Mies ei ole onnellinen

Häitä ei voi suunnitella, kun hääpaikka pitäis varata niin hyvissä ajoin ja sitten jos häät joutuisi perumaan.. Asuntoa ei uskalla ostaa, kun ei tiedä pitäisikö katsella kolmiota vai kaksiota. Matkoja ei voi varata, kun ei voi ottaa sitä riskiä että uusi keskenmeno sattuisi ulkomailla. Ja rahaakin menee lapsettomuushoitoihin. Ja ennen kaikkea ei ole ollut hirveästi jaksamista suunnitella mitään noista.. Vaikka tekosyitähän nuokin ehkä sitten ovat. En tiedä.

Muistakaa elää, vaikka hoidoissa kävisittekin. Kuten teillekin on varmaan valjennut, elämää ei voi hallita. Voitte siis henkisesti vapautua yrittämästäkään hallita sitä. Suunnittelette kaiken, teette kaiken ja jos lapsi sitten tuleekin kuvioihin, sovitatte sen mukaan. Miksei muka häitä voi järjestää tai matkalle lähteä? Ei elämää voi laittaa jäihin edes tämän (kylläkin ison) asian takia.

Meillä kaikilla on vain tämä yksi elämä, sen takia kannattaa elää tätä päivää ihan täysillä. Myönnän, että usein helpommin sanottu kuin tehty, mutta silti totta.

Se on nämä kliseet: en ole onnellinen ja ahdistaa... Noiden yllätysten takaa löytyy lähes poikkeuksetta uusi kumppani.



Mutta luettuni ap:n tekstin, on mahdollista, että mies onkin ihan rehellinen sanomisissaan. Olen itse kärsinyt lapsettomuudesta neljä vuotta ja ei me ainakaan lopetettu elämistä. Joku asuntoasia oli hiukan vaikea, mutta kyllä me matkustettiin, suunniteltiin tulevia ja elettiin elämää tässä päivässä. Ja ajoittain koko homma oli taka-alalla, eikä mietitty sitä lainkaan. Hoitojakson aikana tietysti tunteet oli enemmän pinnassa, mutta kokonaisuudessaan aika kuitenkaan ollut niin raskasta.

No niin, nytpä ehdin syventyä näihin vastauksiin paremmin.



Tosiaan, monet olette pitäneet tätä lapsettomuutta syynä ongelmiimme. Varmasti se osasyy onkin, mutta jostain syystä minulla on sellainen tunne, että tämä johtuu nyt muusta. Meillä on aina ollut hieman vaikeuksia yhteisen tekemisen suhteen ja siitä on riidelty aiemminkin monet kerrat. Yhdessä puuhastelu on aina tuntunut jotenkin teennäiseltä. Huomaan sen miehessäkin, en pelkästään itsessäni. Ehkäpä nyt on vain sitten oikeasti tultu siihen pisteeseen, ettei mitään yhteistä oikeasti ole? Riippumatta siitä, olemmeko lapsettomia vai emme.



Ajatuksena tuo toinen nainen tuntuu aika epätodennäköiseltä. Vaikka eihän kukaan nainen ikinä haluaisi uskoa, että se oma mies voisi pettää. Mutta minun miehelläni on omakohtaista kokemusta petetyksi tulemisesta ja suhteemme alkuaikoina hän oli vielä rikki edellisen suhteen petoksista. Sain tehdä paljon töitä, että mieheni oppi luottamaan minuun. Meille on ollut koko ajan selvää, että jos toinen pettää, se on sitten kerrasta poikki. Koskaan en ole joutunut epäilemään miestäni pettämisestä. En vain usko, että hänestä olisi siihen, kun hän tietää itse miltä se tuntuu.



Mutta, kieltämättä minunkin mieleeni tuli ajatus toisesta naisesta, mutta vain tunnetasolla. Eli mitä jos hän on ihastunut johonkin toiseen? Ei siis kuitenkaan pettänyt (fyysisesti). Jos hän olisi pettänyt, uskoisin, että hänellä olisi paljon tukalampi olo ja varmasti välttelisi minua. Itsekin suhteemme aikana toiseen ihastumisen kokeneena tiedän millaisia tunteita ja ajatuksia se herättää ja itsekin käyttäydyin tuon ihastuksen aikaan samalla tavoin. Kysyin mieheltä suoraan asiasta pariinkin kertaan ja hän väittää, ettei ketään toista tai edes tunteita ketään toista kohtaan ole. Toivon, että hän kertoi totuuden. Vaikka toisaalta olisi melkein parempi, että taustalla olisi joku toinen kuin että mies ei vain enää rakastaisi. :(



En myöskään usko, että mies luulisi ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Ei hän haikaile ketään toista naista. Hän vaan haluaisi olla onnellinen. Minun kanssani. Mutta ei vaan tiedä miten. Hän sanoo, että välillä hänestä tuntuu, että haluaisi vaan olla yksin. Eikä hän luultavasti myöskään ajattele niin, että jos ei saa minun kanssani lasta, niin sitten toisen kanssa parempi tuuri. Mikäli minun tuntemuksiin on luottamista, luulen, että minä olen meistä se kumpi sitä lasta enemmän haluaa ja kummalle olisi huomattavasti suurempi pala jäädä lapsettomaksi. Uskon, että mies voisi sopeutua ajatukseen elämästä vain kaksistaan. Ainakaan hänellä ei ole yhtä näkyvää hoivaviettiä kuin minulla. Mutta mistäs voin tietää, mitä hänen pään sisällä liikkuu, kun ei hän tästä lapsettomuudesta juurikaan puhu. Ja se minusta onkin yksi suuri ongelma, mihin pitäisi löytää jokin ratkaisu.



Noista suunnitelmien tekemisestä, häistä ja matkustelusta sen verran, että tokihan nuo kaikki on toteutettavissa jos vain haluaa. Mutta millä tavoin? Ei ainakaan niin kuin olemme haaveilleet. Miksi minun pitäis luopua haaveesta saada isot ja hienot kirkkohäät? Olen menettänyt jo niin paljon tämän lapsettomuuden myötä, että en ole valmis ihan heti luopumaan kaikesta muustakin. Mutta tuon hääasian sovimme jo tässä jokin aikaa sitten, että menemme naimisiin kesällä 2011, oli sitten lasta tai raskautta tai ei. Tosin nythän näyttää siltä, että nuokin suunnitelmat menevät uusiksi...



