Lopetin muiden pillin tahdissa tanssimisen ja nyt kaikkien kanssa meinaa mennä välit solmuu?!?

Ystävistä jäljellä ne parhaat, jotka auttavat myös mua, kun osaan pyytää. Anopille nakutin suorat sävelet yks juhannus, sitä sitten puitiin miehen suvun puolella viikko tolkulla. Meni sen piikkiin, että olin liian humalassa. Ei puhuttu enää humalasta, kun esikoinen syntyi. Olin huvilalla ainut selvinpäin :). Kirjoitin anopille kirjeen, jossa kerroin samat asiat kuin sanoin huvilallakin. Yhden miniän onnistui savustamaan ulos, mutta nyt olikin vastassa uudistunut minä. Epäilen, että hormonihuuruissa olin. Jotenkin pidin itsestäni tavattoman hyvää huolta, kun kasvoihan sisälläni maailman ihme.



Tsemppiä valitsemallasi tiellä. Pysy lujana, mutta silti reiluna muille.

Appivanhempien mukana meni puolisokin; hän valitsi vanhempansa. Mutta päivääkään en ole katunut.

Ja onhan se niin, että sinun "ystäväsi" eivät haluaisi tietenkään luopua saavutetuista eduista. Mutta nyt karisiutuu jyvät akanoista :))!! Tsemppiä.



Itsellä omakohtainen kokemus. Exääni olen "palvellut" liiankin kanssa ja nyt kun tein stopin, niin herra meni ihan pois tolaltaan. Alkoi mm. "uhkailemaan" ettei ota enää lapsia, jos en esim. heittänyt heitä harrastuksiin minun vapaana viikonloppuna. Sanoin, että ei voi sitten mitään. Ja niin vaan on exä alkanut heittämään ja ottaa edelleen joka toinen vkl :). Näitä esimerkkejä on lukuisia. Kyllä meni exä alkuun naama norsun elimellä, enää ei kehtaa :)

Olen entinen koulukiusattu ja miellyttäjä joka ei uskaltanut tehdä omia ratkaisuita. Nyt osaan. Tuttavat on vaihtuneet. Nyt ympärilleni kerääntyy samankaltaiset ihmiset, ne jotka ei myöskään jaksa miellyttää muita eikä elä siitä. Voidaan puhua asioista suoraan niiden oikeilla nimillä. Vaikeistakin asioista. Todella virkistävää! Suosittelen. Mutta se vaatii vaan uskalluksen, ja ymmärrä se, että kaikki ei sitä kestä. Sun muutosta meinaan.

olen miettinyt samaa usein. Ehkäpä saan viestistäsi voimaa ja tsemppiä.

Onnea valitsemallesi tielle.

T: jo 37v

On eri asia olla terveen itsekäs kun itsekäs. Esimerkiksi (entinen?) ystäväni ilmoitti olevansa jokin aika sitten terveen itsekäs ja tekevän niitä asioita mitä hän oikeasti haluaa. Sinänsä hyvä. MUTTA: hän jätti saapumatta tapaamisiimme eikä edes perunut, oli tehnytkin jotain muuta mikä oli huvittanut häntä enemmän. Sanoin hänelle että ihan ok jos olisi ilmoittanut rehellisesti miten asia on mutta en itsekään hyväksy sitä että minua kohdellaan miten vaan. Terve itsekkyys kun mielestäni ei tarkoita sitä että voi unohtaa käytöstavat...

Hirvee kuin ihmiset on hankalia jos joku vähän alkaa pitämään puoliaan ja sanoo takaisin. Sitä pitäisi olla semmonen lapatossu, että tykättäisiin.

kun ennen niin joustava ja "kiltti" ihminen alkaakin muuttua "hankalaksi" ja sanoo joskus EI napakasti.

minä tein tuon päätöksen jo 15 vuotiaana. Nyt on helpompaa ilman ystäviä ja sukua. Kukaan ei ole vaatimassa mitään eikä tarvitse lähetellä joulukortteja tai vastailla puhelimeen. Itseasiassa puhelinta minulla ei edes ole. Sähköposti on ainut viestintämuotoni.



Mukavaa viettää yhteistä elämää miehen ja lapsen kanssa suljettuna pahalta ulkomaailmalta. Eikä sitä aikaa muille edes jäisi. Monesti tuollaisten vierailujen aikana miettii vain koska pääsee kotiin tai koska ne tajuaa lähteä kun televisiosta alkaa Matlock.

Muista, että alussa sinusta voi myös TUNTUA siltä, että kaikki asiat ovat solmussa, vaikka muut ei niin koekaan. KOSKA tilanne on sinulle uusi.



