Asetan esikoiseni tarpeet ykköseksi mikäli toinen lapseni on vammainen tai sairas

puhuu järkeä. Oli provo tai ei, ap on sairas ja tarvitsee apua. Provohan viihdyttää itseään kirjoittamalla ihmeellisiä/ outoja vedätyksiä palstalle, mutta ap:n kirjoitukset ovat jotenkin liian synkeitä, kieroutuneen oloisia.



Onneksi 28:n kuopus toipui hyvin :)

ap:n ajatuksia. Onko hän esikoisellekaan hyvä äiti, kun noin pakonomaisesti "rakastaa" tätä. Jonkinlainen vihan tunne syntymätöntä lasta ja aviomiestä kohtaan huokuu tästä kirjoituksesta. Esikoinen tulee aikanaan kokemaan kovia hetkiä, kun äiti ei osaa irrottaa otettaan hänestä.

Fakta vaan on että kuopus, oli sitten terve tai ei, vie häneltä aikaa minkä olisi muuten voinut omistaa vain esikoiselle. Vammaisuus ei suinkaan tarkoita aina sitä että vauva joutuu jäämään sairaalaan, tarvitsee leikkauksia tai eritysihoitoa. Voi olla että se vammainen vauva ensimmäisten kuukausiansa aikana on paljon "helpompi" mitä samanikäinen terve vauva. Nukkuu yöt hyvin, ei turhia kitise jne, samalla kun terve vauva saattaa valvottamisislla ja huutamisillaan viedä todella voimia. Ikävä tuolloinkin terveen vauvan kohdalla jos esikoisen tarpeet menevät ykkösiksi niin ettei äiti halua hoitaa vaativaa kuopusta.



Meillä esikoinen on vammainen ja kuopus "terve". En kuitenkaan näe että kuopus sen ihmeemmin kärsisi vammaisesta veljestään. Tottakai kahden lapsen kanssa aikaa joutuu jakamaan molemmille ja toisen erityistarpeisiin on vastattava. En toisaalta edes pidä hyvänä sitä että äiti omistaa kaiken aikansa yhdelle lapselle, lapselle itselleenkin on ihan terveelllistä oppia jakamaan huomioa ja odottamaan vuoroaan. Eikä lapsen huomioimisen tarvitse aina tarkoittaa kahdenkeskeistä aikaa tämän kanssa, esikoista voi huomioida, tämän kanssa jutella, leikkiä, askarrella, lukea jne vaikka vauva (oli sitten terve tai sairas) olisikin sylissä. Moni esikoinen tykkää vielä osallistua vauvan hoitoon ja kun pienempi vähän kasvaa näistä on jo seuraa ja iloa toisilleen. Jotain sellaista mitä äiti ei millään panostuksella pysty itse lapselleen antamaan. :o)



Tottakai vammainen lapsi vaatii vanhemmilta paljon sellaista mitä terveen lapsen kanssa ei tarvitse edes ajatella. Luovuutta käyttämällä saa moneen asiaan otettua terveen sisaruksen mukaan ja silloin kun perheessä on kaksi aktiivisesti osallistuvaa aikuista voidaan lapsia jakaa niin että erityislapsen lääkäreiden tai kuntoutuskäyntien yms. aikana terve sisarus saa sitä omaa aikaa toiselta vanhemmalta. Meillä on ollut itsestäänselvyys ettei kuopus saa kärsiä vammaisen sisaruksensa takia, vaikka joutuukin vanhempansa tämän kanssa jakamaan. Ollaan panostettu siihen että kuopus saa paitsi kulkea esikoisen jutuissa mukana, myös omaa aikaa ja touhuja.

ja hanki hoitoa..

...että se lapsen teko olisi jäänyt siihen esikoiseen. Jos jo tässä vaiheessa mietit sitä, ettet hoida sairasta lastasi, niin anna vaikka adoptioon...sinulla ei ole tippaakaan äidinrakkautta. Ja älä vetoa masennukseen, ne ovat vain tekosyitä.



Jos esikoisesi jäisi vaikka auton alle ja vammautuisi, ei hänkään varmaan enää olisi sinulle rakas, olisihan hän sitten vammainen.

kakkonen syntyi yllättäen sairaana ja vietti ekan kuukauden sairaalassa. Oli hirveää aikaa, jouduin laittamaan esikoisen yllättäen päiväkotiin, ei ollut aiemmin ollut. Päivisin istuin nukkuvan vauvan vierellä sairaalassa ja tunsin syyllisyyttä etten ollut esikoisen luona. Illat itkin ikävää vauvan luo. Tuntui, että minulla on kaksi lasta joita kumpaakaan en pysty hoitamaan, kumpikin kärsii enkä pysty antamaan heille tarpeeksi hoivaa ja huomiota.