Ja sitten se matkustelu, tokihan matkan voi aina perua. Mutta saako sitä peruttua pelkästään siitä syystä että on raskaana, kirjoittaako kukaan lääkäri sellaista todistusta? Sillä raskaana ollessani en varmasti suostu lähtemään mihinkään. Keskenmenon riski on niin suuri. Ja kyllä, keskenmenoja hoidetaan myös ulkomailla, mutta onko se sitten loman kohokohta viettää siitä monta päivää jossain sairaalassa vieraassa maassa, kipua ja surua tuntien? Mieluummin kaikki tämä kotona, jos kerran on pakko. Siksi en siis uskalla mitään matkoja edes varata.



En vain osaa elää tässä hetkessä. Olen aina ollut sellainen ihminen, että suunnittelen tulevaisuutta pitkälle. Vaikka ei tosiaankaan pitäisi. Mutta en vain osaa olla suunnittelematta, miettämättä ja murehtimattakaan. Kuitenkin kun ikääkin kertyy koko ajan enemmän, ei tätä aikaa tahtoisi tuhlata yhtään. Ja lapsettomat tietävät, että se odottelu on pahinta. Kun tuntuu, etteivät asiat etene yhtään. Tuo ”tulee jos on tullakseen” ei meille oikein enää sovi, kun on nyt tullut harvinaisen selväksi, että tulee jos on tullakseen = tulee keskenmeno. Kertaakaan en suostu enää yrittämään ilman, että jokin asia (lääkitys, hoito) on muuttunut, sillä selvästikin tällä nykyisellä menetelmällä emme saa aikaan kuin keskenmenoja. Tutkimuksia on tehty eikä mitään vikaa ole löydetty, mutta hyytymistekijätulokset on tosin vielä saamatta. Nyt seuraavan yritykseen oli tarkoitus nostaa Clomifen-annostusta ja ottaa avuksi keltarauhashormonia. Ja jos hyytymistekijöissä ilmenee häikkää, niin sitten niitä korjaava lääkitys lisäksi. Jos sekin päättyy keskenmenoon, sitten seuraavaksi pistoshoidot jne. Tjottailu ei siis tule kysymykseen, joko yritämme hoitoineen kaikkineen tai sitten emme ja käytämme ehkäisyä.



Minä en ole halunnut meidän elämää jäihin laittaakaan. Kyllä olen koko ajan haaveillut ja suunnitellut kaikkea mukavaa ja tulevaisuuttakin, sen verran kun on pystynyt realistisesti. Nyt tämän vuoden alussa (neljännen km:n jälkeen) ehdotin miehelle, että mitä jos mentäisiin tulevana kesänä naimisiin. Oltaisiin siis pidetty siihen asti taukoa raskausyrityksistä. Olisi ollut jotain, mihin suunnata ajatukset, jotain positiivista, mitä odottaa. Mutta miehen mielestä se olisi ollut liian pian, sekä käytännön asioiden kannalta, että hänen valmiutensa takia. Tarvitsee kuulemma aikaa sopeutua ajatukseen, enemmän kuin sen puoli vuotta. Kuulemma se vuosi 2011 olisi hänestä parempi. Ehkä tuokin sitten kertoi jo jotain hänen ajatuksistaan suhdettamme kohtaan..



Sitten ehdotin, että jos alkaisimme sitten tosissamme katsoa sitä omaa asuntoa, kolmiota. Miehen mielestä tulomme eivät riitä asunnon ostamiseen (ok, olemme melko pienituloisia eikä minulla tunnu olevan oikein rahantajua..) ja hänestä olisi liian suuri riski ottaa asuntolaina nyt kun tämä vauva-asia on niin akuutti. Olisi kuulemma raskasta miettiä vielä jotain raha-asioitakin, jos tämä lapsettomuus nyt menee vielä pahemmaksi. Ja oikeassahan hän tuossa on. Mutta silti tuntuu, ettei hän anna minulle mitään, hän ei halua tehdä mitään. Muuta kuin junnata paikoillaan. Ehkä olen häneltä omaksunut sitten itsekin sen ajattelutavan, että nyt sitten vaan surraan. Matkaa hän kyllä lupaili ensi kesällä, mutta siinä on tosiaan se ongelma, ettemme voi tietää vasta kuin sitten silloin lomalla, että onko mahdollista lähteä. Ja tämä kaikki tosiaan oli puheissa noin kuukausi sitten, nyt tilanne aivan toinen.



Tuosta 7 vuoden kriisistä olen kuullutkin. On toki mahdollista, että tässä olisi kysymys vain siitä. Mutta meillä tuo suhteen arkiintuminen on tapahtunut jo aikaa sitten, olemme kuitenkin asuneet jo viisi vuotta yhdessäkin. Lisäksi niin kuin sanoin, näitä tämän kaltaisia ongelmia (yhteisten asioiden puute) on ollut ennenkin. Joten ehkäpä tämä on ongelma, joka on ollut alusta asti olemassa. Mies tosiaan sanoi yksi päivä, että hänestä meillä ei ole yhtään mitään yhteistä. Kysyin, että miten sitten olemme päätyneet alun perin yhteen. Hän sanoi, että ehkä joskus on jotain ollut, vaikka ei osannut edes sanoa että mitä, mutta sitä jotain ei kuulemma enää ole. Hänellä ei ole sellaista tunnetta, että haluaisi tehdä kanssani jotain. Hänestä tuntuu, ettei edes halua puhua minulle. Ei kuulemma osaa enää puhua minulle. Kun olemme kahdestaan jossain ulkona, hän tuntee olonsa vaivaantuneeksi seurassani. Niin kuin ei olisi oma itsensä. Kavereiden seurassa sellaista ongelmaa ei ole. Kaikki tuo oli aivan kamalaa kuunneltavaa, tuntui kun hän olisi iskenyt puukon rintaani kerta toisensa jälkeen. Mutta olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että hän kertoi nämä asiat minulle. Kun tuntuvat kerta totta olevan, miksi muutenkaan haluaisi minua tuolla tavoin loukata. Mutta eikö tämä kuulosta teistäkin jo melko toivottamalta? Mitä voin tehdä, jos toinen ei halua edes puhua kanssani...