Osittain myös varmasti konfliktejä on enemmän, koska kaikki ovat tottuneet siihen, että joustat. (muistathan edelleen joustaa joskus? Vuorotellen/ kun siihen on mahdollisuus, niin kanssakäynti pysyy normaalina. pelkästään periaatteen vuoksi ei kannata ihan kaikesta vääntää)



Noin muuten kehoitan pysymään valitsemallasi tiellä, ovimattona ei ole kenenkään kiva olla.

mä olen aina ollut se kiltti joka ei uskalla sanoa kenellekään mitään vastaan, aina vaan myötäilee. Sitten vihdoin joskus 35-vuotiaana päätin että nyt tää loppuu. Ja sen jälkeen kaikki mennyt päin prinkkalaa, musta on nyt yhtäkkiä tullut se "hirveä tyyppi". Vaan sen takia, etten enää tanssi muiden pillin mukaan. Ehkä siinä on se, että joillain tuo (itsevarmuus?)tulee niin luonnostaan ja se on silloin ok, meillä kilteillä se ei tule luonnostaan ja muut vaistoaa sen. Ehkä olemme jotenkin hyökkäävämpiä siinä tai jotain, en tiedä.

Esimerkkinä tuo ruskea kastike:



Liian kilttinä olet aina kehunut ja syönyt kiltisti.



Liian ärhäkkänä ilmoitat ettet pidä siitä.



Kultaisella keskitiellä jätät ääneen arvostelun sikseen (mitäpä hyötyä kastikkeen pahaksi haukkumisesta on?), muttet myöskään koe tarvetta erityisesti kehua sitä. Jos sitä on tarjolla, otat sitä vain vähän tai jos on muutakin tarjolla, niin et ollenkaan. Kyllä tarjoaja huomaa, jos et sitä syö. Tai jos ei huomaa, niin onko silläkään väliä? Tuskin joudut äitisi ruskean kastikkeen eteen joka päivä :)



Ymmärrätkö mitä yritän selittää?

Joojoo, minusta tuntuu että moni teistä vaan yksinkertaisesti päätti jättää käytöstavat pois ja pitää sitä "itsenäisyytenä" ja oman itsensä arvostamisena.



Kyllä ihminen voi olla kiltti, ystävällinen ja avulias ja samalla pitää terveesti itsenäisyytensä ja omat mielipiteensä. Ei siihen tarvita tylyyttä ja välienkatkaisua ystäväpiiriin. Jos niin käy, kannattaa katsoa ihan aiheesta sinne peiliin. Teit jotain väärin.



Joustavuus puolin ja toisin, se pitää suhteet kunnossa. Itsekäs saa olla yksin ja joutaakin olla.

ja käyttäytyä noin. Kiltillä ei yleensä ole sitä itsevarmuutta, ja sen vuoksi ei uskalla sanoa niitä omia mielipiteitään. Sitä vaan myötäilee muita ja hakee siten sitä hyväksyntää. Sitten kun päättää että sanookin ne omat mielipiteet, niin alkuun siinä käy niin, että ne menee kuuroille korville, kukaan ei kuuntele mitä sanot. Sitten pitää alkaa sanoa vähän tiukemmin että sinua kuunnellaan, ja sitten se meneekin jo siihen, että helposti sanoo liian tiukasti. Se ei siis ole sitä että unohtaa käytöstavat vaan se on sitä että yrittää jotenkin sen äänensä saada kuuluviin. Sellaisen ihmisen, joka on aina ollut itsevarma ja uskaltanut ne mielipiteensä sanoa, on varmasti vaikea ymmärtää sitä, miten muut ihmiset suhtautuu meihin kiltteihin myötäilijöihin.

sanoma ei mene perille ja ihmiset suuttuvat tmv.

eli joko tehdään kaikki mitä toiset kehtaavat pyytää tai sitten ruvetaan tylyiksi ja epäkohteliaiksi ("Olen aina inhonnut sen tekemää ruskeaa kastiketta"). Kyllä mä loukkaantuisin jos joku sanoisi noin, enkä osaisi iloita siitä että "nyt meidän Tiina on viimeinkin itsenäistynyt".

Hienoa että naiset pitää huolta itsestään! Ja antakaas nyt ap;n etsiä itse tiensä, vaikka menis alkuun överiks ei se mitään haittaa, ap;han juuri etsii OMAA tietään, ei sitä kukaan voi opettaa millaisen sen pitäisi sitten "otsenäisenä" olla, kun sehän on se juttu just et oppii kuuntelemaan itseään ja tekemään sen mukaan! Joskus on mentävä överiksi että vanhat roolit muuttuvat ja uudet rajat löytyy. Ei siitä ole todellakaan mitään haittaa. jos joku ei kestä ap:n persoonallisuutta ja muutosta, niin se on hänen oma ongelmansa.

Se, että ympäristö reagoi, voimakkaastikin, on luonnollista, koska kun joku muuttuu, muidenkin "turva" horjuu, he joutuvat kyseenalaistamaan omia käsityksiään, eikä ihmiset niin yleensä halua tehdä, vaan haluavat säilyttää ihmisillä roolit, joihin he ovat asianosaiset määrittäneet.

