Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen jo 30v enkä vieläkään tiedä tahdonko lapsia.
03.02.2010 |
Kauhistuttaa ihan kaikki. Vastuu ja sitoutuminen melkein lopuksi elämäänsä, sidoksissa pienen ihmisen tarpeista, pitää osata kasvattaa ja hoitaa hyvin, lisäksi raskaus ja synnytys tuntuvat todella kuvottavilta. Lähinnä keisarinleikkaus syvässä nukutuksessa ja sen jälkeen pitkä sairaalahoitojakso kipulääkkeineen tulisivat kyseeseen mun kohdalla. Inhottaa myös ajatus imetyksestä ja siitä että raskauden jälkeen mahdollisesti pimppani on muodoton messuhalli, rintani roikkuvat ja litteät ja vatsani tiikeriarpinen. Pelkään valvottuja öitä ja sitä etten ehkä saisi tervettä lasta. Pelkään, että lapselle sattuisi jotain koska en osaisi tarpeeksi hyvin. Pelkään, että mieskin lähtisi, kuten monelle on käynyt, jos kerran muuttuisin hormonihirviöiseksi römpsäpimpiksi. Itse olen ollut todella hankala ja kiukkuinen lapsi, joten tuskin minunkaan lapseni ihan helppo olisi.
Toisaalta pelkään, että kadun lopun ikääni jos en uskalla kokeilla. Mietin millaista perhe-elämä olisi ollut. Mieheni tahtoisi lapsen ja onhan ne ihan ok - jotkut. Ja olen kuullut että omaa lastaan kyllä rakastaa. Mutta mitä jos niin ei kävisikään vaan lapsi tuntuisi hirvittävältä riesalta vaan?
Tähän saakka olen lykännyt asiaa ajatuksella, että kyllähän sitä ehtii sit myöhemmin. Olen ajatellut siis että lapsen/pari teen, mutta sitten myöhemmin. Nyt mies jo painostaa ja minua ahdistaa.
Harmi, että äitiydessä ei ole mitään koeaikaa. Se on kestettä vaan elinkautinen jos siihen kokeilumielessä ryhtyy.
Kommentit (28)
Ihan varmasti lapsia kun vauva-sivustolla vierailet. Meillä oli hiukan sama tilanne, mietittiin jos ei edes yritetä kaduttaa todennäköisesti. Lasta ei kuitenkaan kadu koskaan vaikka onhan se välillä raskastakin. Rakkaus lapseen on maailman suurinta näin se vain on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sanon että hyvä kun mietit. Olin 30 kun sain esikoisemme ja se oli minulle hyvä ikä. Ratkaiseva asia oli loistavan elämänkumppanin löytyminen, joka halusi lapsia varmaan enemmän kuin minä. Yhteisten lasten saaminen tuntui luontevalta.
Elämme kulttuurissa jossa oletetaan että kaikki (naiset) haluavat lapsia ja lasten tekeminen on hirmuista täsmäpuuhaa pillereineen, ovistesteineen ja ajoituksineen. Pohditaan "kannattaako" lapsi tehdä niin että se syntyy alkuvuonna, keskellä vuotta vai muulloin. :) Lapsen nimenvalinta kriisiytetään. Kaikki, vauvan varusteista alakoululaisen synttäreihin, on kilpavarustelua. Sinultakin, ap, on varmaan tentattu jo aika monta kertaa, että koska niitä lapsia tulee ja eikö niitä ala jo tulla. Samalla pitää varoa niitä, jotka ovat tahdonvastaisesti lapsettomia, etteivät he vain pahoita mieltään.
En tiedä mitä haluat ja mitä päätät, mutta lapsia ei ole pakko tehdä. Niissä on kiinni ihan koko elämänsä, näkymätön napanuora ei katkea koskaan. Jos on huolissaan alapäänsä ulkonäöstä, niin kannattaa lapsentekoa miettiä hetki vielä. Ei siksi että se "römpsä" menisi pilalle, vaan siksi, että sellainen asia tuntuu oleelliselta.
Lapset OVAT hirvittävä riesa ja kääntävät koko elämän, ihan kaiken, aivan uuteen asentoon. Mitään sen ihanampaa, suurempaa seikkailua ei olekaan.
Jos on huolissaan alapäänsä ulkonäöstä, niin kannattaa lapsentekoa miettiä hetki vielä. Ei siksi että se "römpsä" menisi pilalle, vaan siksi, että sellainen asia tuntuu oleelliselta.
Hyvä, että pohdit asiaa! Itse ajattelin samalla tavalla hieman alle 30-vuotiaana. Kuitenkin sain erittäin toivotun esikoiseni 32-v ja toisen toivotun lapsen 34-v. Haluni saada lapsia "kypsyi" siis suunnilleen vuoden ja sitten jo ehdin hiukan hermostuakin, kun raskaus ei heti alkanutkaan vaan antoi odotella noin vuoden.
