Alkää hullut laittako lastanne viikko-viikko systeemillä asumaan!

että viikko-viikko-systeemillä lapsista kasvaa täyspäisempiä aikuisia kuin meikäläisellä "lapset toisen vanhemman luo ja etää tavataan jos tavataan" -systeemillä.

ymmärrät, että mä en ole tutkimus vaan ihminen, ja kerroin ihan oman kokemukseni.

kun taas yhtä ihmistä omine kokemuksineen ei voi.

on keskustelupalsta, jonka kirjoitukset usein lähentelevät mielipidekirjoitusta. Ilmaisin mielestäni selkeästi tämän olevan yksittäisen ihmisen omakohtaiseen kokemukseen perustuva mielipide, en tieteellinen tutkimustulos.



Ei tämä palsta ainakaan mikään akateemisten tutkimustulosten esittelypalsta ole? Ja jos meinasit noi omat tietos yleistää, niin kerro toki tutkimuksen tekijä, miten tutkittu, millä aikavälillä, miten määritellään "täyspäisempi kun meikäläisellä systeemillä". Ja jos sen vertailun toisena kohteena oli toisen vanhemman kanssa asuva lapsi joka tsägällä joskus tapaa lastansa, niin tiedät itsekin, etten sitä tarkoittanut.



Kai niitä vaihtoehtoja on muitakin? Mutta jos se kahdessa kodissa asuminen on niin helppoa, niin miksiköhän niin harvat aikuiset sitä haluavat tehdä?

Mies erosi ex-vaimostaan, kun heidän kuopus oli n. vuoden. Esikoinen, joka oli n. 7v halusi jäädä isänsä luokse, kuopus jäi äidilleen. Kun mies tapasi uuden vaimonsa n. vuoden päästä ja kuopuksen olleessa n. 2,5v, lapsi rupesi olemaan viikon isällään ja viikon äidillään, esikoinen oli joka toisen viikonlopun äidillään.

Nyt tuo kuopus on reipas 13v ja mitään hämminkiä ei ole. Lapselle oli ihan normaalia se, että maanantaina isi tai äiti vie tarhaan ja päivällä hakeekin sitten äiti tai isi (vaihtotapahtui siis maanantaisin). Ja isiviikolla hakijana saattoi välillä olla "toinen äiti".

ja vanhempien välit on hyvät ja rakentavat keskusteluvälit niin se voi olla lapselle loistava vaihtoehto. Mutta uskon kyllä niinkin että mikäli vanhemmilla on huonot välit ja jatkuva kädenvääntö niin se voi olla lapselle vielä paljon stressaavampaa kuin olla enimmäkseen lähillä tavata etää joskus.



Jokainen voi miettiä omalle kohdalleen: kuinka moni vanhempi olisi valmis asumaan joka toinen viikko eri asunnossa, pakkaamisrumbaa, tavarat aina väärässä paikassa, ystävät ja harrastukset joka toinen viikko liian kaukana , eri säännöt eri viikoilla jne.



Harva vanhempi tätä haluaa mutta lasten on pakko...?

En minä ainakaan valittanut koskaan mistään. Terveempää on se, että ongelmia on, kun se että niitä ei ole.



Se, että lapsen mielestä toi kaikki on normaalia, on mun mielestä just se ongelma. Koska se ei ole meille muille normaalia. Hänelle se on ja hänpä osaa jatkossakin elämänsä järjestää yhtä normaaliksi, kun vanhemmat sen lapsena hänelle järjestivät.



Millainenhan normaali järjestely tosta syntyisi aikuiselämälle, mietipä kohdalles: 1. on täysin normaalia, että sisarukset asuu eri paikassa 2. on täysin normaalia että mies vie töihin ja rakastaja hakee sieltä 3. on täysin normaalia elää kaksoiselämää

että viikko-viikko-systeemillä lapsista kasvaa täyspäisempiä aikuisia kuin meikäläisellä "lapset toisen vanhemman luo ja etää tavataan jos tavataan" -systeemillä.

Sanoohan sen terve järkikin, että ihminen tuntee olonsa tasapainoisimmaksi, kun hänellä on yksi koti ja se pääasiallinen kodin miljöö ihmisineen, jonka lisäksi sitten voi tavata sitä toista vanhempaa niin paljon kuin suinkin.

tutkimuksia ja pitää niiden kantaa oikeampana kuin haukkua toisia hulluiksi ja ilmoittaa suuttuvansa toisten tavasta toimia.