Onneksi vauva pääsi vihdoin kotiin, vieläkin on paljon lääkäreitä sun muuta ja tunnen syyllisyyttä kun esikoinen joutuu luopumaan puistoreissuista ja harrastuksista pienemmän takia. Mutta meillä vauva tulee todennäköisesti kuntoutumaan hyvin ja pääsemme elämään ihan normaalielämää.



Mutta ymmärrän ap:ta. Mulla kävi synkkinä hetkinä mielessä, että jos vain jättäisin vauvan sairaalaan, unohtaisin ja palattaisin normaalielämään esikoisen kanssa. Ihan kuin koko vauvaa ei olisi koskaan ollutkaan. En niin tietenkään tehnyt, ja nyt ajatus tuntuu kauhealta, mutta se aika vaan oli niin hirveää.

Kokemuksesta tiedän että mielenterveysongelmainen äiti voi olla lapselle yhtä päättymätöntä helvettiä.



Voi kun ap saisi hoitoa.

Minulla on kaksi lasta ja sattui käymään juuri niin ettei tämä kuopus ollutkaan aivan terve syntyessään. AP:n mielestä olen varmasti ihan kamala äiti koska vietin kuopuksen kanssa kaikki päivät sairaalassa yli kuukauden ajan ja näin esikoistani vain iltaisin. Paljon oli mummollakin hoidossa, että isäkin pääsi mukaan.



Tiedän että se oli paljon pois esikoiseltani ja kyllä sen takia kärsinkin silloin. Se oli kuitenkin vain pieni osa elämäämme ja onneksi kuopuskin leikkauksella selvisi ja nykyään käy kontrolleissa lastenklinikalla vain n. 2 kertaa vuodessa. Ensi viikolla täyttää jo kaksi ja nämä sairaalassa pitkään olot ovat jo unohtuneet aikoja sitten esikoisen mielestä. Yhtä rakkaita ovat molemmat! :)

Normaali äiti ei ajattele noin....Meillä esikoinen oli maailman rakkain lapsi (tietysti), mutta kun kuopus syntyi, niitä maailman rakkaimpia lapsia oli kaksi.

Kuopuksella epäiltiin aika vakavaa vammaa (vastasyntyneenä) ja kyllä silloin kuopus oli silloin kokonaisvaltaisesti mielessä, kun sairaalassa oltiin. Terve esikoinen oli isänsä kanssa ja sai kyllä kaiken huomion isältään.

Onneksi molemmat lapseni ovat kuitenkin terveitä ja ovat tosiaankin yhtä rakkaita!

Psykologisen tiedon valossa tiedämme sen, että vauvan ensimmäiset hetket ja kuukaudet ovat todella tärkeitä. Esikoinen on perusturvallisuutensa jo saanut, ja pystyy olemaan jo äidistä erossa. Vauvalle äidinrakkaus on elinehto.



Jos äiti hylkää sairaan lapsensa kokonaan mielestään, täytyy sen olla kova puolustuskeino ja siinä mielessä ulkopuolista apua kannattaa tosiaan hankkia. Jos vauva äidinmielessä uhkaa vain rakkautta esikoiseen, niin se ei ennusta hyvää.



Sairaan 2. lapsen synnyttäneenä tiedän, että lapseen on hieman vaikeampi rakastua, koska hän ei vastaa samalla tavalla hoitoon eli häntä on vaikea lohduttaa (jos itkee kipua), on väsynyt ja tehohoidossa. Mutta vaistomaisesti äiti haluaa olla vastasyntyneen luona. Meillä koko perhe oli sairaalassa niin paljon kuin mahdollista eli esikoinen leikki teho-osaston lattialla pieniä hetkiä. Ajattelin että vauvallekin on turvallista kuunnella tuttuja ääniä eli perheen keskusteluja ja jopa komenteluakin.. Välillä vaihtelimme miehen kanssa että sain käydä esikoisen luona kotona. Me selvisimme 2 viikon sairaalareissulla ja myöhemmin oli sitten vielä viikon reissu. Olihan se esikoiselle ihan uutta, mutta sanoisin että nyt kaksi vuotta myöhemmin hän on empaattinen lapsi, vahvatahtoinenkin ja sisarukset ovat parhaat kaverit, vaikka riitojakin on.



