Pystytkö ihmistä katselemalla ja kuuntelemalla päättelemään hänen taustansa?

MITEN he suhtautuvat suruun eri lailla?

Kokemukset lyövät leimansa ihmisiin. Kyllä helppoa elämää viettänyt puhuu ja käyttäytyy ihan eri tavoin kuin sellainen joka on kynsin ja hampain saanut koko ajan taistella kaikesta. Ei tietenkään aina pysty sanomaan, mitä vaikeuksia kenelläkin on ollut mutta kyllä ne olemuksesta näkyy päällepäin varsinkin kun vähän aikaa juttelee.

Kirjoitat, että vakaumus näkyy mustavalkoisuutena ja se sinun mielestäsi sulkee pois elämänkokemuksen.

Yleensä kovan surun kokeneet ihmiset ymmärtävät mistä surusta on kyse. Ne, joilla elämässä ei ole ollut kolhuja, antavat helposti hyvää tarkoittavia, mutta ymmärtämättömiä neuvoja. Tyyliin: urheilepas vähän, niin pääset surusta yli. Vieläkö sä suret? Etkö jo ole päässyt surusta yli?



Toki jos on empaattinen ihminen, niin osaa asettua surevankin asemaan. Kaikki vaan eivät ole kovin empaattisia. Silloin tuntuu, että parhaiten saa lohtua samantapaista kokeneilta. Siihenhän vertaistukikin perustuu.





En yrittänyt sanoa, että vakaumuksellisilla ihmisillä ei ole elämänkokemusta. Eiväthän ne ole toisensa poissulkevia.



Sen sijaan yritin sanoa, että vakaumukselliset ihmiset tuntuvan usein katsovan joka asiaa sen vakaumuksen läpi. Tyyliin, jos kädessä on ruuvimeisseli, niin kaikki asiat alkavat muistuttaa vain muttereita.



Elämänkokemuksen puute näkyy usein mustavalkoisuutena. On paljon ehdottomia mielipiteitä. Ajatellaan helposti, että kaikilla on elämässä sama tilanne kuin itsellä.

hyvin kapea-alainen, siihen omaan vakaumukseen linkittyvä. Sillä tavoin mustavalkoinen, vaikka elämänkokemusta paljon olisikin. Ei ehkä haluta nähdä ja hyväksyä elämän monimuotoisuutta ja miljoonine vivahteineen, vaan pitäydytään oman vakaumuksen mukaisissa mielipiteissä. Eli maailmaa katsellaan ikäänkuin sen oman vakaumuksen verkon lävitse.

Sitä pitää värittää mielikuvituksella ja ehkä tasainen tylsyys höperöittää ihmiset. Monet kuvittelevat osaavansa ennustaa ja jotkut kuvittelevat itsestään muuta suurta.



Enää ei tarvitse pelätä petoja ja luonnonilmiöitä joten keksitään kaikkea höpöä.



Eikö nyt kuitenkin jätettäisi nämä yliluonnolliset kyvyt x-files sarjaan tai muihin sen tyyppisiin sarjoihin. NE ovat fiktiota ja hyvä niin.



Mielenterveys on tärkeä asia ja lapsille on tärkeää omata sellainen vanhempi joka elää tässä todellisuudessa eikä sarjojen fantasiamaailmoissa.

Tuosta menetyksen/menetysten jälkeisestä kypsyydestä vai mitenkä sen muotoilisi täytyy kirjoittaa vielä : )



Minusta sellainen ihminen, joka on kokenut kovia jollain tavalla olipa kyse yhdestä tosi isosta asiasta tai ryppäästä pienempiä, jotka yhdessä ovat olleet melkoinen elämänkoulu niin sellainen ihminen, joko kypsyy positiivisessa merkityksessä tai sitten antaa periksi, kuten joku tuolla hienosti jo asian ilmaisi.



Siis, sellainen joka kypsyy sellaisen kovan surun/surujen jälkeen on mielestäni rauhallinen ja tämä ei tarkoita, että persoonallisuus muuttuisi ratkaisevasti tai ei olisi iloinen ja ulospäinsuuntautunut vaan sellainen perusrauhallisuus luonteessa lisääntyy ikään kuin luottamus elämään ja sen kantamiseen. Kun kerran on ollut "kovassa saunassa" niin tietää mitä se merkitsee eikä pelkää elämässä enää pieniä asioita ja luottamus elämään lisääntyy toisin kuin niillä jotka vastaavassa tilanteessa "putoavat".