Olet varmasti oikeassa: et ole tervepäinen.

että huomasit kielelliset keinot, joita käytin lukijoihin keskustelun synnyttämiseksi. Näitä ovat muun muassa: provosoiminen, yksinkertaistaminen ja empaattisten tunteiden herättäminen.



;)

Ikuisuus kysymys, josta saa varmasti tappelun aikaiseksi tällä palstalla. Mielestäni ei voi yleistää ei suuntaan eikä toiseen, mikä on kenellekin paras ratkaisu. Se ettei ap, tunne saaneensa kasvaa tervepäiseksi, ei varmaan tarkoita että kukaan viikko-viikko systeemillä elävä lapsi ei olisi tervepäinen. Kuten ei myöskään sitä, että lähivanhemman luona pääasiallisesti asuvat olisi "normaaleja", saatika sitä, että ydinperheestä tulee ne tervepäiset ja normaalit lapset.



Oma poikani asuu vuoroin kummankin luona, kertaakaan ei ole tavarat olleet hukassa, lelut on molemmissa paikoissa kuten myös vaatteet yms. Unikaveri kulkee mukana päiväkotilaukussa. Ehkä systeemi muuttuu koulun alkaessa, kun isän luokse on liikaa siinä vaiheessa matkaa. Mutta toistaiseksi toimii. Eikä meillä ainakaan vietetä kaksia synttäreitä, yhdet joihin on kutsuttu kaikki vieraat. Perheitä on muutetenkin kaksi jos vanhemmat ovat eronneet, asuu sitten 6päivää tai 15 päivää kuukaudesta etän luona.



Ja kyllä olen uhrannut paljon lapseni eteen ja uhraan edelleen, olen jakanut elämäni kahtia. Lapseni ollessa luonani, keskityn häneen, vietämme normaalia perhe-elämää yms. Hänen ollessa isänsä luona tapailen enemmän ystäviä, miestä, liikun ja teen aikuisten asioita. Mielestäni ap kirjoitit mielipiteesi syyttävään sävyyn, ei pidä yleistää kuitenkaan.

ja siinä oli seurattu lapsia murrosiän yli, mutta kaikki lapset ei tietty olleet ehtineen vielä aikuisiksi asti. Ja metodi meni jokseenkin niin, että otetaan tilastoon kaikki lapset, jotka ovat käyneet läpi avioeron ja jaetaan nämä asumis- ja tapaamisjärjestelyitten mukaisiin ryhmiin ja katsotaan, että miten päljon nämä lapset ovat sittemmin tarvinneet mielenterveyspalveluita, erityisopetusta ja muuta sairaanhoitoa ja miten ovat sijoittuneet jatko-opintoihin. Tätä dataahan järjestelmä tuottaa jo valmiiksi ja ristiinajoon ei tarvita yksilöiden suostumusta, jos ja kun ettiinen toimikunta antaa luvan siihen ( ja sehän antaa, koska ristiinajossa voidaan poistaa henkilötiedot). Lisäksi osaa on haastateltu tarkemmin tilaston relevanteissa kohdissa.



Nii nettä kyllä se aika relevantti tutkimus on. Suomalaiset äidit ei vaan siedä ajatusta, että lasten kannalta he yksin eivät riitäkään.



Mitä tulee noihin erään aikaisemman kirjoittajan rakastaja-juttuihin, niin ne eivät ole sama asia. Rakastajaa peitellään ja hävetään, vanhempiaan ei. Jos lapsi asuu vuoroviikoin isänsä ja äitinsä luona, nämä voivat hakea häntä koulusta ihan yhtä luonollisesti vuorotellen kuin silloinkin kun olivat vielä naimisissa keskenään. Ja lapsi ei tietenkään pakkaa viikottain, vaan hänellä on omat tavarat ja huoneet kummassakin kodissa. Vain rakkaimpia tavaroita, unilelua ja päiväkirjaa on pakko kuljetella. Mutta tunne-elämältään normaali ihminen ei kiiinnykään moniin tavaroihin, vaan ihmisiin.

lapsen on jaettava kiintymyksensä kahtia.

Mutta tunne-elämältään normaali ihminen ei kiiinnykään moniin tavaroihin, vaan ihmisiin.

lapsen on jaettava kiintymyksensä kahtia.

Mutta tunne-elämältään normaali ihminen ei kiiinnykään moniin tavaroihin, vaan ihmisiin.

