää kääntää sen positiiviseksi. Minusta annat tuon mennä samasta korvasta sisään ja ulos. Tuet ja olet valmis kuuntelemaan ystävääsi. Omiin tuskiisi et saa nyt apua, hänellä on nyt niin vaikea tilanne, että tuskin jaksaa auttaa sinua.
Yleensä riittää se että saa vähän purkaa toiselle ajatuksia, en mä mitään apua tartte. Jos ymmärrät?
Ennen se oli normaalia jutustelua, nyt se on kaverin puolesta painostamista (tai siltä tuntuu) ja en enää oikein osaa jutella normaalisti hänen kanssaan. Huomaan että varon sanojani ja se tuntuu luonnottomalta verrattuna entiseen.
Eikä siinä mitään, kyllä minä jaksan häntä kuunnella ja kannustaa, se on ihan ok.
Tätä on nyt vähän vaikea selittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja sen takia haluat olla vähemmän tekemisissä ystäväsi kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vallassa. Vois verrata tilannetta siihen kun äiti vie lapsen ekaa kertaa kunnalliseen päivähoitoon. Äidillä on huono omatunto ja lasta ikävä - mutta samaan aikaan äiti nauttii omasta ajasta ja vastuun "vapaudesta". Voin kuvitella että jos on saattanut oman lapsensa prosessiin josta seurauksena on huostaanotto niin äidillä nuo ristiriitaiset tuntemukset ovat monikymmenkertaiset verrattuna tuohon päivähoidon aloittamistilanteeseen.
Huostaanotto lienee peruuttamaton? Kaverisi tuntee varmaan samanaikaisesti suurta helpotusta ja ikävää menettämäänsä lasta kohtaan. Kaikki tuonikäiseen lapseen liittyvä juttelu voi helposti nostaa tunteet pintaan ja saada ystäväsi puolustuskannalle. Ehkä hän kokeekin juttelusi jotenkin niin että sinä kyseenalaistat hänen tekemän päätöksen?? Tai hän itse aina joka kerta kyseenalaistaa oman päätöksensä kun murkkuikäisistä on puhe?
AP, sinun varmaan kannattaisi nyt jonkin aikaa olla puhumatta murkkuikäisestäsi ystävällesi.
Kuvittele ap vaikkapa tilanne jossa ystäväsi lapsi olisi kuollut. Tuntuisiko silloin oikealta puhua ystävällesi omasta samanikäisestä lapsestasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mun mielestä kuulostaa, että nuo puheet ovat vain puolustusmekanismi.
Avioero olikin yllättäen maailman hienoin juttu. Oli niin kivaa ja hienoa ja helppoa, kun lapset menee miehelle joka toinen viikonloppu ja kun nyt on kerrankin aikaa itselle ja blaa blaa... munkin olis pitänyt ruveta eroamaan saman tien omasta miehestäni, jos nyt erehdyin valittamaan vaikka siitä että miehellä on kaksi työmatkaa peräkkäin.
Meni muutama kuukausi ja kaveri päätyi mielisairaalaan. Kaikki se avioeron ylistäminen oli yritystä peittää sitä tuskaa jota hän tunsi.
Ap:n ystävä yrittää nyt vakuutella itselleen että huostaanotto oli hyvä juttu- vaikka se tuskin sitä oli.
vallassa. Vois verrata tilannetta siihen kun äiti vie lapsen ekaa kertaa kunnalliseen päivähoitoon. Äidillä on huono omatunto ja lasta ikävä - mutta samaan aikaan äiti nauttii omasta ajasta ja vastuun "vapaudesta". Voin kuvitella että jos on saattanut oman lapsensa prosessiin josta seurauksena on huostaanotto niin äidillä nuo ristiriitaiset tuntemukset ovat monikymmenkertaiset verrattuna tuohon päivähoidon aloittamistilanteeseen. Huostaanotto lienee peruuttamaton? Kaverisi tuntee varmaan samanaikaisesti suurta helpotusta ja ikävää menettämäänsä lasta kohtaan. Kaikki tuonikäiseen lapseen liittyvä juttelu voi helposti nostaa tunteet pintaan ja saada ystäväsi puolustuskannalle. Ehkä hän kokeekin juttelusi jotenkin niin että sinä kyseenalaistat hänen tekemän päätöksen?? Tai hän itse aina joka kerta kyseenalaistaa oman päätöksensä kun murkkuikäisistä on puhe? AP, sinun varmaan kannattaisi nyt jonkin aikaa olla puhumatta murkkuikäisestäsi ystävällesi. Kuvittele ap vaikkapa tilanne jossa ystäväsi lapsi olisi kuollut. Tuntuisiko silloin oikealta puhua ystävällesi omasta samanikäisestä lapsestasi?