Minustakin jokin irtiotto, loma esim, tulisi nyt todella tarpeeseen. Mutta kun mies ei HALUA tehdä kanssani mitään. En voi häntä pakottaakaan auton rattiin. Ja mitä siitä lomasta edes tulisi? Hän vain miettisi koko ajan, miten vaikeaa seurassani on olla ja sittenhän se myös sitä olisi. En usko, että hän voisi tällä hetkellä rentoutua, kun nämä asiat pyörivät hänellä päässä. Samoiten itse olisin varmaan varautunut ja pelkäisin koko ajan loman menevän pilalle. Ja jos jonnekin nyt lähtisimme ja reissu päättyisi katastrofiin, luulen että se olisi sitten miehelle viimeinen pisara. Siksi toisaalta haluan nyt vaan olla hissukseen ja elää mahdollisimman normaalia elämää. Vaikka jotakin piristävää kyllä ainakin minä tarvitsisin ja kovasti.



Mielelläni keskittyisin mieheeni ja ehdottelisin hänelle vaikka mitä tekemistä, mutta entä jos hän kieltäytyy? Omaa aikaa meillä on jo nyt tarpeeksi, kun tosiaan emme hirveästi mitään yhdessä tee. Nyt seuraavalla viikolla mies on lähdössä viikonlopuksi poikien mökkireissulle, itse lähden äidin ja siskon kanssa kylpylään. Ehkä se tekee hyvää molemmille.



Sitä terapiaa mietin koko ajan ja toivon niin kovasti, että mies siihen vielä suostuu. Harkitsin myös sitäkin, että menen sitten yksin, jos ei muuta. Varaan ajan ja sanon miehelle että toivoisin kovasti, että hän tulee mukaan, mutta jos ei tule niin menen sitten yksin. Koska minä haluan yrittää pelastaa tämän suhteen, vaikka sitten yksinkin, jos jotain on tehtävissä. Ymmärrän kyllä miestäni hyvin, se terapiaan lähteminen on iso kynnys eikä hän ole koskaan ollut hyvä avautumaan tunteistaan. Varsinkaan tuntemattomalle ihmiselle. En itsekään sinne olisi menossa riemusta kiljuen. Mutta jos sieltä voisi saada apua, toivon että mies ymmärtää sen tärkeyden.



Nro 13, kiitos vielä sanoistasi ja tuosta kirjavinkistä. Aion etsiä sen käsiini pikimmiten. Ehkä saan myös miehen vilkaisemaan sitä. Kun yksi päivä sanoin hänelle, että tunnen muuttuneeni tämän lapsettomuuden myötä ihmisenä niin paljon, että ehkä hän sen takia on alkanut "vierastaa" minua, hän vaikutti kyllä kiinnostuneelta kuulemaan millä tavoin koen muuttuneeni. Ehkä tuosta kirjasta lyötäisin selityksiä. Luin FIT-lehdestä artikkelin "Lapsettomuus toi esiin pimeät puoleni" ja se kyllä sai kylmiä väreitä aikaan, niin samoja ajatuksia oli sillä kirjoittajalla. Myös sen aion antaa miehen luettavaksi.



Kysyisin sinulta 13 vielä, että minkälaista teidän elämä sitten oli ihan käytännössä? Oliko teilläkin tällaista yhteisen tekemisen puutetta? Entä oliko teillä ollut aiemmin mitään sellaisia ongelmia? Tuntuiko sinusta, että olitte välillä vaan kämppiksiä? Entä missä vaiheessa asiat lähtivät parenemaan ja miten se tapahtui? Ei ole pakko vastata, tietenkään. Mutta jos vain haluat, olisin enemmän kuin kiitollinen vastaavista kokemuksista. Silmiini pisti tuo "--muita ongelmia suhteessanne ole, kuin se että "tuntuu että rakkaus kuoli"--". Minusta se että "rakkaus kuolee" kuulostaa kuitenkin aika hurjalta. Voiko sen oikeasti saada takaisin? Minusta teidän tilanne kuulostaa kuitenkin siltä, että olitte alun alkaen toisillenne luodut, tuo lapsettomuus vain horjutti uskoanne. Meidän tapauksessa en taas ole ollenkaan varma, olemmeko koskaan edes olleet toisillemme sopivia...



Sekavissa tunnelmissa jälleen ollaan, tällä hetkellä mies on välillä ihan normaali, välillä taas viileä ja etäinen. En tiedä mitä tehdä...

Sitä terapiaa mietin koko ajan ja toivon niin kovasti, että mies siihen vielä suostuu. Harkitsin myös sitäkin, että menen sitten yksin, jos ei muuta. Varaan ajan ja sanon miehelle että toivoisin kovasti, että hän tulee mukaan, mutta jos ei tule niin menen sitten yksin. Koska minä haluan yrittää pelastaa tämän suhteen, vaikka sitten yksinkin, jos jotain on tehtävissä. Ymmärrän kyllä miestäni hyvin, se terapiaan lähteminen on iso kynnys eikä hän ole koskaan ollut hyvä avautumaan tunteistaan. Varsinkaan tuntemattomalle ihmiselle. En itsekään sinne olisi menossa riemusta kiljuen. Mutta jos sieltä voisi saada apua, toivon että mies ymmärtää sen tärkeyden.

varmasti apua pariterapian tai seksuaaaliterapian nimissä.

Juu, täytyy pian jo alkaa varailemaan aikaa. Minulla on jo yksi yksityinen psykologi mielessä, lääkärini suositteli häntä, kun hän on erikoistunut lapsettomuudesta kärsivien parien hoitoon. Ehkä menen/menemme sitten hänelle, nettisivut ainakin vakuuttivat minut. Haluaisin vaan antaa miehelle vielä hieman aikaa sulatella tätä terapia-ajatusta, jos hän vaikka suostuisikin. Toisaalta taas kaipaisin itse jo kipeästi ammattimaista näkökulmaa tähän kriisiin.

te siis suhteen alussa hullaantuneita ja rakastuneita, vai menittekö yhteen vaan paremman puutteessa, tai kun ette halunneet olla yksinkään? Tai että toisen seurassa oli ihan mukavaa, mutta ei mitään järisyttävää rakkautta ole ollut missään vaiheessa?

