Mikähän siinä on, että jotkut ovat niitä kaveripiirin "kunkkuja" joiden kanssa kaikki haluavat olla?

Toisaalta se on erittäin hauskaa, mutta välillä ärsyttää se, että minun myöskin oletetaan aina automaattisesti haluavan olla se, jonka luokse kokoonnutaan, joka huolehtii siitä että "kaikki" ovat tulossa, joka jaksaa aina pyydettäessä lähteä kaikenmaailman kissanristiäisiin jne.

Tunnistin kirjoituksestasi itseni. Minäkään en lapsena ollut suosittu, päin vastoin - tunsin itseni ulkopuoliseksi, enkä aina edes kelvannut mukaan muiden juttuihin.

Lukiossa löysin omia ihmisiä ja oman tapani olla. Sen jälkeen olen huomannut "joutuvani" keskipisteeseen niissä sosiaalisissa ympyröissä, joissa kulloinkin pyörin: opiskelupiireissä, harrastuksissa, ystäväpiirissä... Päädyn vastuutehtäviin ja järjestäjän rooliin, yleensä pyydettäessä. Minua kutsutaan niin moniin paikkoihin ja tilaisuuksiin, etten mitenkään jaksaisi osallistua kaikkeen. Minulla on monia mainitsemieni piirien kautta muodostuneita läheisiä ystävyyssuhteita, joten pinnallisesta kaveruudesta ei suinkaan aina ole kyse.

Toisaalta se on antoisaa ja välillä imartelevaakin, mutta sitten taas on niitä hetkiä, kun haluaisi vain "olla niin kuin muut" - siis ottaa sosiaaliset tilanteet kevyemmin, ilman velvoitetta huolehtia koollekutsumisista, ideoimisesta, tilanteen kannattelusta silloin, kun se sitä jostain syystä" vaatii jne. Kuvaavaa oli, että kun jo pidempään olin itse mieltänyt olevani syrjässä entisen opiskelujärjestöni toiminnasta, sen hetkiset aktiivit juhlien jatkoilla surivat, "miten he sitten pärjäävät, kun valmistun lopullisesti, enkä käy enää bileissä". Imartelevaa kenties, mutta samalla myös hiukan hämmentävää - ei kai nyt toiminnan hauskuuden kuitenkaan pitäisi muutaman tyypin kontolla olla?

On minulla muutama kaveripiiri, joissa olen tietoisesti pysytellyt tavanomaista passiivisemmassa roolissa. Se on tervettä vaihtelua. Toisaalta en itsekään ole näihin ihmisiin niin sitoutunut, että priorisoisin porukkaan liittyviä menoja. He näkevät minut varmasti hyvin eri valossa ja saattaisivat jopa yllättyä roolistani toisaalla. Nämäkin ihmiset ovat minulle tärkeitä, mutta arvostan sitä, ettei heidän yhteydenpitonsa lepää minun varassani, vaan he tapaavat toisiaan enemmän ilman minua, ja pääsen itse valitsemaan, milloin ehdin mukaan. :)

Mieheni on muuten ihan samanlainen keskipisteeseen päätyvä ja siinä luontevasti oleileva - mutta ei sellaisella ärsyttävällä päsmäröintitavalla, vaan enemmän sillä karismaattinen vastuunkantaja -tavalla. Ehkä siksi meidän on helppo tulla toimeen...

Mutta varsinaiseen kysymykseen en osaa vastata - siis siihen, mistä tämä johtuu. Itse pyrin olemaan mukava ja helppo ihminen, tekemään osuuteni ja mahdollistamaan hyvän olon kaikille tasapuolisesti. Olen parhaani mukaan ystävällinen niillekin tyypeille, joista en välttämättä hirveästi diggaa - johtuisiko osaltaan omasta taustastani koulukiusattuna ja ulkopuolelle jätettynä? Ehkä tällä on osuutta asiaan.

eli jos juttu tai juhlat meinaavat hyytyä, niin sen kyllä tietää kuka/ketkä kehittävät jotain kivaa muillekin.