Mä olen kyllä ihan tietoisesti yrittänyt vältää puhumsta omasta murkusta. Ja missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut hänen päätöstään, päinvastoin olen sanonut että olen hänen tukenaan päätti mitä päätti tai mitä tulemaan pitää.
Mä myös tiedän sen että kaverini on kokenut raastavia tunteita! Joku sanoi että ehkä mä pelkään että omanikin huostaanotetaan? No en, ei meillä ole mitään syytä sellaiseen, ei. Mutta toki mä olen nyt miettinyt sitä että miten mä itse kestäisin? ja miten kamalaa olis jos sellainen tosiaan omalle kohdalle sattuisi.
Ehkä aika tekee tehtävänsä, mä todella toivon sitä. Ja varmaan niin tapahtuukin, nyt vaan tuntuu pahalta kaverin puolesta, mutta tuntuu myös pahalta hänen neuvonsa mulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työkaverin mies jätti sen, ja siitähän alkoi loppumaton vouhotus siitä, kuinka hyvä naisen on olla yksin ja kuinka kaikkien muidenkin pitäisi heittää miehensä pihalle. Niistä kun ei ole muuta kuin haittaa. Meni jopa niin pitkälle, että rupes laskemaan kuinka paljon me muut saataisiin elatustukea, jos mies lähtisi jne.
Erostaan on jo 5 vuotta, mutta ei ole vieläkään laantunut.
Toi on varmaan lähipiirillekin kasvunpaikka? Ehkä sun pitäis kuiteski ihan suoraan sanoa ystävällesi mitä mieltä olet, vaikka se hankalalta voi tuntua. Monesti ihminen joka on kokenut menetyksen purkaa itseään myös lähipiiriin eikä ne tavat ole aina ihan ymmärrettävissä heti.
Heippa minun kaverini haettiin tänään koulusta huostaan olen itse kolmos luokalla ja kaverini ykkösellä kaikki oli hätääntyneitä lapsen katoamisesta ja luultin että lapsi oli eksynyt viranomaiset saivat kuitenkin selville tämän olin paikan itken välillä yksin kaverini puolesta mutta jäin googlettamaan illaksi huostasta mutta jäi askarruttamaan käydäänkö huostassa omaa koulua vai onko huostassa joku kotikoulu no mutta niin tai näin en ole ollut kovin iloinen parhaan kaverini lähtemisestä pvm: 28.1.2025
"On "sairas" ja se on osa syy, sen enempää en halua kertoa siitä. En viitsi toisen asioita levitellä."
Ja silti kuitenkin mälväät hänestä täällä keskustelupalstalla. Melko tekopyhää, sanoisin.
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä kuulostaa, että nuo puheet ovat vain puolustusmekanismi. Totta kai jokainen lapsiansa rakastava vanhempi järkyttyy jos lapsi huostaanotetaan, oli syy nyt mikä tahansa. Koska tilanne on niin hankala, hänen mielensä yrittää kääntää sen positiiviseksi.
Minusta annat tuon mennä samasta korvasta sisään ja ulos. Tuet ja olet valmis kuuntelemaan ystävääsi. Omiin tuskiisi et saa nyt apua, hänellä on nyt niin vaikea tilanne, että tuskin jaksaa auttaa sinua.
Näin juuri. Oma lapsi on ollut sijoitettuna kodin ulkopuolelle (kiirellinen sijoitus, joten ei voitu edes valmistautua) ja huostaanotto oli hyvin lähellä. Se on perheelle niin traumaattinen kokemus, ettei siinä tilanteessa valitettavasti riitä empatiaa toiselle, jonka murkku vähän kiukuttelee. Itse sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja kävin kaksi vuotta terapiassa, että pääsin kokemuksesta yli.
te ette enää ole "murrosikäisen kanssa painivia vanhempia". Vain sinä olet - ja kaipaat tukea siinä. Hän on nyt huostaanotetun vanhempi ja kaipaa tukea siinä. Kumpikaan teistä ei voi antaa toiselle sitä mitä tämä kaipaa.
kylmä tosiasia on,e ttä jos haluatte edelleen olla ystäviä, teidän pitää nyt jo löytää jotain muuta yhteistä kuin lapsenne.
Terveisin yhden erityislapsen äiti, joka ei syystä tai toisesta onnistu osallistumaan tavisäitien lapsikeskusteluihin edes silloin kun oman lapsen jutut tuntuvat ihan tavallisilta. Jotenkin kaikki kuulevat silloin, että pelottelen heitä että heidänki nlapset voivat olla "erityisiä".