Tokaluokkalainen: "Mä oon ihan surkee!"

ja tyttösi on pannut merkille tämän.



Nyt pitäisi oppia hyväksymään ne omat heikkoudet ettei niistä tule mörköjä jotka vievät ilon koulunkäynnistä.

Muistaakseni justiin toka tai kolmannella luokalla se itsensä surkuttelu alkoi. Mielestäni mitään perusteltua syytä itsensä surkutteluun ei ollut. Ennemminkin ajattelin homman olevan huomionkerjuuta ja yritin parhaan jaksamiseni mukaan kehua että sinähän olet hyvä.



Itsensä mollaamista kesti aikansa, ehkä pahin vaihe kesti vuoden, sitten se loppui, ehkä tytön itsetunto kasvoi... Tytön kaveri oli muuten aivan samanlainen.

Useasti kuulee hänen suustaan lauseen, mä oon tyhmä! Aikaisemmin ei ole tällaista ollut. Pärjää myös koulussa hyvin ja on luokkansa parhaita. Heti jos jokin menee vähänkin pieleen on hän mielestään tyhmä. Meillä ei sentään ulvo ja ulise tyhmyyttään vaan tokaisee vaan tuon lauseen.

Ai niin ja rumakin hän on mielestään.



Meillä tämä lapsi käy koulupsykologilla, koska ei halunnut koulussa käydä ja on jotain pientä kiusaamistakin ollut. Nyt asia on korjaantunut ja en tiedä onko noita käyntejä vähään aikaan ollutkaan.

joka on mielestään ihan TURHA! Erittäin älykäs ja todella hyvä koulussa. Tuota surkuttelua on jo kestänyt hetken aikaa. Välillä ihan raastaa äidin sydäntä.

Milloin on surkea harrastuksessa, milloin koulussa. Ja kumpikin sujuu oikeasti hyvin. Hyvä tietää, että muillakin ihan samanlaista, joten tämä ei voi olla vaarallista:).



Ja tokaluokkalainen on tämäkin tyttö.

Koulussa menee oikeasti tosi hyvin, poika oppi lukemaan nopeasti ja matikka varsinkin sujuu hienosti, mutta silti hän on omien sanojensa mukaan "ihan surkee" heti kun joku ei onnistu ekalla kerralla ja just niin kuin pojan mielestä pitäisi. Olen yrittänyt ajatella, että tämä on vain joku kehitysvaihe, ja kannustaa koko ajan, mutta rankkaahan tää on, ei voi kieltää.

Ehkä asettaavat liikaa odotuksia itsensä suhteen, ettÄ aina pitÄisi kaikki osata heti paikalla. Meillä samanikäinen kommentoi omia koulutehtäviään ja kokeita myÖs niin, ettÄ tuli hirveästi virheitä (tosiasiassa max kaksi) tai naureskelee, ettÄ kirjoitti vinksin vonksin. SoittolÄksyjensä kanssa on melkoista huutoa, jos ei heti ekalla yrittämâllâ onnistu (oppii sitäkin minun mielestä hirmu helposti). En ole jaksanut olla huolissani edes, kun ajattelen, että se on luonnetta vaan että yrittää aina niin korkealle, että joskus ei voi onnistua ihan vain omien odotusten takia. Toisaalta koska koulussa menee niin hyvin (luokkansa parhaimpia ja oikeastikin nopea oppimaan ja kâsittämâän ohjeet sun muut), yritän madaltaa tasoa muistuttamalla, että jokaiselle tulee virheitâ välillä,joskus tulee tuhruista tekstiä ja pitää kirjoittaa uudestaan jos on ihan mahdotonta (yleensä ei niin pahaa silti ole) ja se riittâä pârjâämiseen, että aina tekee kotiläksyt kunnolla ja kuuntelee koulussa. Samalla kehun sitä miten fiksu hän on ja miten nopeasti oppii ja osaa jo paljon kaikenlaista. Pointtini on, että jos lapsi ottaa jo valmiiksi niin paljon paineita omista korkeista odotuksistaan, niin siihen pitää hiukan vastavaikuttaa, ettei ainakaa tue huippuodotuksia niin, että lopulta lapsi uskoo meidän vanhempienkin odottavan jatkuvaa täydellistä onnistumista. Siksi emme myÖskâän palkitse koetuloksista tms, koska ne tuntuvat luonnollisestkin olevan juuri niin hyviä kuin mihin yltää, eli ei ole tarvetta kitkeä laiskuutta tai yrittÄmâttömyyttÄ pois... Kommentoimme tietysti aina kehumalla ja tukemalla ajatusta, että taas meni hyvin, sâ osaat kyllä jo vaikka mitä, ei tarvitse olla muustakaan huolissaan.

eli siis asumme paikassa, missä on paljon kokeita lapsilla jo ala-asteella ja numerot otetaan koulun puolesta enemmän kuin tosissaan. Siksi numeroiden arvo tuli selville hyvin nopeasti pârjäämisen suhteen.

Ei auta kun yrittää vahvistaa sitä. Kuten tiedämme, monilla vielä aikuisiälläkin huono itsetunto. Näin ne näkyy jo lapsissa.



Meillä ekaluokkalaisella pojalla samaa. Ja muka ei oo kavereita jne.



Poika käy toimintaterapiassa

Välillä on päiviä, että tyttö jankkaa olevansa huono kaikessa. Välillä taas menee lujaa ja kaikki on toooosi helppoa. Hän ei selvästi usko osaavansa jos koulussa on tullut uusi juttu ja se ei mennyt kerralla päähän tuhatta ja sataa alkaa taas parku mä olen tooosi surkee. Sitten kun juttu käydään kotona läpi pariin kertaan huomaa, että täähän oli helppo juttu.



Tuntuu todella pahalta kun tyttö ei arvosta itseään. Itselläni koulu oli aina suhteellisen haasteellista ja tämä tyttö joka on oikeasti hyvä niin jatkuvasti ruikuttaa mä en osaa vaikka osaa.



Välillä on tosiaan päiviä joilloin menee koko ilta tytön kehumiseen ja todisteluun kuinka hyvä tyttö oikeasti on.

Tokaluokkalainen poika on luokkanasa parhaasta päästä oppimaan. Jos joku asia ei laakista onnistu täydellisesti, niin "Minä olen surke luuseri!" Osaa hyvin dramatisoida tämän ilmaisunsa. Minä otan sen niin, että haluaa huomiota ja selittelyjä, että on oikeasti hyvä ja fiksu. Voi olla, että kun on oppinut yleensä imemään asiat "vasemmalla kädellä", niin kun nyt on kertotaulua pitänyt paukuttaa ulkomuistiin (tylsää), eikä olekaan heti onnistunut, niin se on _niin_ kauheaa.