Hmmm, ehkä jotain noiden väliltä. En sanoisi, että itse ainakaan olisin koskaan ollut hullaantunut. Tosin en tiedä voisinko koskaan puhua itsestäni niin, tällainen tasainen jalat maassa-tyyppi kun olen. Suhteemme alkoi niin, että mies oli ensin ihastunut minuun, minä en niinkään häneen, kun roikuin vielä edellisessä suhteessa (joka ei kyllä ollut kuin parin kk:n mittainen tapailu). Mies kuitenkin sinnikkäästi pyrki seuraani ja lopulta lämpenin hänelle ja ne suuret tunteet tulivat sitten perässä. En kuitenkaan sanoisi, että menimme yhteen paremman puutteessa. Vaikka valehtelisin jos väittäisin, etten olisi itsekin joskus miettinyt että tyydyinkö mieheeni vain kun hän sattui olemaan silloin siinä ja minusta kiinnostunut. Mutta kyllä olemme olleet ihan aidosti rakastuneita, suhteen alkuaika oli sellaista ihanaa hellittelyä ja lässynlässyn-viestejä, suurta ikävää kun toinen oli omassa kodissaan ja jälleennäkemisen riemua sitten kun taas tavattiin. Välillä riitoja, mutta sitten taas myös onnellisia pieniä hetkiä.



Minulla ei vain ole toista vakavampaa suhdetta takana, joten ei ole mitään mihin verrata. Mistä tiedän, kuuluuko tämän ollakin tällaista? Vai voisiko olla enemmänkin? Vaiko sitten huonompaakin?



Suutuspäissään mieskin totesi, että ehkä hän sitten vain odottaa liikoja. Missään nimessä en kyllä haluaisi, että hän joutuu tyytymään vähempään kuin mitä voisi saada. Ehkä on olemassa joku toinen hänelle paremmin sopiva. Siltä on alkanut nyt tuntumaan...

Heippa, täällä jälleen "13" :D



Tavatessani nykyisen mieheni, minä seurustelin ja olin niin sanotussa "ihan ok" suhteessa. Eli meillä oli kaikki hyvin ja olin "ihan tyytyväinen". Kuitenkin kun näin nykyisen mieheni, jokin sisälläni liikahti. Hän edusti kaikkea sitä, mitä silloisessani "ihan ok" -tyypissä ei ollut. Siihen kiinnitin hänessä huomioita, ja aloin sitten arvioimaan, että onko riski toisen vaihtamisesta toiseen liian iso. Kun aloimme sitten seurustelemaan, jätin silloisen heilani, ja tuossa vaiheessa tuntui että olemme luodut toisillemme. Koska edellinen "ihan ok" -tyyppini oli ollut "vätys", osasin arvostaa vastakkaista piirrettä nykyisessä miehessäni. Todelliselta rakkaudelta se kyllä tuntui.



Omille ystävilleni olenkin antanut vinkin, että älkää jääkö ALKUVAIHEESSA "ihan ok" suhteeseen, koska parempaa on luultavasti tarjolla. Olisikin tärkeää tunnistaa juuri tuo,että onko toisen kanssa ollut alusta asti juuri sen takia, että "parempaakaan ei ole ollut tarjolla". Toisaalta enpä itsekään tiennyt (ennen nykyisen miehen kohtaamista) mitä vailla silloin olin, ja että mitä tosiaan elämä toisi sitten tullessaan.



Jo se kertoo minulle jotain, että te olette tehneet yhteisen päätöksen yhteisen lapsen hankkimisesta. Ei sellaista päätöstä (toivottavasti ainakaan) tehdä ihan huvin vuoksi tai muuten vaan. Eli kumpikin teistä on halunnut samaa asiaa, perustaa yhteisen perheen. Olette tunteneet että nyt olisi sen aika. Aika mennä suhteessa eteenpäin. Niin koruttomalta kuin kuulostaakin, niin mekin (tai ainakin minä) halusin saada lapsen, koska suhteemme oli vakaalla ja hyvällä pohjalla ja siitä syystä ehkä hieman tylsä, eli ehkä tietyllä tavalla tuntui,että olisi kiva saada vähän vaihtelua ja piristää arkea, että toinen on jo "niin tuttu".



Yhteisistä asioista tähän vielä sen verran, että tavoitteet elämässä meillä on ihan samat (perustaa perhe ja olla sitä kautta onnellinen läheistemme kautta. Tukea toinen toisiamme, ja jakaa arkea. Selvitä tästä elämässä yhdessä ja onnellisina. Ei sen kummempaa. Ja siihen ei isoja asioita tarvita.) Yhteisiä harrastuksia meillä ei ole. Mies pelaa jalkapalloa ja juoksee, minä käyn jumpassa. Olen yrittänyt saada häntä joskus kanssani uimaan tai kuntosalille, mutta ei sitä kiinnosta.

jatkan uudesta kun alkoi jotenkin tökkiä tämä. Liekö kirjaimia liikaa :D



Minusta tuokin on ihan ok, en minäkään haluaisi hänen kanssaan tehdä jotain mistä en todellakaan nauti. Toki välillä puolin ja toisin joustetaan, eli minä olen "innolla" mukana futismatseissa ja muissa menoissa, ja hän vastaavasti vaikka minun kanssa teatterissa. Mutta mitään säännöllistä yhteistä juttua meidän on turha yrittää! Toisaalta: se että molemmilla on ihan omat harrastuksena on hyvä, koska sillä lailla saa sitä omaa aikaa/olla yksin (nyt varsinkin kun on tuo "pikkuinen"). Lähinnä nuo yhteiset tavoitteet elämässä ja yhteiset asiat mistä tullaan onnellisiksi sekä joku ihmeen kemia jolla tietää sekunnissa mitä toinen ajattelee, pitää meidät onnellisina yhdessä.