Surun/surujen läpikäynyt ihminen ja niistä irti päässyt on erilainen kuin ennen surua. Persoonallisuus ei tietenkään muutu, mutta se kypsyys lisääntyy. Tämä ei siis tarkoita, että kun pääsee irti niin suru ei enää satuta vaan se muuttaa muotoaan ja sen kanssa pystyy elämään vaikka ei aina hyväksyisikään esim. menetystä, mutta se ei siis hallitse elämää ja pystyy elämään normaalia elämää surun käsittelyn jälkeen. Suru on siis käsitelty.



Tällainen kypsä ihminen osaa heti ymmärtää toisen jossain vastaavanlaisessa olevan ihmisen aseman ja olotilan (olipa hänen surunsa vaikka jostain ihan muusta johtuvaa) ja löytää oikean suhtautumistavan ja sanat. Hän on kuin "sisarus" tai "veli" sanan positiivisessa merkityksessä.



Hän on suvaitsevampi muita ihmisiä kohtaan eikä ole kovin pinnallinen. Uskaltaa ottaa muutkin eteentulevat hankaluudet paremmin vastaan kuin toinen ne läpikäymätön ja auttaa toisia ihmisiä niin pitkälle kuin se on itselle on turvallista ja mahdollista itseä uhraamatta tarkoitan tällä esim. vertaistukea vapaaehtoisesti antavat ihmiset. Väitän myös, että karismaattisuus ja itseluottamus lisääntyy.

Sitä pitää värittää mielikuvituksella ja ehkä tasainen tylsyys höperöittää ihmiset. Monet kuvittelevat osaavansa ennustaa ja jotkut kuvittelevat itsestään muuta suurta.

Enää ei tarvitse pelätä petoja ja luonnonilmiöitä joten keksitään kaikkea höpöä.

Eikö nyt kuitenkin jätettäisi nämä yliluonnolliset kyvyt x-files sarjaan tai muihin sen tyyppisiin sarjoihin. NE ovat fiktiota ja hyvä niin.

Mielenterveys on tärkeä asia ja lapsille on tärkeää omata sellainen vanhempi joka elää tässä todellisuudessa eikä sarjojen fantasiamaailmoissa.

Sadut satuina ja todellisuus totena. Lapsi kaipaa jalat maassa olevan vanhemman eikä sellaista höpisijää.

Sitä pitää värittää mielikuvituksella ja ehkä ...

No eihän lapselle tarvitse noista asioista jutella eli minusta ne ovat aikuisten juttuja.

Tuollaiset asiat tulevat joillekin ihan syntymälahjana ja usein sellainen lapsi itse tuo ne esille, jos siis on tuollaisen "lahjan" saanut.

Ei lapsen elämänkatsomusta tarvitse "vääristää" vaan antaa hänelle nk normaalin kasvatuksen asiassa kuin asiassa ja kyllä hän itse tiensä valitsee vanhempana eli ei voi vääntää mihinkään suuntaan pakolla.

Hirvittää kyllä tämä nykyinen elämänmeno joiltain osin sillä elämän luonnollisuudesta on etäännytty, ahdasmielisyys ja mustavalkoisuus lisääntyy sekä sen myötä itsekkyys, kylmyys, suvaitsemattomuus ja kyynärpäätaktiikka. Onneksi se kuitenkin on vain joidenkin ihmisten ominaisuus eikä koko kansan. Säälittää sellaisten ihmisten lapset kun lapsi ei kasvaessaan olekaan eikä toimikaan kuten vanhemmat näkevät "normaalina" vaan valitsevan toisenlaisen tien, ammatin, elämäntavan tai vaikkapa puolison kuin vanhemmat ovat rajoitetusti ajatelleet. Onpa niitäkin sattunut, että vanhemmat hylkäävät lapsensa kun esim. lapsen sukupuoli-identiteetti ei ole vanhemmista nk "normaali".

Nuo X-filesit ja muut on jotain ylikaupallista moskaa, johon minulla ei ainakaan mielenkiinto riitä.

se on ehkä suurin virhe mitä voi tehdä.

Esimerkiksi moni ihminen pitää minua vieläkin positiivisena ja ihmisläheisenä ihmisenä, vaikka todellisuus on toinen. Hyvin harvoin pidän tapaamistani ihmisistä enkä ajatusmaailmaltani ole mitenkään positiivinen. Joku sanoisi synkkyyteen taipuvaiseksi. En kuitenkaan ole masentunut millään muotoa.



