Taas mut jätettiin rannalle illanvietosta...

Koitin säilyttää kasvoni, kun kuulin tästä jutusta. Ja onnistuinkin kai jotenkin.



Mutta jälkeenpäin tuli ihan aidot kyyneleet.

nostaisin kissan pöydälle ja kysyisin suóraan, miksi ajankohtaa oli muutettu suunnitellusta ja minulle ei oltu kerrottu mitään. Sanoisin myös, kuinka pahalta se tuntui kun jätettiin ulkopuolelle.

että härkää sarvista ja sanot ihan suoraan kuinka törkeätä tuollainen meno on. Jos et viitsi soittaa ja sanoa, laita viesti. Jos normaaleja ihmisiä ovat niin ymmärtävät hävetä ja pyytää anteeksi.

Koitin säilyttää kasvoni, kun kuulin tästä jutusta. Ja onnistuinkin kai jotenkin.

Mutta jälkeenpäin tuli ihan aidot kyyneleet.

olisi ehkä voineet auttaakin asiaa. Tai mä olen sellainen etten koskaan näytä mitään tunteita ja hymyilen vaan, kenties siksi ei kavereita juuri olekaan.

Ajattelin nimittäin ihan samaa. Jos vain jaksan.'



Ap

Suututtaa ihan oikeasti sinun puolestasi :)

Mua ainakin rassaa sellaiset ihmissuhteet, joissa täytyy olla skarppina koko ajan, ja porukka kyttää kuka on milloinkin askarrellut/leiponut/vääntänyt jotain. Ja aina löytyy niitä marttyyreja, jotka maireina selittävät haluavansa tehdä kaiken ja selän takana sitten jurputtavat ja huokailevat muille miten "Maija ei taaskaan tehnyt mitään ja minä JOUDUIN tekemään kaiken". Nähty on monta kertaa.

kaikkihan he ovat syyllisiä siihen että muuttuneesta ajankohdasta ei sinulle kerrottu.



24

Paras tietenkin olis, jos koko porukka olisi paikalla, mutta mikäli tapaat jonkun lähiaikoina, niin kyllä sen voi vain yhdellekin sanoa. Pääasia, että tuot tunteesi esiin ja teet tiettäväksi että koit kohtelun epäreiluna.

erään miehen puoliso, joka on kaikessa menossa (miehensä puolesta) mukana. Hän on todella rasittava ihminen: kehuu itseään, ei ole yhtään kiinnostunut muiden kuulumisista, puhuu taukoamatta lapsistaan ja talostaan. Heidän kemuihinsa ei enää ole kukaan jaksanut tulla, sillä kyseinen rasittava emäntä ei vaan nappaa ketään enää. Miehet mieluummin tapailevat miesporukalla. Tämä vaimo varmaankin ihmettelee, miksei kaikki ole enää kuin ennen. Siksei, koska aika on kaikilla perheen vuoksi kortilla, eikä sitä vähääkään viitsi käyttää tuon koneen jauhantaa kuunnellen.



Mutta siis, ap, et välttämättä ole tällainen. Kattele uusia tuttuja ittellesi - tai voihan kyseessä olla vain inhimillinen erehdys.

Ei sulla kuitenkaan ole mitään hävittävää, kun kerran olet jo jäämässä ulkopuolelle. Voi kuitenkin olla, että jos otat asian puheeksi tilanne korjaantuu. Saattaa olla, että kyseessä on vaikka inhimillinen erehdys tai jotain muuta ihan hölmöä.



Tsemppiä.

enkä enää siitäkään, että kuulunko siihen. Mutta oiskohan ollu vajaa kymmenen naista tapaamisessa. Ja tosiaan, mukana oli ollut sellaisiakin, joita näkee tosi harvoin ja joiden kuulin vielä erikseen sanoneen, että olisivat halunneet nähdä minuakin pitkästä aikaa.

Minä oon kertakaikkisen väsynyt yrittämään järkkäämään mitään vierailuja tai yhtään mitään. Kenellekään ei ikinä sovi, eikä mulla ole sellaista sinnikkyyttä, että jaksaisin samoja ihmisiä yrittää ihan kamalan monta kertaa saada meille, jos ei kerran sovi. Enkä itse asiassa kehtaa viittä kertaa pyytää ja saada pakkeja.



Että ei voi kuin toivoa, että kukaan ei suutu mulle siksi, että kaikki ei aina ole ihan vastavuoroista. Me ihmiset kun ollaan erilaisia, ja joillekin se kutsuminen tuntuu olevan helppoa ja mulle taas ei.

jolla 3-vuotias lapsi, etkä pysty olemaan ilman lastasi? Soittelet jatkuvasti miehellesi ja kyselet miten sujuu kotona. Kavereille puhut vaan ja ainoastaan lapsestasi...



Tänään oli juuri tälläinen ketju, jossa oltiin kypsiä tähän yhteen äitikaveriin, eikä haluttu häntä enää mukaan pilaamaan illanviettoja...

En toivottavasti ole sama äiti, lapsen ikä ei ainakaan täsmää. Eikä ole tapana viestitellä koko aikaa kotiin, viimeksikin unohdaa ilmoittaa koko illan ajan, missä menen ;).

jos se nyt enää kiinnostaa.

mietin jatkuvasti etukäteen, että mitä jos en osaa, entä jos kukaan ei viihdy, mitä jos tarjottavani ovat kamalia jne. jne.



kyllä minä kuitenkin syntymäpäiväjuhlia (omia ja puolison), tupareita, uudenvuoden bileitä, pikkujouluja sun muita pyrin silloin tällöin järjestämään, vaikka hermoilenkin. tiedän nimittäin, että juhlapäivän iltana nautin suunnattomasti kuitenkin, enkä enää hermoile mitään. mutta kynnys noihin juttuihin on iso.



olen monesti miettinyt, että jos mieheni ei olisi niin sosiaalinen, minäkin varmasti pian jäisin pois kaikista mahdollisista kissanristiäisistä ihan vain siksi, että olen vähän arka.