Mutta sitten kun tullaan aikaan jolloin lasta oli jo yritetty, eikä sitä kuulunutkaan, kaikki heitti härän pyllyä! Minä aloin jossain vaiheessa kriisiä olla hyvin väsynyt ja surullinen. En jaksanut välittää muista kuin itsestäni, ja siitäkin välillä huonosti. Mies ei osannut tukea minua, kun vaan itkin. Olin siltä osin tavallaan yksin. Hänen mielestään asia ei itkemällä parane jne. Minulle nuo itkut oli kuitenkin näin jälkeen päin tärkeitä. Tikkuihin pissiminen, labroissa juokseminen, lääkkeet, paneminen kalenterin mukaan jne vei kaiken ajan ja energian! Hoida siinä sitten muuta elämää ja parisuhdetta. Ja samaan aikaan myös MIES OLI KRIISISSÄ, vaikkei sitä näyttänytkään. Sanoi mulle aina, että sitä lasta ei sitten tule, jos ei tule. Toivoin välillä itsekin omaavani tuollaisen ajatusmaailman. Kunnes mies yhtenä päivänä, hyvin pienessä sivulauseessa, sanoikin että kyllä hänkin on tavallaan asiaa mielessään itkenyt. Hänen vaan oli niin hemmetin vaikea sitä siinä tilanteessa itselleen myöntää, mies kun on. Moni käy tuossa vaiheessa varmasti mielessään läpi myös sen, että voisinko minä saada lapsen jonkun toisen kanssa. Itsekin sitä aina hetkellisesti mietin. Mutta psykologiaa melko paljon lukeneena, tiedän myös että keskellä kriisiä ei kannata tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Niinpä mentiin eteenpäin vaan päivä kerrallaan. Tavallaan kumpikin mentiin omaa polkua: yksin mutta kuitenkin yhdessä. Tuon sumuisen jakson aikana tapahtui myös tuosta läheisestä luopuminen. Keskustelimme vauvayrityksen laittamisesta taka-alalle. Ja varsinainen yrittäminen lopetettiinkin, koska keskellä suruaikaa ei ole enää voimia harrastaa tuota tikkuun pissimistä ja lääkärissä juoksemista kun pitäisi muistaa myös elääkin. Hautasimme tuttumme ja kuukausi siitä huomasin olevani raskaana. Vauva tuli meille juuri oikeaan aikaan, kaikella oli ollut tarkoituksensa. En tiedä miten surusta olisimme muuten selvinneet, mutta pikkuisemme loi toivoa koko lähipiiriimme minuun, mieheeni, lapsen isovanhempiin jne. Ajankohta oli juuri oikea. Lapsi oli meille tuossa tilanteessa vielä isompi lahja ja ihme.



Muutamia kuukausia ennen tuota, minä olin tehnyt päätöksen, että noita asunto, hää ym juttuja ei enää mietitä lapsen kautta. Meidän pitää alkaa niin sanotusti elämään! Olisihan voinut käydä niinkin, että emme olisi koskaan voineet lasta saada. Ei vuosi tolkulla voi elää miettien vaan että entä jos tulen raskaaksi. Siinä menee elämä hukkaan. Kun minä tein tuon päätöksen, olin käynyt jo niin pohjalla. Sen kai se "uudestaan elämään oppiminen" vaatii... Meidän kenenkään on turha tulla sinulle sanomaan, että "ala elämään", järjestä ne häät, olet hullu kun elät tuon mukaan jne. Sinun täytyy vaan käydä paljon asioita lävitse, ja sen jälkeen olet valmis tekemään nuo asiat itse! Tie on tuskainen, mutta varmasti lopulta palkitseva.



Vielä miehestäsi haluaisin todeta sen verran, että mitä luultavimmin hänkin "suree" mutta omalla tavallaan. Tuossa tilanteessa, kun kumpikin on noista asioista (keskenmenoista ja lapsen yrityksestä) niin sanotusti rikki (vaikka arki siinä pyöriikin ja asiat rullaa) ei halua toista kuormittaa enää omilla negatiivisilla ajatuksilla jne. Minäkin muistan vihanneeni miestäni, kun hän ei pystynyt minua mitenkään tukemaan kun esim. itkin. Mutta näin jälkeen päin, hänestä tuntui tilanteeni todella pahalle, joten ei oikein osannut tehdä siinä tilanteessa mitään. Eikä myöskään tietyllä lailla jaksanut.



Ymmärrän enemmän kuin hyvin, että miehesi viihtyy kavereiden kanssa yhä enemmän: heidän kanssaan nämä asiat ja "elämän kurjuus" eivät ole mielessä, ja on hauskaa. Toki ero olisi yksi vaihtoehto, mutta teillä on niin paljon käsittelemätöntä asiaa, että en ottaisi sitä ainakaan vielä tuossa vaiheessa.



Tuttava pariskuntani kärsi myös lapsettomuudesta. He olivat ns. kevyissä hoidoissa, mutta epäröivät raskaimpiin keinoihin turvautumista, kun ei mukamas ollut niihin aikaa jne. Ja molemmat toisiinsa kyllästyneinä lensivät omissa menoissaan, toinen matkusteli ja toinen urheili. Kuinka ollakaan he erosivat hyvin pian, miehellä oli toinen nainen. MUTTA: Melkein heti tuon jälkeen molemmat löysi siis uuden puolison ja tulivat melkein heti raskaaksi. Ovat nyt myös tahoillaan onnellisia!



Eli peli ei ole mitenkään menetetty. Itse antaisin teille ohjeeksi, että laittakaa lapsenteko asteelle "tulee jos on tullakseen" ja "vastaan otetaan mitä annetaan". Kaikella on tarkoitus. Alkakaa elämään "yhdessä erikseen", ja tutkailkaa mitä kumpikin jatkolta haluaa. Kun olet käynyt asiat mielessäsi läpi, varatkaa se loma! Kaikki on aikanaan peruttavissa, jos haluat niin tehdä. Minulle kävi juuri niin, että kun tulin raskaaksi, meille oli varattu ulkomaan matka pari viikon päähän plussauksesta. Ja mietin että mitä teen. Päätin lähteä, koska "elämää antaa meille vain sen mitä on tarkoitettu" ollaan sitten Suomessa tai ulkomailla. Pikkuinen itu matkassa siellä sitten käytiin. Tietysti jos olisi joku kovin eksoottinen kohde ollut, niin en olisi ehkä ruokapuolen takia uskaltanut lähteä.