Kaikki sellaiset joita tunne ovat fiksuja, hauskoja, iloisia ja avoimia. Onko muka ihme että ovat suositumpia kuin vetäytyvät ja/tai pessimistiset?

Toisaalta se on erittäin hauskaa, mutta välillä ärsyttää se, että minun myöskin oletetaan aina automaattisesti haluavan olla se, jonka luokse kokoonnutaan, joka huolehtii siitä että "kaikki" ovat tulossa, joka jaksaa aina pyydettäessä lähteä kaikenmaailman kissanristiäisiin jne.

Tunnistin kirjoituksestasi itseni. Minäkään en lapsena ollut suosittu, päin vastoin - tunsin itseni ulkopuoliseksi, enkä aina edes kelvannut mukaan muiden juttuihin. Lukiossa löysin omia ihmisiä ja oman tapani olla. Sen jälkeen olen huomannut "joutuvani" keskipisteeseen niissä sosiaalisissa ympyröissä, joissa kulloinkin pyörin: opiskelupiireissä, harrastuksissa, ystäväpiirissä... Päädyn vastuutehtäviin ja järjestäjän rooliin, yleensä pyydettäessä. Minua kutsutaan niin moniin paikkoihin ja tilaisuuksiin, etten mitenkään jaksaisi osallistua kaikkeen. Minulla on monia mainitsemieni piirien kautta muodostuneita läheisiä ystävyyssuhteita, joten pinnallisesta kaveruudesta ei suinkaan aina ole kyse. Toisaalta se on antoisaa ja välillä imartelevaakin, mutta sitten taas on niitä hetkiä, kun haluaisi vain "olla niin kuin muut" - siis ottaa sosiaaliset tilanteet kevyemmin, ilman velvoitetta huolehtia koollekutsumisista, ideoimisesta, tilanteen kannattelusta silloin, kun se sitä jostain syystä" vaatii jne. Kuvaavaa oli, että kun jo pidempään olin itse mieltänyt olevani syrjässä entisen opiskelujärjestöni toiminnasta, sen hetkiset aktiivit juhlien jatkoilla surivat, "miten he sitten pärjäävät, kun valmistun lopullisesti, enkä käy enää bileissä". Imartelevaa kenties, mutta samalla myös hiukan hämmentävää - ei kai nyt toiminnan hauskuuden kuitenkaan pitäisi muutaman tyypin kontolla olla? On minulla muutama kaveripiiri, joissa olen tietoisesti pysytellyt tavanomaista passiivisemmassa roolissa. Se on tervettä vaihtelua. Toisaalta en itsekään ole näihin ihmisiin niin sitoutunut, että priorisoisin porukkaan liittyviä menoja. He näkevät minut varmasti hyvin eri valossa ja saattaisivat jopa yllättyä roolistani toisaalla. Nämäkin ihmiset ovat minulle tärkeitä, mutta arvostan sitä, ettei heidän yhteydenpitonsa lepää minun varassani, vaan he tapaavat toisiaan enemmän ilman minua, ja pääsen itse valitsemaan, milloin ehdin mukaan. :) Mieheni on muuten ihan samanlainen keskipisteeseen päätyvä ja siinä luontevasti oleileva - mutta ei sellaisella ärsyttävällä päsmäröintitavalla, vaan enemmän sillä karismaattinen vastuunkantaja -tavalla. Ehkä siksi meidän on helppo tulla toimeen... Mutta varsinaiseen kysymykseen en osaa vastata - siis siihen, mistä tämä johtuu. Itse pyrin olemaan mukava ja helppo ihminen, tekemään osuuteni ja mahdollistamaan hyvän olon kaikille tasapuolisesti. Olen parhaani mukaan ystävällinen niillekin tyypeille, joista en välttämättä hirveästi diggaa - johtuisiko osaltaan omasta taustastani koulukiusattuna ja ulkopuolelle jätettynä? Ehkä tällä on osuutta asiaan.

