kysymyksiä teille joilla kroonisia sairauksia

ketään joka hyväksynyt sairautensa?

Minä olin toisen lapsen syntymän jälkeen todella kipeänä reuman pahenemisen vuoksi. Eri lääkkeitä kokeiltiin ja lopulta puolen vuoden tuskahelvetin jälkeen pääsin normaalin elämään taas kiinni. Nykyisin en juuri sairautta edes ajattele. Tosin kolmas lapsi ehkä jää haaveeksi tämän vuoksi.

Mutta nyt kun lapsi on 4 niin olen kyllä alkanut suunnattomasti nauttimaan tästä yhdestä- alkuun lohutukset, että onhansulla sentää yksi, ei kyllä auttanut tippaakaan.

[i Nykyisin en juuri sairautta edes ajattele. Tosin kolmas lapsi ehkä jää haaveeksi tämän vuoksi.

[/quote]

eikö lääkitys ole tehonnut

Ja sekin varmasti vaikuttaa siihen, miten sairauteensa suhtautuu tai miten sen hyväksyy.

Minulla on nyt 3v kokeiltu erilaisia lääkkeitä, joista vielä mikään ei todella sovi. Yhtä käytän, jonka teho ei riitä, mutta jonka sivuvaikutukset kestän (pitkäaikaiskäyttökin kyllä huolettaa), muut tähän mennessä kokeillut on täytynyt lopettaa.

Reumasairaudesta myös kyse.

t.4

mielestäni olen ihan terve,enkä koe rajoituksia.



Mulla on kilpparin vajaatoiminta, syön lääkkeet, aineenvaihdunta on hidas ja olen turpea.



Mulla on marevan lääkitys tukostaipumuksen vuoksi, elän ihan normisti.



Sairastin rintasyövän, poistettiin toinen rinta, sain säteet ja sytot, nyt antiestrogeenilla ajettu hormonitoiminta alas.

hikiä puskee, yöt katkonaisia, mieliala heittelee, mutta ajattelen, että aikaansa kutakin.



Ehkäpä ainoa rajoitus on, että en jaksa ja voi oikealla kädellä nostaa hirmu painavaa, koska yritän estää turvotuksia. Siitä kainalosta on imusolmukkeet poistettu. Lisäksi selkälihaksesta tehty uusi rinta rajoittaa rehkintää.Tai ei oikeastaan se rinta vaan selkä, jossa ei ole enää isoinyta selkälihasta. Mutta enpäs mä nyt niin kova hiihtämään ole tai meloja.

Olen pettynyt koko elämään. Ei oikein mikään työ sovi, kun on tämä sairaus, vaikka koulutusta onkin yliopistotasolta.



Rajoittaa liikaa, harmittaa kovasti, en ole oppinut elämään tämän kanssa.



Olin sopeutumisvalmennuskurssilla 3 viikkoa, se auttoi vähän. Siis tapasin siellä oman sairauteni tyyppejä. Meitä on suomessa vain jotain 200.

krooninen masennus, pakko-oireinen häiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö? Ehkä koska sairauteni ovat henkisiä, en ole oppinut elämään niiden kanssa ja olen katkera onnellisille ihmisille. En näytä sitä heille, joten nämä taudit pilaa vain oman elämäni. Pakko- oireet ja persoonallisuushäiriö menisivät vielä, mutta tuo masennus ei.

Kaipaan siis neuvoja ja apua siihen, miten opin hyväksymään asiat ja elämään ilman katkeruutta ja surua siitä, miten eri lailla asiat voisivat olla...jne...koen lisäksi syyllisyyttä siitä, etten ole niin hyvä äiti/vaimo/ystävä/tytär jne kuin olisin ilman sairauksiani.

Minulla on krooninen fyysinen sairaus, joka vaikeuttaa sekä liikkkumista että myös esim. istumista ja kivut ja rajoitteet ovat taas ajan mittaan pahentaneet aluksi lievää masennusta, ja nyt se onkin jo sitten keskivaikea/vaikea.

Itse en ole tainnut oppia hyväksymään tätä/näitä:-( Terapia voisi auttaa (kun vaan saisi aikaiseksi löytää sopivan terapeutin...), sinuakin, ap.

Tarkoitit ehkä fyysisiä sairauksia, mutt vastaan silti. Jatkuva lääkitys on ja todella vaikeaa on ollut hyväksyä tämä omalle kohdalleen. Itsekään en uskalla sairauden takia hankkia toista lasta, koska joutuisin koko ajan syömään lääkkeitä, ja pelkään, että ne vahingoittaisivat vauvaa. Myös työnsaantiin on vaikuttanut, olen tällä hetkellä työssä, joka ei vastaa ollenkaan koulutustani ja juuri juuri selviydyn tästäkin, eli ei toivoa paremmasta. Itselle on ollut apua siitä, että olen yrittänyt ajatella, että asiat voisivat olla huonomminkin. Ja yritän ajatella, että teen sen minkä pystyn ja se saa riittää. Olen saanut myös keskusteluapua ja olen kokenut sen hyödylliseksi.