Itse tein sen virheen, kun parikymppisenä halusin löytää kivan ja fiksun miehen. Löysin opiskelukaverini, älykkään ja kiltin, mutta ei se nyt mitään suurta huumaa ollut. Sellainen järkivalinta. Lähes kymmenen vuotta elin "ihan ok" -elämää, kunnes tajusin lähteä. Nykyisen miehen kanssa meni jalat alta ja kaikki synkkasi täydellisesti alusta asti. Mies ei ole ehkä niin järkivalinta kuin eksä, mutta hyvin on mennyt lähes kymmenen vuotta ja ihmettelen, miten tyydyinkään aikoinaan siihen elämään.

Ja huvittavaa kyllä, meillä on nyt se vaihe, että tuntuu ettei toisen kanssa ole mitään yhteistä :D Mutta tiedän, että se johtuu siitä että lapsemme on vielä "pieni" ja vie aikaa ja energiaa meiltä molemmilta. Ne muutamat kerrat kun on pitempään oltu miehen kanssa kahdelleen, kuten esim yksi laivareissu, niin tosiaan tuntui, että eihän mulla ole tuon ihmisen kanssa mitään muuta puhuttavaa kuin miten lapsemme on kasvanut tai muuta yleis diipadaapaa. Mutta ei rakkaus sieltä ole mihinkään hävinnyt, on vaan vähän piilossa. Täytyy muistella niitä asioita mihin aikanaan toisessa ihastui. Täytyy tavallaan opetella rakastumaan uudestaan siihen samaan ihmiseen.



MInulla oli muutama kuukausi sitten vaihe, jolloin tuntui että haluan erota miehestäni. Mutta kun hieman leikittelin mielessäni ajatuksella, ja kävin jäljelle jäävät vaihtoehdot läpi, totesinkin, että mitä minä valitan, minullahan on asiat hyvin! Sitä sais olla muuten 10-20 vuoden välein vaihtamassa koko ajan miestä/naista jos meinais aina pysyä onnellisena ja vasta rakastuneena! Toisille tietysti sopii tuokin, ja tapahan se on sekin elää. Mutta kyllä tämä tasapaksu arki on omalla tavallaan vielä antoisampaa! Täytyy vaan oppia nauttimaan niistä pikku-jutuista!

Hei 13, kiva kun kirjoittelit :)



Kyllä todellakin kuulostaa siltä, että sinulla ns. vaihtamalla parani. Vaikutat nyt onnelliselta nykyisen miehesi (ja lapsenne) kanssa, hyvä niin.



Sitä tässä kovasti mietinkin, että olemmeko tuollainen "ihan ok"-suhde vai oikea rakkaussuhde. Mielestäni mieheni on kyllä paljon enemmän kuin "ihan ok" ja toivon, että minäkin olen hänelle. Pidän itseäni onnellisena. Paitsi tämä lapsettomuus nyt hieman varjostaa sitä onnea. Mutta en vain tiedä, voisinko olla vielä onnellisempi? Olen vähän sellainen ihminen, joka ei ole koskaan tyytyväinen.. Tuntuu, että monet ihmiset ovat onnellisia niin pienistäkin asioista, minulle se taas on vaikeaa. Joten, jos vaan odotan elämältä liikoja? Kun harvoin sellaisia leffarakkaustarinoita kuitenkaan kohdallekaan sattuu..



Miltä sinusta tuntui jättää se aiempi mies? Olitko pitkään suruissasi vai tuntuiko uusi suhde heti oikealta eikä aikaa vanhan suremiseen edes jäänyt? Kun itse mietinkään mahdollista eroa, minusta tuntuu ihan äärettömän pahalta. En voisi kuvitella elämääni ilman miestäni. Enkä usko että tämän suhteen lopettaminen olisi ainakaan mikään helpotus.



Haluan kysyä mieheltäni, mitä mieltä hän on ollut näiden vuosien aikana suhteestamme. Että onko hänestä aiemmin missään vaiheessa tuntunut tuolta. Selvästikin puhuminen on meillä ongelmana, kun en tiedä mitä hän näistäkin asioista ajattelee. Toisaalta eipä tällaisista ole aiemmin tarvinnutkaan keskustella.



Kyllä se minustakin on selvää, että olemme halunneet yhdessä olla ja perheen perustaa ainakin siinä vaiheessa, kun siihen ryhdyimme. Minulla oli ollut kova vauvakuume jo pitkään, mutta mies jarrutteli. Sitten kun hänkin koki olevansa vihdoin valmis, aloimme yrittämään. Joten uskoisin, että on hänkin tuota asiaa mielessään työstänyt eikä lähtenyt tähän projektiin mitenkään vastuuttomasti.



Yhteiset asianne kuulostavat aika pitkälti samoilta kuin meillä. Yhteinen tulevaisuus, mutta silti omaakin elämää. Sitä juuri haluaisinkin. Eikä minua häiritse se, että meillä on kummallakin omat menomme ja kaverimme. Mutta miestä se näyttää vaivaavan. En sitten tiedä, sitoisiko se lapsi meidät tiukemmin yhteen, kun olisimme oikea perhe. Vai ajaisiko vielä pahemmin erilleen.. Vaikea päätös tulee olemaan raskauden yrittämisen jatkaminen, jos tästä kriisistä selvitään. :/



Miten tämä voikin olla näin vaikeaa. Tuntuu, ettei mikään ratkaisu ole oikea. Ero ei tunnu hyvältä, kun kuitenkin rakkautta vielä on ja perheen perustaminenkin on ollut näin lähellä. Yhdessä pysyminen ja ainakin miehen puolelta mahdollisesti "vähempään tyytyminen" ei sekään kuulosta oikealta. Jotain muutosta tarvittaisiin. Mutta mistä se sitten syntyy..

Miehelläni on täsmälleen samanlainen tausta kuin teillä, eli häntä oli petetty pari kuukautta ennen kuin tapasimme. Anoppi onkin jälkeeen päin nauranut, että "poika niin vannoi, ettei nyt ketään tule vähään aikaan, vaan kohta se jo sinusta puhui".