että sinua lähinnä käytetään hyväksi, jos aina joudut järkkäriksi.

se on vastuunotto! Toiset kantavat luonnostaan enemmän vastuuta omasta ja muiden viihtymisestä, kun taas joillakin möllöttäjillä tuntuu mielestään olevan oikeus aina vain ottaa vastaan, ei koskaan antaa mitään. Ei siis ihme että ensin mainitut ovat vetovoimaisia ja suosittuja ja ne jälkimmäiset niitä peesaajia.

Toisaalta se on erittäin hauskaa, mutta välillä ärsyttää se, että minun myöskin oletetaan aina automaattisesti haluavan olla se, jonka luokse kokoonnutaan, joka huolehtii siitä että "kaikki" ovat tulossa, joka jaksaa aina pyydettäessä lähteä kaikenmaailman kissanristiäisiin jne.

Tunnistin kirjoituksestasi itseni. Minäkään en lapsena ollut suosittu, päin vastoin - tunsin itseni ulkopuoliseksi, enkä aina edes kelvannut mukaan muiden juttuihin. Lukiossa löysin omia ihmisiä ja oman tapani olla. Sen jälkeen olen huomannut "joutuvani" keskipisteeseen niissä sosiaalisissa ympyröissä, joissa kulloinkin pyörin: opiskelupiireissä, harrastuksissa, ystäväpiirissä... Päädyn vastuutehtäviin ja järjestäjän rooliin, yleensä pyydettäessä. Minua kutsutaan niin moniin paikkoihin ja tilaisuuksiin, etten mitenkään jaksaisi osallistua kaikkeen. Minulla on monia mainitsemieni piirien kautta muodostuneita läheisiä ystävyyssuhteita, joten pinnallisesta kaveruudesta ei suinkaan aina ole kyse. Toisaalta se on antoisaa ja välillä imartelevaakin, mutta sitten taas on niitä hetkiä, kun haluaisi vain "olla niin kuin muut" - siis ottaa sosiaaliset tilanteet kevyemmin, ilman velvoitetta huolehtia koollekutsumisista, ideoimisesta, tilanteen kannattelusta silloin, kun se sitä jostain syystä" vaatii jne. Kuvaavaa oli, että kun jo pidempään olin itse mieltänyt olevani syrjässä entisen opiskelujärjestöni toiminnasta, sen hetkiset aktiivit juhlien jatkoilla surivat, "miten he sitten pärjäävät, kun valmistun lopullisesti, enkä käy enää bileissä". Imartelevaa kenties, mutta samalla myös hiukan hämmentävää - ei kai nyt toiminnan hauskuuden kuitenkaan pitäisi muutaman tyypin kontolla olla? On minulla muutama kaveripiiri, joissa olen tietoisesti pysytellyt tavanomaista passiivisemmassa roolissa. Se on tervettä vaihtelua. Toisaalta en itsekään ole näihin ihmisiin niin sitoutunut, että priorisoisin porukkaan liittyviä menoja. He näkevät minut varmasti hyvin eri valossa ja saattaisivat jopa yllättyä roolistani toisaalla. Nämäkin ihmiset ovat minulle tärkeitä, mutta arvostan sitä, ettei heidän yhteydenpitonsa lepää minun varassani, vaan he tapaavat toisiaan enemmän ilman minua, ja pääsen itse valitsemaan, milloin ehdin mukaan. :) Mieheni on muuten ihan samanlainen keskipisteeseen päätyvä ja siinä luontevasti oleileva - mutta ei sellaisella ärsyttävällä päsmäröintitavalla, vaan enemmän sillä karismaattinen vastuunkantaja -tavalla. Ehkä siksi meidän on helppo tulla toimeen... Mutta varsinaiseen kysymykseen en osaa vastata - siis siihen, mistä tämä johtuu. Itse pyrin olemaan mukava ja helppo ihminen, tekemään osuuteni ja mahdollistamaan hyvän olon kaikille tasapuolisesti. Olen parhaani mukaan ystävällinen niillekin tyypeille, joista en välttämättä hirveästi diggaa - johtuisiko osaltaan omasta taustastani koulukiusattuna ja ulkopuolelle jätettynä? Ehkä tällä on osuutta asiaan.