En nyt sanoisi että näen mitä toinen on kokenut, mutta opin todella nopeasti minkälainen ihminen on kyseessä. Valheet tunnistan 97%:ti, oli kyseessä tuttu tai tuntematon. Siinäpä syy miksi en luota ihmisiin. Sanoisin että olen hyvä lukemaan ihmisiä. Kaikkiin tuo ei kuitenkaan toimi. On olemassa tietynlaisia persoonia, joista ei saa niinsanotusti mitään irti. Yleensä näistä tunnistamattomista on tullut tärkeitä ihmisiä minulle.

Menneisyyden voi muuten arvata monen kohdalla oikein.

Tuo näkijä-näkökulma vei koko keskustelun okkultistiseen suuntaan. Itse kutsun ap kysymää asiaa ihmistuntemukseksi. Siinä olen kehittynyt aika hyväksi, varmasti osittain luonteeni, mutta myös ulkomailla asumisen vuoksi. Kun muuttaa maasta toiseen kieli ei aina pelasta kommunikaatiota täysin, joten on pakko lukea elekieltä, äänenpainoja, ilmeitä, jne. Minusta se ei ole yliluonnollista millään tapaa. Tietysti ihmisen elämänkokemukset, arvot ja ajatukset vâlittyvät sekä puheessa, että eleissä. Yleensä huomaan, minkälaista elämää ihminen on siihen asti elänyt, mutta se on enemmänkin psykologista tuntumaa, koska ihan pienenpienistä eleistä huomaa selvästi epävarmuuden, varmuuden, pelon, jännityksen, jännittyneisyyden, rentouden, salailun, avoimuuden, rehellisyyden, epärehellisyyden, jne. Yleensä olen aavistuksieni kanssa oikeassa, mutta tajuan ihmistuntemuksen rajallisuuden niin, että en yleensä tee "lopullisia" arvailuja muille kenestâkään. Voin huomata että jotakin todennäköisesti on tapahtunut, on tapahtumassa, jne. mutta varmuudellahan en voi ikinä tietää mitä koko asia pitäÄ sisällään. Jos liikaa arvailee yksityiskohtia tekee todennäköisesti hallaa ihmiselle, koska jokainen kuitenkin haluaa kertoa itsestäân sen mitä itse valitsee ja haluaa toisten uskovan siihen. Siksi mielestäni pitäisi omista aavistuksistakin huolimatta pyrkiä uskomaan siihen kuvaan minkä ihminen itsestään haluaa antaa. Joskin liian lähelle tuskin kannattaa ketään sellaista päästää, josta jotakin epäilee... Eli hyötyä ihmistuntemuksesta on todella paljon, varsinkin ihmisläheisessä ammatissa, mutta mitään kaikkitietävää ajatustenlukijaa se ei kenestÄkään tee. Toisaalta ihmisiä auttaessa juuri ne pienet signaalit ovat ollenaisia.

Tapaan ammatissani monenlaisia ihmisiä kaikilta yhteiskunnan tasoilta, ja kokemukseni on, ettei pukeutumisesta ja ulkonäöstä voi päätella juuri mitään ihmisen kypsyydestä tai ajattelun tasosta. Syvällisin ajattelija voi pukeutua kuin hamppari, toisaalta hampparikin voi ajatella muuta kuin seuraavaa viinatilkkaa. Jos jotankin olen elämässä oppinut niin sen, että yritän kohdata ihmisen ilman liian monia uskomuksia siitä, mitä äänenpainot, eleet, sanavalinnat, käytös ja ulkoinen olemus viestittävät.

kiltin, nörtin, hiljaisen ensivaikutelman, jonka vuoksi moni luulee "tuntevansa" ja näkevänsä minut. Sitten yllättyvät tutustuessaan, että eiväthän he aiemmin tunteneetkaan minua, vaan olenkin paljon monisärmäisempi ja omalaatuisempi ihminen kuin kuvittelivat. Tämän ovat useat ystäväni kertoneet minulle. Ensivaikutelma ei todellakaan pidä paikkaansa monien kohdalla - esimerkiksi juuri minun.

Se on kyllä aika jännä juttu tuo ensivaikutelma kun minä en ole mikään "pupusen näköinen" tosin en myöskään mikään "korppikotkakaan", mutta ihmiset siis tuntemattomat tulevat herkästi vaihtamaan sanan tai pari sukupuoleen tai ikään katsomatta.