En missään nimessä usko, että miehesi sinua pettää! Omallenikin tuo pettäminen oli sen verran paha kolaus, että totesi jo minulle aikanaan kun häneltä uskollisuutta tivasin, että "minussa on kyllä miestä sinut jättämään, jos semmonen tilanne eteen tulisi" Että "jätän ennen kuin petän" :D Ja jos nyt olisikin väärässä, että hän siis sinua pettäisi, niin asia kyllä aikanaan selviää! Tuskin kyllä haluaisi kanssasi lasta, jos kerta toinen on jo kiikarissa!



Ja mitä ihastumiseen tulee, eli siis jos hän olisi johonkin toiseen ihastunut niin mitä sitten? Kyllä niitä itse kullakin tulee ja menee niitä ihastumisia oli naimisissa tai ei, lapseton tai lapsellinen. Pitää vaan pysähtyä miettimään, että minkä takia sitä oikein on ihastunu! Eri ihmisten kanssa ongelmat vaan muuttuu!



Meilläkin mies oli ihan ihmeissään, kun hänelle totesin, että hänet jätän jos emme voi lasta saada ja lähden sinne Timbuktuun! Hän ei ymmärtänyt yhtään :D koska hän olisi ollut valmis kanssani jatkamaan loppuelämän vaikka meillä ei lasta olisi ollutkaan. Minä taas en olisi ollut. Eli teillä on nämä meidän roolit väärin päin!



Meillä helpotti siis jo se, että minä sain itselleni apua siitä kriisi kirjasta! Kun luin sitä, itkin ja tein päätöksiä jatkosta, jolloin sain omaa elämäniloani takaisin, ja se näkyi myös suhteessa. Osasin näin paremmin auttaa ja tukea myös miestäni hänen "surussaan" jota ei siis näyttänyt.



Muista, että riitely puhdistaa ilmapiiriä ja on uuden alku! Luin tuon kohdan jossa pelkäät lomanne menevän pilalle ja olevan miehelle se viimeinen pisara. Älä sitä säiky, vaikka niin kävisikin! Asiat pitää käsitellä ja riidellä pois! Sillälailla sitä eteenpäin mennään, muuten tosiaan asiat jää vain paikoilleen, eikä mitään uutta ja hieno voi edes syntyä!



Äläkä tosiaan painosta häntä terapiaan. Pyydä ja jos ei tule, niin mene itse. Jo muutos sinussa voi saada aikaan muutoksia suhteessanne. Ja voit miehellesi keskustella sitten asioista terapian varjolla. Jätät sen kirjan sitten lojumaan johonkin pöydälle kun et ole itse kotona. Kyllä nuo mörököllit niin uteliaita on, että ne ainakin vilkaisee sitä :D



Ja vielä tuosta omasta viime aikaisesta erokriisistäni: en todellakaan tiedä mistä se johtui! Varmaan joku hormoni juttu. Pari kuukautta se suunnileen kesti, ihan yks kaks tuli, ja ihan yks kaks myös häviskin! Olen sille nyt jälkeen päin nauranut ja miettinyt et koskahan seuraavan kerran tulee :D



Ja älä vertaa sitä suhdetta nyt siihen mitä sen on aiemmin ollut, sillä tilanteenne ei ole nyt "normaali". Eli keskittykää elämään ja suunnittelemaan nyt tästä eteenpäin!



Tulee sekavaa tekstiä kun kirjoitan mitä mieleen aina tulee, ja välillä palaan sun kirjoittelemisiin...



Vielä noista miehen kavereista. Ne on hänelle nyt tuossa tilanteessa todella tärkeitä, joten älä ota sitä mitenkään loukkauksena että hän haluaa niiden kanssa viettää enemmän aikaa kuin ennen. He auttavat häntä säilyttämään sen elämän ilon ja viemään ajatukset pois siitä teidän "raadollisesta arjesta". Kunhan muistatte huolehtia myös siitä, että teillä on aikaa toisillenne! Tehkää puolin ja toisin (Vaikka pakolla) yhdessä asioita, joista toinen tykkää. Ja opetelkaa nauttimaan myös niistä!

AP: sun uuteen viestiin liittyen:



Älä mieti sitä mitä teidän suhde on nyt, että onko se rakkaussuhde vai ei. Sinullahan ei suhteenne kanssa ole ongelmaa, vaan miehelläsi on. Se on aikanaan ollut rakkaussuhde, ja tuskin on siitä miksikään muuttunut. Tai miksi olisi?



On turha haikailla menneitä. Se mitä nyt tapahtuu, sillä on vaikutusta tulevaan! Se onni sieltä löytyy jos on löytyäkseen, ei sitä tarvitse tavallaan etsiä. Koita saada miehesi käymään kanssasi ajatusleikki siitä, miten hän haluaisi esimerkiksi seuraavan 10 vuotta viettää. Jos hän siihen suostuu se kertoo sinulle hyvin paljon. Kysy häneltä esimerkiksi, että jos eroasitte, niin mitä hän sitten tekisi? Haluaisiko hän löytää uuden puolison, matkustella, viettää aikaa kavereiden kanssa vai mitä ne asiat olisi. Ja esimerkiksi jos hän sinut jättäisi, niin millaisin puolison haluaisi sitten löytää jne. Se on raadollisen hauskaakin, kun toinen sanoo "et ottaisin ainakin sellasen joka siivoo enemmän kuin sä, mut nalkuttaa vähemmän" jne jne :D Ja näistä ei pidä sitten loukkaantua, ne on niitä asioita mihin toinen voisi sitten enemmän jatkossa panostaa! Koska kuten aiemmin totesin, joka suhteessa on ne omat möröt, eli ongelmat vaan vaihtelee. Ja uudessa suhteessa yleensä ne asiat on merkityksellisiä/tärkeitä mitkä edellisessä oli päin persettä... Kuten mulla: entinen oli laiska mutta romanttinen, nykyinen on ahkera mutta tunteettomampi :D Molemilla siis omat hyvät ja huonot puolensa, mutta arjen kannalta tekeväisyys on parempi asia kuin laiskuus! Ja välillä taas kaipaan sitä exääni, kun haluaisin olla miehen kanssa romanttinen. Mutta KAIKKEA EI VOI SAADA :D



Mitä siihen edellisen suhteen läpikäymiseen tulee: kun ero päätöksen tein ja entisen jätin, itkin sen hetken. Sen jälkeen oli sitten sitä ihanaa aikaa, kun opetteli tuntemaan sitä uutta, ja mietti että teinköhän sittenkään oikein. Meillä alkuvaihe vielä takkuili, mutta en voinut luovuttaa, koska olin niin ison päätöksen tehnyt. Vasta ehkä parin vuoden jälkeen erosta, aloin miettimään sitä exääni, että tein oikeastaan aika rumasti hänelle. Mutta toisaalta en olisi muutakaan siinä tilanteessa voinut. Ja välillä on tehnyt mieli ottaa häneen yhteyttä ja käydä asiat läpi, mutta ei sillä toisaalta ole enää mitään vaikutusta mihinkään. Toivon, että hänkin on nykyään onnellinen.