Kaikki sellaiset joita tunne ovat fiksuja, hauskoja, iloisia ja avoimia. Onko muka ihme että ovat suositumpia kuin vetäytyvät ja/tai pessimistiset?

Kaikki sellaiset joita tunne ovat fiksuja, hauskoja, iloisia ja avoimia. Onko muka ihme että ovat suositumpia kuin vetäytyvät ja/tai pessimistiset?

mutta ap kirjoitti, että ovat kaikki puheliaita ja avoimia tms., eli eivät ole ankeita ja yksi loistaa aurinkona. Mistä siis johtuu, että yksi on se kunkku kuitenkin?

Itse olen huomannut että olen tämä kyseinen "tyyppi" kaveripiirissä.. Ja se on todella rankkaa kun kaikki lasketaan minun varaani eli jos minulla on omaa menoa niin tytöt tuumaa vain että no mennään mekin joku toinen kerta. Ei ole kiva kun kaverit masentuu kotona vain sen takia että en pääse mukaan ja olen monta kertaa sanonut että voitte te mennä ilman minuakin mutta he vain tuumaavat että ei sillon ole kivaa tai ei siitä tule mitään..



En ole mielestäni mitenkään määräilevä ehkä vain kova puhumaan, positiivinen ja varmaan ainut kaveriporukasta joka osaa mennä toisen ihmisen asemaan.. Huonoja puolia ehkä minussa on suorasanaisuus..

tai hyviä kertomaan juttuja?

mutta ap kirjoitti, että ovat kaikki puheliaita ja avoimia tms., eli eivät ole ankeita ja yksi loistaa aurinkona. Mistä siis johtuu, että yksi on se kunkku kuitenkin?

että sinua lähinnä käytetään hyväksi, jos aina joudut järkkäriksi.

Joskus se on tuntunut siltäkin, mutta yleensä sentään ei - olen varsin itseohjautuva ja innostun helposti asioista, joten ajaudun niihin vastuutehtäviin sitäkin kautta. En yleensä niinkään toteuta muiden ideoita, vaan olen itse ideoimassa ja keksimässä tekemisen, johon muut sitten lähtevät mukaan. Usein vain tuntuu siltä, että porukka möllöttää passiivisena KUNNES heitän sekaan vähän kipinää - sitten alkaa tapahtua ja kaikilla on kivaa.

Tätä on vähän hankala selittää, kun itsekin on nauttinut kovasti niistä järjestämistään jutuista... Mutta kuitenkin: kun muistelen opiskeluvuosiani, monet jutut hykerryttävät edelleen. Ystävien kanssa usein muistellaan lämmöllä opiskeluaikoja: oli ihan mahtavia tapahtumia, reissuja, projekteja ja spektaakkeleja. Sitten kun mietin, kuinka moni niistä olisi toteutunut, jos ei itse olisi niitä keksinyt, pannut alulle, harjoituttanut jne., tuleekin vähän höhlä olo ja muistaa, miten paljon itsestään aikanaan antoi. En kadu yhtään - mutta olisihan elämä vieläkin rikkaampaa, jos niitä ideoijia olisi useampia!