Pikkulapsivaiheessa koko oma elämäni jäi tietyllä tapaa taakse "odotuslistalle": omaa aikaa ei ollut yhtään mihinkään (varmasti riippuu myös isän aktiivisuudesta). Nyt muutama vuosi myöhemmin huomaa, että nyt aikaa taas on jo muuhunkin. Minulla oli jo ollut aikaa elää omaa itsenäistä ja vapaata elämää riittävästi ennen lapsia, joten kestin hyvin sen lapsielämän tuoman riippuvuuden.
Äidinakkaus lapsiini on kaikista tunteista selkein: sitä en ole koskaan joutunut miettimään. Heitä vain rakastaa koko sydämestään: molempia yhtä paljon, vaikka ovatkin niin erilaisia. Se rakkaus kestää ilon päivinä ja kiukkupäivinä. Aina.
Summa summarum, älä hanki lasta siksi, että mies painostaa. Kun jo noin monipuolisesti pohdit asiaa, niin mielipiteesi varmasti kirkastuu ajan mittaan. Jos tulevaisuudessa saat lapsen, toivon teille kaikkea hyvää!
Itse täytän vasta 28 eikä lapsi olisi työnikään puolesta ajankohtainen kuin ehkä 4 vuoden päästä. Mutta minua inhottaa ja pelottaa enemmänkin se aika hedelmöityksestä siihen että lapsi on n. 3v. Pidän kovasti lapsista ja tulen erittäin hyvin heidän kanssaan toimeen. Mutta pikkuvauvat eivät herätä minussa mitään kovin ihania tunteita, varsinkaan yöt läpeensä huutavat. Pelkään myös, että suhde huononisi todella paljon sinä aikana. Olen jopa alkanut ajatella, että yrittäisin ensisijaisesti isomman lapsen eli siitä 3v ylöspäin adoptioa.
Sitten haluaisin vielä kysyä, että eikö todellakaan linjoilla ole ketään kuin yksi ainoa äiti, joka on myöhemmin katunut lasten saamista? Vai eikö kukaan uskalla tunnustaa? Kaikki kirjoittavat, että mitään en vaihtaisi pois, tuntuu hieman epärealistiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten haluaminen on toki yksilöllistä, mutta aina ärsyttää, kun 30-vuotiaalle sanotaan ihan kirkkain silmin, että onhan sulla vielä aikaa. Faktahan kuitenkin on, että suurella osalla 30-vuotiaista ei ole niin kovin montaa hedelmällistä vuotta jäljellä. Eikä tätä tosiasiaa muuta se, että täällä vastaajat ovat saaneet esikoisensa 35-, 37- tai 39-vuotiaina.
Se miten suhtaudut muiden lapsiin nyt ei kerro mitään siitä, miten suhtaudut omiisi kun sinulla on niitä. Tai siitä miten suhtaudut muiden lapsiin sen jälkeen kun sinulla on omia. Lapsi on elävä olento, mutta ei mikään lemmikkieläin. Se ei myöskään ole mikään tuote, jolle voi valita toivomansa ominaisuudet, niinkuin sohvalle.
Kyllä olen katunut lasten saamista. Kun mies on ollut keikkatöissä, minä ja lapset sairaina kotona. Kun mikään puhe ei mene lapselle läpi, kun olen pelännyt lapsen puolesta. Kun miehen kanssa on ollut vaikeaa. Tottakai olen katunut! Mutta ohimenevästi ja jonkinlaisena uupumus- tai paniikkireaktiona. Olen myös vihannut lapsiani, huutanut heille jne. Ihmisiähän tässä ollaan!
Itse täytän vasta 28 eikä lapsi olisi työnikään puolesta ajankohtainen kuin ehkä 4 vuoden päästä. Mutta minua inhottaa ja pelottaa enemmänkin se aika hedelmöityksestä siihen että lapsi on n. 3v. Pidän kovasti lapsista ja tulen erittäin hyvin heidän kanssaan toimeen. Mutta pikkuvauvat eivät herätä minussa mitään kovin ihania tunteita, varsinkaan yöt läpeensä huutavat. Pelkään myös, että suhde huononisi todella paljon sinä aikana. Olen jopa alkanut ajatella, että yrittäisin ensisijaisesti isomman lapsen eli siitä 3v ylöspäin adoptioa. Sitten haluaisin vielä kysyä, että eikö todellakaan linjoilla ole ketään kuin yksi ainoa äiti, joka on myöhemmin katunut lasten saamista? Vai eikö kukaan uskalla tunnustaa? Kaikki kirjoittavat, että mitään en vaihtaisi pois, tuntuu hieman epärealistiselta.
Alue: Aihe vapaa
millaista elämää toivot 40-vuotiaana, 50,- tai 60-vuotiaana. Lapset tuovat rikkautta ja sisältöä elämään koko elämänkaaren ajan, älä keskity pohtimaan liikaa yksityiskohtia, kuten synnytyksen sujumista tms., koska et niihin voi kuitenkaan ennalta juuri vaikuttaa. Oikeat vastaukset löytyvät vain elämällä rohkeasti. Itse olin samassa tilanteessa 30-vuotiaana, nyt kahden lapsen äiti, enkä hankaluuksista huolimatta vaihtaisi pois päivääkään.