Minusta tuntuu, että kaikki nykyään odottavat elämältä liikoja! Ja erotaan kun ei enää kestetä sitä "tylsää arkea". Kukasta kukkaan hyppiminen on helppoa, ja toki sekin saattaa onnellisena pitää. Olenkin paljon miettinyt viime aikana eroja, kun mies ja nainen yleensä tekee lapset nuorena, kasvattavat niitä, ja sit erotaan. Otetaan uusi mies/vaimo ja perustetaan perhe tai eletään kahdestaan. Kyllähän siinä tietylainen uutuuden viehätys säilyy ja elämää menee kivasti. Mutta lapsilla ei ole kivaa. Eri asiat on tietysti suhteet, joissa ihan oikeasti on jotain konkreettista tekijää, kuten esim. perheväkivalta. Ihmisillä ei ole enää aikaa käydä läpi parisuhteen kriisejä tai miettiä että mistä riitely viime kädessä johtuu.



Minut on opettanut nöyräksi ja vaatimattomaksi läheisten ihmisten kuolemat. Ne on opettaneet arvostamaan sitä kaikkea hyvää mitä meillä on. Monesta pienestä asiasta tulee yksi iso!

Voi kun olet nopea 13, en pysy perässäsi! :) Kiitos jälleen pitkistä viesteistäsi. En todellakaan olisi odottanut, että kukaan edes vaivaantuu uhraamaan näin paljon aikaa ja ajatuksia minun ongelmilleni.. Olet varmasti kultainen ihminen. :) Ja todella viisas ja analyyttinen! Olen saanut kirjoituksistasi paljon irti, olen todella kiitollinen siitä.



Minun täytyy taas ihan ajan kanssa syventyä sinun ja ja muidenkin kirjoituksiin ja vastailla sitten. Nyt on taas lähdettävä pois koneen ääreltä ja illaksi äidin luo lohdutettavaksi. Pääni on nyt ihan täynnä ajatuksia, niin hyviä kuin huonojakin. Nyt kun osaisin vielä jotenkin järkevästi esittää nämä miehelleni. Luulenpa, että lähipäivinä on taas edessä pitkät keskustelut. Toivottavasti niistä olisi jotain hytötyä.

mut ymmärrän, että tuntuu tosi pahalta. Halusin vain viestittää voimia sulle.

Ehkei mies ole se oikea perheen perutamiseen.

Ottakaa aikalisä ja katsokaa rauhassa mihin tilanne etenee.

Hän ei kuitenkaan sanonut, että haluaa erota.



Hän nosti kissan pöydälle ja kriisiytti teidän suhteenne. Nyt teidän pitää miettiä, miten tästä eteen päin.



Miettikää, mitä teitte suhteen alussa ja aloittakaa tekemällä niitä asioita.

Hätähuudolta tämä minustakin kuulostaa, kun mies on kuitenkin valmis "neuvottelemaan" eikä heti vain ilmoittanut haluavansa erota. En vain tiedä miten tähän huutoon vastaisin? Hän ei tunnu itsekään tietävän, miten tästä edetään. Ensin hän sanoi yhden illan asioita mietittyään, että hän haluaa yrittää saada tämän toimimaan, mutta eletään päivä kerrallaan. Sitten parin päivän päästä suuttui minulle (aivan tyhmästä syystä, johon olin itsekin syyllinen) ja suutuspäissään jo totesi, ettei tästä mitään tule. Ehdotin, että jos olisimme jonkun aikaa erillämme ja hän sanoi, että ei kai muukaan auta. Sitten taas kun leppyi, oli sitä mieltä, että voimme vielä asua saman katon alla. Eilen kun puhuin uudestaan minun mahdollisesta lähtemisestä, ei taas sanonut oikein juuta eikä jaata, vaan heitti asian vitsiksi siitä miten pehmolelumme (jep, tällaista on olla lapseton) eivät pärjää ilman äitiä...



En edes muista mitä teimme suhteemme alussa.. Emme mielestäni kovin paljoa muuta kuin mitä nytkään. Ongelma vaan tuntuu olevan se, ettei mies halua tehdä mitään. Eilen suostui lähtemään kanssani kävelylle. Mutta sekin tuntui sellaiselta pakkopullalta. Sattuu aivan käsittämättömän paljon se, ettei hän viihdy seurassani.. :(



Mistä tiedän mikä on oikea ratkaisu tästä eteenpäin? Olisiko parempi olla hetki erillämme (minä voisin asua vanhempieni luona)? Vai ajaako se meidät entistä kauemmaksi toisistamme? Vai yritämmekö vain elää sovussa ja toivoa että asiat palaavat entiselleen?



Ehdotin miehelle pariterapiaa, joka olisi hyödyksi jo ihan pelkästään lapsettomuuden vuoksi, ja varsinkin nyt tässä kriisitilanteessa, mutta perussuomalainen mies kun on, ei ollut kovin innostunut ajatuksesta.

teidän parisuhdehan on ollut melkoisessa tunteiden aallokossa. Ensin odotuksen ilo ja sitten keskenmenon pettymys ja suru yhä uudelleen ja uudelleen.



Ei ihme, jos mies sanoo ettei ole enää onnellinen. Voi olla että hänen omat tunteet on hurjasti heilahdelleet TAI sun tunteet (joita voi toisen olla vaikea kestää).