Ehkä tarkoitus oli sanoa, ettei kyseessä ole varsinainen hyväksikäyttö, kun vastuunkantaja samalla pääsee toteuttamaan itseään. Siihen kuitenkin voi uupua, jos toistuvasti tuntee joutuvansa kantamaan vastuuta tilaisuuksista, jotka muille ovat niitä kivoja sosiaalisia rentoutumistilaisuuksia tai proggiksia, joihin osallistutaan pienellä panoksella "koska on kiva olla mukana" (unohtaen, että jonkun aina ON kannettava se isompi vastuu järjestämisestä). Tai varsinkin siinä vaiheessa, kun muut olettavat itsestään selvästi, että esim. järjestän juhlat, kun niissä "on niin kivaa". (Pidän juhlien järjestämisestä - mutta en "tilauksesta"...:)

juttu näytti alkavan junnaamaan paikallaan. Otin sitten ison vastuun ja vein asioita eteenpäin. Pian huomasin että tästä alkoi tulla tapa, eli ihmiset olettivat että minä olen se joka hoiti hommat. Vaikkei aina olisi ollut aika ja resursseja siihen. Muutin käyttäytymistä sen jälkeen kun huomasin itsessäni väsymisen merkkejä sekä että oma perheeni alkoi kärsiä näistä töistä. Nyt en enää suostu hoitamaan kaikkia järjestelyjä. Tämä on tottakait aiheuttanut jonkin verran närää, mutta sen verran itsekäs pitää olla, että tietää omat rajansa ja toimii niiden sisällä.



Olen mukana hyväntekeväisyysjärjestössä.

on muutama ihminen, jotka ovat kekseliäämpiä ja aktiivisempia kuin muut. Sellaisten seurassa on mukava olla ja itse on mukava tulla perässä. Toisaalta nämä järkkääjät saavat sitten päättää milloin ja mitä tehdään, joka on minusta reiluakin, he kun asiat järjestävätkin. (esim. he ehdottavat ajankohdan, ja ne tulee, joille sopii silloin)



Itsekin olin nuorempana aktiivinen järkkääjä, mutta nykyään olen tullut laiskemmaksi. En silti ole mikään perässähiihtäjä, vaan koitan aina tehdä osuuteni järkkäilyistä.

i]Itse olen huomannut että olen tämä kyseinen "tyyppi" kaveripiirissä.. Ja se on todella rankkaa kun kaikki lasketaan minun varaani eli jos minulla on omaa menoa niin tytöt tuumaa vain että no mennään mekin joku toinen kerta. Ei ole kiva kun kaverit masentuu kotona vain sen takia että en pääse mukaan ja olen monta kertaa sanonut että voitte te mennä ilman minuakin mutta he vain tuumaavat että ei sillon ole kivaa tai ei siitä tule mitään.. En ole mielestäni mitenkään määräilevä ehkä vain kova puhumaan, positiivinen ja varmaan ainut kaveriporukasta joka osaa mennä toisen ihmisen asemaan.. Huonoja puolia ehkä minussa on suorasanaisuus..

[/quote]

tästä saan sen käsityksen, että et ole kovin empaattinen, jos oletat, että olet suosittu siksi että muut eivät osaa laittaa itseään toisen asemaan... toisten aliarviointia sanon minä. Kaikki eivät vain näytä empaattisuuttaan yhtä selkeästi tai joidenkin päsmäreiden on vaikea huomata heikompia sanattomia viestejä, joita todelliset empaattiset ihmiset lähettävät toisilleen tarvitsematta vuodattaa lohikäärmeen kyyneliä...

Minun kaikki tuntemani "kunkut" ovat erilaisia. Jotkut ovat ulkoisesti empaattisia ja puheliaita ja positiivisia, mutta kun oppii paremmin tuntemaan, niin näkee, että ei ole kaikkia kohtaan empaattinen ja ystävällinen, vain ainoastaan sitä omaa "fanilaumaa" kohtaan ja heitä, joiden suosion haluaa. Nämä kunkut ovat aina olleet päsmäreitä ja kovia puhumaan ja he haluavat suosionosoituksia eivätkä aitoa ystävyyttä, tai heille on yksi ja sama oletko "yleisönä" sinä vai kuka tahansa.