Eikös lapsi normaalistikkin jaa kiintymyksen isän ja äidin välillä, kahtia? Mitäs eroa sitten eroperheen kiintymyssuhteilla on ydinperheeseen verratuna?

Tuo omat huoneet, omat tavarat jne ei käy

että jos tämä kodin paikka ja tavarat eivät mihinkään vaikuta ja ovat vain materiaa, niin miksi niin harvoin kuulee järjestelystä, jossa



Lapsi asuu yhdessä kodissa ja vanhemmat vaihtavat paikkaa?



Sama järjestely on täysin mahdollinen myös aikuiselle ja eikö hänellä olisi paljon enemmän kapasiteettia suoriutua siitä psyykkisestä ristiriidasta, jonka se aiheuttaa?



Minun mielestäni se eräässä aiemmassa kirjoituksessa mainittu vanhemman uhrautuminen, kun viettää jokatoinen vko lapsiperhe-elämää ja joka toinen aikuisen elämää ei vain ole vertailukelpoinen. Mun mielestä tähän pitäisi nyt ottaa vertailuun aikuiset ihmiset, jotka ovat työn/perheen/koulun jne takia eläneet kahdessa kodissa ja kysyä heiltä oliko se helppoa vai vaikeaa. Tuskin kukaan ainakaan vapaaehtoisesti siihen ryhtyy? Tuskin se ainakaan on verrattavissa tavalliseen elämään yhdessä kodissa?

lapsen on jaettava kiintymyksensä kahtia.

Mutta tunne-elämältään normaali ihminen ei kiiinnykään moniin tavaroihin, vaan ihmisiin.

siis silloin kun vanhemmat eivät eroa. On luonnollista ja normaalia jakaa kiintymyksensä kahden (ja useamman, koska sisarukset ja isovanhemmatkin on otettava huomioon) ihmisen kesken.

En minä ainakaan valittanut koskaan mistään. Terveempää on se, että ongelmia on, kun se että niitä ei ole. Se, että lapsen mielestä toi kaikki on normaalia, on mun mielestä just se ongelma. Koska se ei ole meille muille normaalia. Hänelle se on ja hänpä osaa jatkossakin elämänsä järjestää yhtä normaaliksi, kun vanhemmat sen lapsena hänelle järjestivät. Millainenhan normaali järjestely tosta syntyisi aikuiselämälle, mietipä kohdalles: 1. on täysin normaalia, että sisarukset asuu eri paikassa 2. on täysin normaalia että mies vie töihin ja rakastaja hakee sieltä 3. on täysin normaalia elää kaksoiselämää

kyökkipsykologi olet! Turhaan sä siellä auot päätäsi, jos et tiedä asioiden oikeaa laitaa. Tuolle perheelle tuo viikko-viikko systeemi on toiminut yli 10 vuotta ei kait ne sitä jatkais, jos ei toimisi! Asuvat samassa kaupungissa, välimatkaa on n. 10 kilsaa, jos sitäkään. Lapsella on yhtä läheiset välit isäänsä kuin äitiinsä. Koulu ei on aina pysynyt samana, samoin tarha.

Ja totta helvetissä se oli lapsesta normaalia, aivan samalla tavalla kuin tavis perheessä, jossa hakee aina äiti ja isi vie aamulla. Tai mummo hakee joka päivä. Ei se lapsi osaa erotella, että hhhmm.. Jokin tässä ei nyt täsmää.. ELI OLE HYVÄ JA PIDÄ SE TURPASI KIINNI.

T.se joka kirjoitti tuosta kaveristaan.

Onpa kamalaa tämä kiintymyksen jakaminen...

lapsen on jaettava kiintymyksensä kahtia.

Mutta tunne-elämältään normaali ihminen ei kiiinnykään moniin tavaroihin, vaan ihmisiin.

että jos tämä kodin paikka ja tavarat eivät mihinkään vaikuta ja ovat vain materiaa, niin miksi niin harvoin kuulee järjestelystä, jossa

Lapsi asuu yhdessä kodissa ja vanhemmat vaihtavat paikkaa?

niin vaikeita hoitaa silloin. Siis se, kuka siivoaa, koska ja miten hyvin, kuka tilaa öljyt, kuka luo lumet jne. normaalitapauksissa lapset eivät koskaan joudu vastuuseen tällaisista asioista, joten heitä se ei haittaa, mutta aikuisia haittaa.