Onnittelut ap, päätös on todella hieno itseäsi kohtaan- vaikka muka ollaan niin tasa-arvoisia, niin kyllä silti moni perhe pysyy kasassa vain siksi että toinen- ja perinteisesti= luonnollisesti usein nainen myötäilee, ennakoi, muita, unohtaa elää ommaa elämäänsä kun toimii ruuanlaittajana, välittäjän, tunnelmanluojana muille.

Mä olen myös käynyt tuon vaiheen, mulle vaan kävi niin, että mies ei ikinä selvinnyt mun itsenäistymisestä, vaan mä muutuin pahaksi ja huonoksi naiseksi jonka vikaa oli kaikki mahdollinen. Hän ei kyennyt hyväksymään mua sellaisena kuin olen, vaan koki että kun lakkasin "hyysäämästä" petin hänet- eikä hän koskaan osannut/kasvanut/suostunut tasavertaiseen suhteeseen. Mutta muutos kannatti silti ehdottomasti; epämääräinen ahdistus ja melankolia on häipynyt, saanpaljon elämäniloa ja voimaa rohkeudesta, tunteesta että elän omaa elämääni, toteutan unelmiani, näytän lapsilleni mallin naisesta joka pitää huolta itsestään.Elämä tuntuu elämisen arvoiselta ja olen löytänyt ystäviä, jotka ovat samalla aaltopituudella.Ennen elin vain puoliksi, voin fyysisesti ja henkisesti huonosti, olin salaa vihainen ja katkera ja huonoitsetuntoinen.

Kysymys voi siis olla suorastaan elmän ja "kuoleman" kysymyksestä! Olen keskustellut monta kertaa iäkkäämpien naisten kanssa, ja suurella osalla heistä on kokemus siitä, kuinka oman elämän, tahdon ja persoonan on oletettu himmenevän perheen ja miehen ja muiden vuoksi. Ja moni leskeytynyt nainen on sitten pihjennut kukkaan, kun ei ole enää tarvinnut hyssytellä. Siinä suomalaisen naisen perinnerooli! Kun kolmekymmppisenä löytää itsensä, niin ehtiialjon- kun kuuskymppisenäkin kuulemma ehtii:)

Tein myös saman ja siinä samassa menetin muutaman "ystävän", no eipä harmita.

Itse olen aina ollut ylitunnollinen ja pyrkinyt liikaa miellyttämään muita. Ei-sanan käyttö on ollut tosi vaikeaa. No, yksi burn-out tuli töissä ja kun toinen lapsi syntyi, oli pakko kasvaa ihmisenä. Aloin todella miettimään, mitä itse haluan: mitkä ovat niitä tärkeitä asioita joista haluan pitää kiinni.

Tärkeänä itselleni huomasin "energiasyöppöjen" poistamisen elämästäni. Myös läheiset ihmiset voivat olla energiasyöppöjä. Meillä oli yksi ystäväpariskunta, jotka kävivät taajaan meillä kylässä. Yleensä siinä meni koko viikonloppu kun tulivat perheen kanssa yökylään ja minä olin ihan poikki kun passasin heitä. Nyt olen usein kieltäytynyt kun ovat kutsumassa itseään kylään. No, kappas vain, nykyään käymme tasapuolisesti toisillamme kylässä ja näemme yhä vähintään kerran kuussa, ystävyys ei kadonnut mihinkään vaan he ymmärsivät kyllä vihjeen kun selitin että näin kotiäitinä haluan pois omasta kotoani (eli välillä heillekin kylään..).

Miehen kanssa tulee edelleen paljon riitoja, kun hän oli tottunut siihen, että vaikka ilmaisen eri mielipiteeni niin ennen kuitenkin tehtiin aina niinkuin hän halusi. Nyt en anna minulle tärkeistä asioista periksi. No, hänkin alkaa tyytymään tilanteeseen kun on huomannut että kas, minulta riittääkin aivan uudella tavalla energiaa tehdä töitä yhteisen perheen ja kodin hyväksi.

Olen päättänyt olla oman elämäni herra ja vaikka se tarkoittaa satunnaisia riitoja olen ne valmis kestämään. Itsekäs en edelleenkään ole, olen luonnostani hyvin herkkä toisten tunteille, mutta nyt yritän löytää samaa herkkyyttä myös omia tunteitani kohtaan. Rakasta myös itseäsi!

Mutta päätöksesi on hyvä ja pidä siitä kiinni!



Itse olen aina ollut "uhrautuja", se kiltti jota on ollut helppo käyttää hyväksi. Ei onnistu enää!



Tsemppiä!

omanarvontunto eli itsetunto ja itsekkyys...