Niin moni sanoo, että menee mielenterveys kotona pienen lapsen kanssa. Kertokaa mulle, miksi nämä

Äitiysloma ei ole hoitovapaa.

Aloituksessa puhuttiin taaperosta, äiti ei varmaan enää äitiyslomalla, vaan juurikin hoitovapaalla.

kun näköjään niin moni muu ehtii tekemään vaikka ja mitä kotiäitivuosinaan. Kirjan kirjoittaminen, shoppailu, sisustaminen, ystävien tapaaminen... täh?! Missä ne teidän lapset on sillä aikaa, kun teette tuon kaiken? Mun lapset ainakin vaatii hoitoa ja huomiota koko ajan, nuorempi ihan puntissa roikkuen (on vasta 10kk), isompi, 4v., ei muuten mutta kun on heti tekemässä pahojaan/typeryyksiä kun silmä välttää. Jouduimme hiljattain jopa muuttamaan nukkumisjärjestelyjämme, koska tämä 4-vuotias, joka siihen asti oli nukkunut omassa sängyssään omassa huoneessaan, alkoi esim. aamusella aikaisin herätessään tekemään kaikenlaista mielenkiintoista, omatoimista ja vaarallista - omasta huoneestaan hiippaili niin hiljaa, oikein varoen, ettei vaan isi tai äiti herää. Jos minä istuttaisin itseni sohvan nurkkaan kahvikupin ja romaanin kanssa, meiltä varmaan palaisi kämppä alta, tai jotain muuta yhtä mukavaa kävisi tämän armaan esikoisemme toimesta. Ei hän pahaa tarkoita, mutta kun on niin utelias ja osaava, muttei oikein osaa vielä ajatella syy-seuraus -suhteita, eikä voi uskoa, että jotakin pahaa voisi edes tapahtua, kun hän kuitenkin ajatteli olla äidille avuksi ja keittää puuroa tms. Ystävien tapaaminenkin on vähän niin ja näin. Ystäväni ajalta ennen (mun) lastensaantia ovat vielä lapsettomia ja töissä, joten heitä ei juuri päiväsaikaan ehdi nähdä, eikä heillä toisaalta ole mielenkiintoa viettää kauheasti aikaa minun lasteni kanssa. Eikä toisaalta minullakaan ole juuri mielenkiintoa lähteä kahvilaan tai kylään, kun yhtään ei pysty keskittymään siihen, mitä toinen sanoo eikä vastaamaan, eli ylläpitämään keskustelua, kun koko ajan pitää vahtia lapsia, pyyhkiä nenää, suuta, poskea, vaihtaa vaippaa, syöttää... No, sitten on muutama niitä äitituttuja, tosin heistä vain yhdellä on samanikäisiä lapsia kuin mun esikoiseni. Hänen kanssaan tavataankin, kun lapset leikkivät yhdessä, jolloin saa edes vähän keskusteltua jotain järkevää. Hän kuitenkin asuu sen verran kaukana meistä, että tapaamiset onnistuvat max. kerran kuussa. Muiden äitituttujen keskustelunaiheet pyörivät siinä vauvan kakan värissä ja koostumuksessa, mikä taas ei minua kiinnosta, saati että ehtisin esikoisen vahtimiselta edes siitä puhumaan. Ihan turha väittää, että tässä rumbassa ehtisi kotitöitä tekemään, kyllä ne tehdään vasta illalla kun mies on kotiutunut ja joko vahtii lapsia tai tekee itse ne kotityöt. Joskus käy niin hyvä säkä, että lapset sattuvat olemaan samaan aikaan päiväunilla, ja silloin minä kyllä nukun itsekin. Näin käy ehkä kerran kahdessa viikossa, tai harvemmin. Ei tarvi miettiä myöskään seinämaalin väriä, tai pitäisikö ostaa uudet kirjahyllyt tai vaihtaa uudet verhot, opiskelut, kirjankirjoittamiset ja lukemiset ja kaikki muutkin harrasteet voi ihan huoletta unohtaa. En minä uskalla jättää lapsiani valvomatta hetkeksikään, minun syyksihän se katsotaan, kun heille jotakin sattuu, oli se vahinko tai ei. Joko muiden lapset on heitteillä tai sitten mun lapset on viallisia, kun eivät pärjää itsekseen vieläkään.

Minusta lähinnä kamalaa ettei joku jaksa kotonaan.

Sen ymmärrän että pienen lapsen kanssa voi olla vaikeaa.

Mitä siellä kotona sitten voi tehdä, että siellä viihtyy ja saa haastetta? Itselläni on siunaantunut kaksi helppoa kilttiä hyvinnukkuvaa poikaa. Riittääkö, että on aina viimeisen päälle kaikki tiptop ja tuoretta pullaa? Mitä siellä kotona voi tehdä, ettei pitkästy?

Se, joka kirjoitti pitkän vuodatuksen aikaisemmin ja nauttii työstään

Minä puutuinkin mitä sinä kirjoitit!



42

Tarkoitan kotona viihtymistä yleensäkin!