Toiset tuntemani "kunkut" on erittäin avoimia ja empaattisia, älykkäitä, luontevasti sosiaalisia kontakteja tekevä, eivät yhtä puheliaita ja päsmäröiviä, mutta jotkut erittäin riippuvaisia muiden ihailusta ja kun paremmin tuntee, niin näkee ne heikkoudetkin, joita tottahan toki kaikilla on ja nehän ne ihmisestä tekee ihmisen eikä pelkkä viihde ja glamour. Nämä kunkut ovat oikeamielisiä "koko kansan kunkkuja" eivätkä valitse käyttäytymistään riippuen siitä kenen kanssa on tekemisissä. Ovat siis tasa-arvoisia ja avoimia.



Itse olen aina karttanut "kunkkuutta" ja "kunkkuja", sillä en halua olla mukana sosiaalisessa pelissä joka voi naisten keskuudessa olla aika likainen. Parempi vain olla ihmisten tasapuolinen ystävä eikä antaa jonkun liikaa olla kunkku. Jotkut kunkut eivät kestä sitä että menettää kruununsa. Toiset "lempeät kunkut" antavat kruunun eri tilanteissa toisille, sillä tietävät, että muuten ei synny aitoa vastavuoroisuutta.

Naiivit ihmiset TUNNISTAKAA

i]Itse olen huomannut että olen tämä kyseinen "tyyppi" kaveripiirissä.. Ja se on todella rankkaa kun kaikki lasketaan minun varaani eli jos minulla on omaa menoa niin tytöt tuumaa vain että no mennään mekin joku toinen kerta. Ei ole kiva kun kaverit masentuu kotona vain sen takia että en pääse mukaan ja olen monta kertaa sanonut että voitte te mennä ilman minuakin mutta he vain tuumaavat että ei sillon ole kivaa tai ei siitä tule mitään.. En ole mielestäni mitenkään määräilevä ehkä vain kova puhumaan, positiivinen ja varmaan ainut kaveriporukasta joka osaa mennä toisen ihmisen asemaan.. Huonoja puolia ehkä minussa on suorasanaisuus..

tästä saan sen käsityksen, että et ole kovin empaattinen, jos oletat, että olet suosittu siksi että muut eivät osaa laittaa itseään toisen asemaan... toisten aliarviointia sanon minä. Kaikki eivät vain näytä empaattisuuttaan yhtä selkeästi tai joidenkin päsmäreiden on vaikea huomata heikompia sanattomia viestejä, joita todelliset empaattiset ihmiset lähettävät toisilleen tarvitsematta vuodattaa lohikäärmeen kyyneliä... Minun kaikki tuntemani "kunkut" ovat erilaisia. Jotkut ovat ulkoisesti empaattisia ja puheliaita ja positiivisia, mutta kun oppii paremmin tuntemaan, niin näkee, että ei ole kaikkia kohtaan empaattinen ja ystävällinen, vain ainoastaan sitä omaa "fanilaumaa" kohtaan ja heitä, joiden suosion haluaa. Nämä kunkut ovat aina olleet päsmäreitä ja kovia puhumaan ja he haluavat suosionosoituksia eivätkä aitoa ystävyyttä, tai heille on yksi ja sama oletko "yleisönä" sinä vai kuka tahansa. Toiset tuntemani "kunkut" on erittäin avoimia ja empaattisia, älykkäitä, luontevasti sosiaalisia kontakteja tekevä, eivät yhtä puheliaita ja päsmäröiviä, mutta jotkut erittäin riippuvaisia muiden ihailusta ja kun paremmin tuntee, niin näkee ne heikkoudetkin, joita tottahan toki kaikilla on ja nehän ne ihmisestä tekee ihmisen eikä pelkkä viihde ja glamour. Nämä kunkut ovat oikeamielisiä "koko kansan kunkkuja" eivätkä valitse käyttäytymistään riippuen siitä kenen kanssa on tekemisissä. Ovat siis tasa-arvoisia ja avoimia. Itse olen aina karttanut "kunkkuutta" ja "kunkkuja", sillä en halua olla mukana sosiaalisessa pelissä joka voi naisten keskuudessa olla aika likainen. Parempi vain olla ihmisten tasapuolinen ystävä eikä antaa jonkun liikaa olla kunkku. Jotkut kunkut eivät kestä sitä että menettää kruununsa. Toiset "lempeät kunkut" antavat kruunun eri tilanteissa toisille, sillä tietävät, että muuten ei synny aitoa vastavuoroisuutta. Naiivit ihmiset TUNNISTAKAA

