miksi nykypäivänä itketään ja ollaan niin surullisia jos tuntemattomille ihmisille tapahtuu jotain

pitäisi surra?



Mina suren ystäviäni ja heidän läheisiä ja mun omaa perhettä

kun luet sen kirjeen ja puhut lapsesi kanssa. Niin minäkin varmasti MUTTA mun ymmärrys loppuu siinä kun tulet koneelle ja kerrot sen meille kaikille ja olet niiin surullinen ja miten nyt ja bla bla bla. eli näin

ilmoittaudun vaikka inttiin niin mustakin tulee kunnon jatka!

Ehka sunkin aivot sitten aloittavat sen ymmartamisen. Kun ne eivat sita nakojaan viela oikein taysin funktionaalisesti tee... Huoh.

Kyllä ap:n kannalla voi olla olematta kylmä ihminen.

En minäkään ymmärrä tuota märehtimistä sillä, että jossain jollain on hätä. Olen silti myötätuntoinen ja liiankin herkkä ihminen. Silti mun mielestä riittää, että minä suren minun omat suruni, sillä onhan niitäkin aivan tarpeeksi. Muiden suruihin otan osaa ja olen myötätuntoinen, mutta ei ole mitään mieltä lähteä vellomaan muidenkin suruihin.

Joillain ihmisillä vain se murheen tunne tulee ihan itsestään ilman että sitä täytyy vellottaa. Vai että voi olla aloittajan kannalla olematta kylmä ihminen? Jos ihminen ei tunne mitään kuullessaan traagisista tilanteista, hän ON kylmä! Silloin ei ole kovinkaan herkkä tai myötätuntoinen, jos pystyy kuuntelemaan ilman tunnereaktioita kauheita juttuja.

Minulla nämä asiat menevät niin, että joudun aktiivisesti välttelemään välillä ikäviä uutisia ja kieltäytymään lukemasta muuta kuin otsikon, koska automaattisesti tulen surulliseksi ja asiat pyörivät mielessäni öitä myöten, jos oikein alan lukemaan kaikkia iltapäivälehtien juttuja.

eli pointti että surraan enempi kaukaisia asioita kuin sellaisia jotka on lähellä.

Tarkoittanet, ap, ettei sinun lapsuudessasi, kotonasi ja sukulaistesi kesken piitattu toisten murheista? Ilmeisesti nämä tapahtumat ovat olleet siinä vaiheessa, kun olet ollut jo aikuisiän kynnyksellä, joten muistat ne ja olet jo katsonut uutisia ja pidät asiaa hämmästyttävänä.



Terapiat ja kriisipuhelimet ovat toki nykyajan ilmiöitä, mutta kylläpähän myös vaikkapa John Lennonia tai JFK:ta surtiin ympäri maailmaa. Ja toisen maailmansodan uhreja, vaikkei oma poika olisikaan kaatunut. Aivan takuulla osalla ihmiskunnasta on ollut myötäelämisen kyky ja taipumus murehtia muidenkin murheita jo kauan ennen syntymääsi.

Näissä joukkosuremisessa on tietysti se, että ihmiset yleensä surevat jotain omaa suruansa. Suru ja hätä tuovat oman surun mieleen ja antavat mahdollisuuden pohtia sitäkin.



Jos taas ei ole käsitellyt omaa suruansa, niin sitten tuollainen "maansuru" voi laukaista sitten vaikka minkä reaktion ja voi olla vaikea paikallistaa sitä miksi järkyttyikin niin kovasti.



Suomessa on nykyaikana kuolema jotenkin mystifioitu. Läheskään kaikki eivät ole nähneet vainajaa. Nykyään ei voi surra julkisesti omia surujansa. Ihmiset eivät uskalla kohdata surevaa. Varmaan liki jokainen sureva voi kertoa siitä, että kun ystävät eivät osanneet auttaa silloin kun hätä oli suurin.



Ennenhän tämä kaikki oli helpompaa. Oli suruaikaa, pukeuduttiin suruvaatteisiin, surutaloon mentiin yhdessä suremaan, vainajaa säilytettiin kotona hautajaisiin asti.



Nyt sitten nuo prinsessa dianat jne. antavat surulle kasvot ja ihminen voi surra omia surujaankin. JOko tietoisesti tai tiedostomattomasti. Hyvä että edes niin.