Muutto toiselle paikkakunnalle - miten kerron läheisille?

Tarvitsisin vähän vinkkejä ja ehdotuksia!



Tilanne on siis tämä: Muutan tämän vuoden aikana (jopa muutaman kuukauden kuluttua) toiselle paikkakunnalle, noin 300 km päähän. Asun siis yksin ja tarkoitus olisi muuttaa nyt poikaystävän kanssa yhteen hänen kotipaikkakunnalleen.



Minun pitäisi tietenkin kertoa tästä perheelleni, joka ei ole ihan se tavallisin isä-äiti-paketti. Eli minut on kasvattanut kaksi tätiä, jotka ovat naimattomia (eivät ole koskaan tiettävästi edes seurustelleet). Nämä tädit ovat minulle tärkeitä ja läheisiä, mutta he puuttuvat elämääni (ja muidenkin) melko paljon enemmän kuin esimerkiksi muut sukulaiseni.



Tiedossa on siis paljon pahaa mieltä, koska he paheksuvat ja moittivat valintoja, jotka eivät ole heidän mielensä mukaisia (mm. työpaikan vaihdokseni sai aikaan melkoista paheksuntaa: olin ollut vain 2 vuotta edellisessä paikassa ja se ei näytä hyvältä cv:ssä...!). Tietenkin he tarkoittavat vain hyvää, mutta yleensä sanovat sen vähän tökerösti.



Muutto siis on "ikävä" asia siksi, että se tapahtuu miehen luo (eikä esim. opiskelujen takia, mikä olisi hyväksyttävä ja hyvä asia) ja toiseen kaupunkiin (käyn harvemmin kylässä). Miten siis kerron asian niin, että mielestäni tämä on hyvä asia, olen miettinyt tätä pitkään ja haluan tehdä näin?! Tekisi mieleni vain soittaa ja täräyttää asia, mutta se ei ehkä olisi se paras tapa. Kasvotusten taas tuntuu, että kutistun pieneksi rusinaksi, kun näen heidän ilmeensä ja eleensä ja kuulen huokailut ja paheksuvat äänensävyt.



Kyse ei ole mistään hetken huumasta eikä hunsvottimiehestä, joten siitä on turha olla huolissaan...



Mistä siis voimaa olla erillinen aikuinen, joka ei kysy lupaa vaan ilmoittaa asiasta?! Ja miten olla se fiksu aikuinen, joka ei provosoidu, kun he ehkä kysyvät mm. raha-asioista (etten vain yksin maksa kaikkea tms.), asunnosta (myyn omani, he haluavat tietenkin, että kaikki on selvästi papereissa, etten vain menetä omaisuuttani "kun" ero tulee...) ja vaikka ystävistä? Vai voinko vain sanoa, että se on oma asiani ja olemme näistä puhuneet?



Olen 26-vuotias, joten periaatteessa pitäisi olla selvää, että elän omaa elämääni, mutta tuntuu, että minua on ohjailtu niin pitkään, etten osaa olla täysin erillinen (varsinkaan naamatusten!), koska se pahoittaa monen mielen...



Kohtalotovereita?