AITO EMPAATTISUUS ÄLKÄÄ SOTKEKO SITÄ SOSIAALISEEN PELIIN

Minä ainakin koen todella suurta mielipahaa sitä jos jonkun minulle rakkaan ihmisen elämässä tapahtuu jotain kamalaa ja halu auttaa on aina suuri, en vuodata minkään sorttisia kyyneliä vaan haluan auttaa sen minkä voin. Kun taas yleensä kaveripiirissäni muut ovat tyyliin niin että no ei oo mun ongelma.. jne.. Mutta en tarkoita tuolla nyt sitä että olen tunkemassa nokkaani vaan olen auttamassa/tukemassa jos vain osaan ja minut halutaan siihen. Eli minä siis en ole empaattinen olen vain päälle päsmäri, kun olen sosiaalinen ja tulen toimeen erilaisten ihmistenkanssa.. Koska jonkuhan on pakko olla se joka puhuu kaveriporukassa laittaa keskustelut alulle, järjestää tapaamiset jne.. Olen myös yrittänyt antaa tätä "kruunua" muillekkin mutta silloin me ei nähtäis koskaan kukaan ei puhuisi mitään kun nähtäisiin..jne..

Toisaalta se on erittäin hauskaa, mutta välillä ärsyttää se, että minun myöskin oletetaan aina automaattisesti haluavan olla se, jonka luokse kokoonnutaan, joka huolehtii siitä että "kaikki" ovat tulossa, joka jaksaa aina pyydettäessä lähteä kaikenmaailman kissanristiäisiin jne.

Tunnistin kirjoituksestasi itseni. Minäkään en lapsena ollut suosittu, päin vastoin - tunsin itseni ulkopuoliseksi, enkä aina edes kelvannut mukaan muiden juttuihin.

Lukiossa löysin omia ihmisiä ja oman tapani olla. Sen jälkeen olen huomannut "joutuvani" keskipisteeseen niissä sosiaalisissa ympyröissä, joissa kulloinkin pyörin: opiskelupiireissä, harrastuksissa, ystäväpiirissä... Päädyn vastuutehtäviin ja järjestäjän rooliin, yleensä pyydettäessä. Minua kutsutaan niin moniin paikkoihin ja tilaisuuksiin, etten mitenkään jaksaisi osallistua kaikkeen. Minulla on monia mainitsemieni piirien kautta muodostuneita läheisiä ystävyyssuhteita, joten pinnallisesta kaveruudesta ei suinkaan aina ole kyse.

Toisaalta se on antoisaa ja välillä imartelevaakin, mutta sitten taas on niitä hetkiä, kun haluaisi vain "olla niin kuin muut" - siis ottaa sosiaaliset tilanteet kevyemmin, ilman velvoitetta huolehtia koollekutsumisista, ideoimisesta, tilanteen kannattelusta silloin, kun se sitä jostain syystä" vaatii jne. Kuvaavaa oli, että kun jo pidempään olin itse mieltänyt olevani syrjässä entisen opiskelujärjestöni toiminnasta, sen hetkiset aktiivit juhlien jatkoilla surivat, "miten he sitten pärjäävät, kun valmistun lopullisesti, enkä käy enää bileissä". Imartelevaa kenties, mutta samalla myös hiukan hämmentävää - ei kai nyt toiminnan hauskuuden kuitenkaan pitäisi muutaman tyypin kontolla olla?