Ja vauvasta tuli tietysti minulle niin kovin rakas, ja sairaus ehkä jopa lisäsi rakkauden määrää ajoittain. Nyt kumpikin lapsi on silmissäni terveitä ja samalla viivalla, mutta kyllä avuton ja sairas vauva oli monesti mielessä ykkösenä ja minkäpä sille voi. Isä ei missään nimessä olisi voinut minua korvata sairaalassa, koska sain alkaa imettää jo teho-osastoaikana.



Nyt kaikki kuitenkin hyvin.

Ja, kun reipas ja suloinen lapseni kertoi tosi kivasta päivästään ajattelin vaan, että mun rakas ja ihana:)

Kuopus heräsi tukka pystyssä ja söpösti tokkurassa syömään keittoa...kertoi tehneensä lumiukkoja kerhossa..mieleen tuli vaan, että voi miten rakas.

Ihan oikeastikko ap hyljeksii vielä syntymätöntä lastaan ja toivoo keskenmenoa!

Ja sitten on olemassa niin ihania ja empaattisia naisia jotka eivät syystä tai toisesta raskaudu, vaikka olisivat valmiit rakastamaan lastaan ehdoitta.

On se väärin....

mauton

oletko tehnyt vain lapsesi (kuopuksen) lapsilisien johdosta, että saisit sosusta enemmän rahaa ykkösellesi????

Nämä jutut alkaa olla niin sairaita (en hoida keharia, jätän laitokselle, mongoloidi, en huoli kuolaavaa vammaista ym), että otan kohta poliisiin yhteyttä ja lastensuojeluun. Saavat selvittää ip-osoitteen ja muut. Niuvanniemeen joudat!



Tällainen ihminen on henkisesti vammainen, joku psykopaatti tai muu. Ei mielenterveysongelmaiset käyttäydy näin, he rakastavat lapsiaan! Hoet koko ajan, että mies hoitakoon jne. Mene hoitoon tai lopeta itsesi! Samalla se ei-toivottu vauvakin kuolee. Ei se lapsi ansaitse syntyä sinusta!

esikoistani en hylkää vaikka vauva jouduttaisiin lähettämään sydänleikkaukseen Helsinkiin, isä saa matkustaa vauvan mukana, minä jään Pohjois-Suomeen

Joka tapauksessa hieman outoa että olet noin jo "päättänyt".

Tottakai esikoinen on tärkeä, mutta et voi mitenkään tietää etukäteen etteikö vauva olisi aivan yhtä tärkeä- jo toki näin useimmiten onkin. Tietenkin.



Hyvä kuitenkin että isä pääsee vauvan kanssa olemaan siinä tapauksessa että käy niin ikävästi että vauva olisi sairas..



Oman kokemukseni mukaan sukkuloiminen vauvan ja yhtä tärkeän esikoisen välillä on raskasta, onneksi oli myös se isä perheessä joten pystyimme vuorottelemaan. Toki pääsääntöisesti olin vauvan luona päivät ja menin iltapäiväksi kotiin, esikoinen oli päivät tarhassa.

Viikonloppuisin sitten yleensä toinen päivä meni sairaalassa koko perheen kanssa, toisena yritettiin viettää yhteistä aikaa myös esikoisen kanssa. Sairaalassa vierailu oli sinänsä meillä helppoa kun matkaa ei ollut kuin reilu 20km.



Ei se helppoa ole se vauvan sairaalaan jättäminenkään, eikä ole helppoa olla esikoisen luota pois paljon. Sairaala-aika on rankkaa aikaa kaikille. Toivottavasti ette joudu sitä läpikäymään. Mutta siitäkin selviää yleensä sitten jos on pakko.

Kyllä se tunneside löytyy, kun vauva syntyy. Yhtäkkiä huomaat, että se pieni vauva ei pärjääkään ilman aikuisen apua, mutta esikoinen onkin niin iso että voi hyvinkin olla itsekseen ja muiden aikuisten kanssa.



Ja jos kerran esikoinen on sinulle niiiin paljon tärkeämpi kuin syntyvä vauva, niin miksi ihmeessä hän jää päiväkotiin kun vauva syntyy? Eikös se ole rakasta esikoistasi kohtaan täysin kohtuutonta, että joku tuntematon vauva vie äidin päivät, ja hänet sysätään päiväkotiin?