Minulle tullaan myös herkästi kertomaan omia asioita ja ongelmia, vaikka tuntisin ko. henkilön vain hyvin pintapuolisesti esim. opiskelukaveri suuressa yksikössä tai samassa isossa työpaikassa oleva kollega tai ei-kollega.



Minulle on tultu jopa kertomaan sellaisia vaikeita asioita elämästä, joita kyseiset ihmiset eivät ole kuulemma kenellekään ennen uskaltaneet kertoa omasta elämästään ja jotka ovat olleet hyvin vaikeita traumoja. Noita ihmisiä on äkkiseltään tässä laskettuna ollut ainakin neljä ja ne ovat siis tapahtuneet vapaa-ajalla tai työssä eikä kapakassa tmv. paikassa.



Ihmettelin kerran tätä, että miksi tulet minulle juttelemaan noin vaikeista asioista niin eräskin älykäs ja hyvin koulutettu ihminen sanoi, että sinä olet helposti lähestyttävä ja sinä ymmärrät. No minä siinä huuli pyöreänä ihmettelin, että mikähän se minussa on sellainen leima kun en itse tunnista. Toinen henkilö, joka on sukuun tullut, sanoi että sinä et ole töykeä kenellekään ja kuuntelet mitä toinen sanoo etkä ole ylimielinen.



No, joskus kieltämättä se kyllästyttää kuunnella, mutta onneksi ei niitä huonoja asioita aina tilitetä vaan on iloisiakin juttuja, joita toiset haluaa jakaa.

Ensivaikutelma on tuore tuntuma toisesta ihmisestä ja yleensä siinä osuu oikeaan. Ainakin mä osun. Siksi luotan nykyään aina ensivaikutelmaan. Jos joku ihminen ei heti tunnu ns. hyvältä, se tuskin tule tuntumaankaan. En ole mennyt harhaan ensivaikutelmaluottamukseni kanssa vielä kertaakaan.

ihminen jonka olen tavannut ei ole ollut sellainen, kun ensi vaikutelmalta olisi kuvitellut. Taitaa näillä ensi vaikutelmaan uskovilla olla kovin lyhyt muisti.

Tapaan ammatissani monenlaisia ihmisiä kaikilta yhteiskunnan tasoilta, ja kokemukseni on, ettei pukeutumisesta ja ulkonäöstä voi päätella juuri mitään ihmisen kypsyydestä tai ajattelun tasosta. Syvällisin ajattelija voi pukeutua kuin hamppari, toisaalta hampparikin voi ajatella muuta kuin seuraavaa viinatilkkaa. Jos jotankin olen elämässä oppinut niin sen, että yritän kohdata ihmisen ilman liian monia uskomuksia siitä, mitä äänenpainot, eleet, sanavalinnat, käytös ja ulkoinen olemus viestittävät.

Tunnet siis hampurilaisia?Hoitoon!

Pitäisikö kaikki hampurilaisia tuntevat passittaa hoitoon?

että tuntemattomalle ihmiselle on helpompi kertoa vaikeita ja traumaattisia asioita. Tuntematon/hyvänpäivän tuttu ihminen kun ei ole paras kaveri, eikä häneen tarvitse välttämättä otta mitään kontaktia avautumisen jälkeen. Ei siinä ole mitään sen "mystisempää".



Itse kun en ole omasta mielestäni helposti lähestyttävän näköinen ja yritän tarkoituksella pitää ihmiset loitolla, koska en yksinkertaisesti jaksa jutella vieraille ihmisille, silti, aina, olin sitten vapaalla tai töissä, saan kuulla kaiken kuolemista hyväksikäyttöihin. Itse en tunne olevani silloin muutakuin jätesanko johon kaadetaan kaikki p*ska. Nykyään totean tylysti että ei, en halua tietää mihin siskosi kuoli, miksi vaimosi lähti tai koirasi tapettiin.

Minua ei vain kiinnosta. Enkä enää suostu olemaan ihmisten kynnysmattona.

Pitäisi alkaa pitämään psykologin numeroa mukana niin saisivat ammattiapua.



Eli sinulle "toinen näkijä", osanottoni, olet siis hyväksikäytetty siinä suhteessa. Kyllähän sitä sanotaan "olet niin helposti lähestyttävä ja ymmärtäväinen" mutta tarkoitetaanko sitä oikeasti?