On minulla muutama kaveripiiri, joissa olen tietoisesti pysytellyt tavanomaista passiivisemmassa roolissa. Se on tervettä vaihtelua. Toisaalta en itsekään ole näihin ihmisiin niin sitoutunut, että priorisoisin porukkaan liittyviä menoja. He näkevät minut varmasti hyvin eri valossa ja saattaisivat jopa yllättyä roolistani toisaalla. Nämäkin ihmiset ovat minulle tärkeitä, mutta arvostan sitä, ettei heidän yhteydenpitonsa lepää minun varassani, vaan he tapaavat toisiaan enemmän ilman minua, ja pääsen itse valitsemaan, milloin ehdin mukaan. :)

Mieheni on muuten ihan samanlainen keskipisteeseen päätyvä ja siinä luontevasti oleileva - mutta ei sellaisella ärsyttävällä päsmäröintitavalla, vaan enemmän sillä karismaattinen vastuunkantaja -tavalla. Ehkä siksi meidän on helppo tulla toimeen...

Mutta varsinaiseen kysymykseen en osaa vastata - siis siihen, mistä tämä johtuu. Itse pyrin olemaan mukava ja helppo ihminen, tekemään osuuteni ja mahdollistamaan hyvän olon kaikille tasapuolisesti. Olen parhaani mukaan ystävällinen niillekin tyypeille, joista en välttämättä hirveästi diggaa - johtuisiko osaltaan omasta taustastani koulukiusattuna ja ulkopuolelle jätettynä? Ehkä tällä on osuutta asiaan.

Sinunlaisiasi ihmisiä tarvitaan :)

kaikkien palaverien yms kulku riippui aina hirveästi minusta. Vein asioita eteenpäin, huolehdin että kaikki pääsevät ääneen, ja toisaalta jos mulla oli vähän aneemisempi päivä niin koko palaveri oli aneeminen. En siis ollut missään johtavassa asemassa, vaan tasavertaisena muiden kanssa. OLi hirveän rasittavaa, että koko työpaikan innovatiivisuus ja into riippuivat aina minusta.

kaikkien palaverien yms kulku riippui aina hirveästi minusta. Vein asioita eteenpäin, huolehdin että kaikki pääsevät ääneen, ja toisaalta jos mulla oli vähän aneemisempi päivä niin koko palaveri oli aneeminen. En siis ollut missään johtavassa asemassa, vaan tasavertaisena muiden kanssa. OLi hirveän rasittavaa, että koko työpaikan innovatiivisuus ja into riippuivat aina minusta.

sitten olet vaan vähän harhainen.

Poikani luokalla tämä kaikkien suosikki juuri blokkaa milloin kenetkin ulos ja joku saa nauttia tämän mestarin suosiosta. Ei mikään luotettava ketään kohtaan. Usein myös aika ilkeä:(

että aina näiden keskipiste-ihmisten ominaisuudet eivät kuitenkaan ole niin auvoisia, kuin täällä jotkut esittävät. Ovat ehkä hauskoja ja kekseliäitä, mutta monesti vähemmän empaattisia. Lapsissa tuntuu olevan tällaisia paljon, ja mielestäni useille heistä on ominaista se, että jakavat suosiotaan rajallisesti ja samalla blokkaavat muita pois, toisin sanoen ehkä antavat sitten jotain erityistä huomiotaan aina jollekin ja toisten sulkeminen ulkopuolelle vahvistaa tätä muiden saamaa ainutlaatuista kokemusta.

Olen siis aivan ap:n kuvailema henkilö, enkä tässä nyt yritä mitenkään omaa egoani pönkittää mutta näin vaan sattuu olemaan. Kuulen sitä jatkuvasti kavereiltani, en tiedä miksi asiat ovat näin, olenko sitten karismaattinen vai? Tiedä häntä :)