Kyllähän nyt järkikin sanoo että jokasen (työssäkäyvänkin) turvasatama on se oma koti.



Minulla on 4 lasta ja yhden kuukauden olen ollut hoitovapaalla.

Eikä siihen ole mikään kotona viihtymättömyys syynä, vaan raha.



Töissä koen joskus tylsyyttä, kotona taas voi pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä vaikka retkelle.

Jokanen sen oman onnen rakentaa.

Mitä olet ajatellut tekeväsi eläkkeellä?

41

En itse välttämättä kuulu heihin, mutta todellakin tunnen tällaisia ihmisiä. Heille työ on niin vahva osa identiteettiä, että ilman sitä alkavat voida huonosti. Usein nämä ihmiset ovat jonkun alan asiantuntijoita tai erityisosaajia (saattavat silti olla ihan duunareita, tosin useammin ehkä vähän enemmän koulutettuja).

Tarkoitan kotona viihtymistä yleensäkin!

Kyllähän nyt järkikin sanoo että jokasen (työssäkäyvänkin) turvasatama on se oma koti.

Minulla on 4 lasta ja yhden kuukauden olen ollut hoitovapaalla.

Eikä siihen ole mikään kotona viihtymättömyys syynä, vaan raha.

Töissä koen joskus tylsyyttä, kotona taas voi pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä vaikka retkelle.

Jokanen sen oman onnen rakentaa.

Mitä olet ajatellut tekeväsi eläkkeellä?

41

No kyllä minä kotona viihdyn silloin kun olen työelämässä ja miksei nytkin tiettyyn pisteeseen asti, mutta rajansa kaikella.

Itselläni on siis kaksi lasta, vauva ja eskarilainen. Olen ollut esikoisen kanssa kolme kuukautta hoitovapaalla, nyt vielä vanhempainvapaalla. Ja töihinpaluun syy ei ollut raha vaan se, että pääsin takaisin töihin.

Ikinä en ole kokenut töissä pitkästyneeni tai tylsistyneeni, päin vastoin. Työni on kovin mielenkiintoista kymmenen vuoden työurankin jälkeen, aina oppii uutta ja itsensä kehittäminen on melkein päivittäistä. Minulla on myös aivan uskomattoman mukavat työkaverit, joita on kamala ikävä.

Mutta mitä ihmettä sitä keksii joka päivä kotona tekemistä ilman ettei pitkästy? Varsinkin näin kovien pakkasten aikaan, jolloin ei uskalla vauvaa viedä ulos? Vauva nukkuu lähes sen ajan mitä esikoinen on pois päivisin, joten tosiaankin on vähän ajanvieteongelmia.

En tiedä mitä teen eläkkeellä. Olen vasta vähän yli 30-vuotias, enkä ole uhrannut puolta ajatustakaan eläkkeeseeni! Nyt tällä hetkellä pelottaa ajatuskin, ettei enää ikinä pääsisi töihin...

En varmaan, sillä nuorin on vasta 1,3v - jos oikein laskin, nykyään se jo onnistuu kun käyn töissä ;)

Olen varmaan niin vaativa ihminen, etten oikein siedä "lähipuistojen äitejä". Aargh sitä lässytyksen määrää. Rakastan lapsiani ja osittain myös nautin kotona olemisesta äitiysloman aikana, mutta vuoden yhtäjaksoinen kotonaolo hajottaa mun pääni aika tehokkaasti.

Mulla menee hermot jatkuvaan puuhasteluun, mitä kotona ollessa riittää - siis ihan jatkuvaan. Koko ajan pitää siivota jonkun jälkiä ja keräillä tavaroita, ja siltikin kämppä on hävityksen kauhistus.

t. toinen joka on töissä lomalla

Meillä ei lapsi katso telkkaria, on vasta 1,4v. ja on aika vilkas muutenkin, eli äiti ei lue romaania (tai istu tietokoneella) lapsen ollessa hereillä. Ja lapsi on hyvin vähäuninen, päiväunet ovat nykyisin n. tunnin mittaiset, öisin heräilee muutamia kertoja ja aamut alkavat klo 5.30-6.30. Menee nukkumaan n. 20.30. Perheeseemme kuuluu myös kaksi koululaista, joiden läksyjä (auttamista joskus, kokeisiin harjoittelua) ja harrastuksia (siis niihin viemistä ja hakua) sekä perushoitoa joutuu tekemään :)

samanhenkistä äitiseuraa ei ole löytynyt, ei naapurista eikä lähipuistoista, perhekahviloista tms.

Tekemistä siis kyllä riittää, mutta se on tylsää! Ainakin, jos mitään vaihtelua ei ole koskaan. Tai melkein koskaan. Siksi se järki meinaa mennä!

Joten viihdyn kotona. Mikään ei ole kivempaa kuin olla oman porukan kanssa. En koe itseäni vähemmäksi/huonommaksi vaikken uratykki olekaan vaan pyöritän huushollia kotona ja odotan kuudetta lasta. Toisaalta, vaikken odottaisi, olisin kuitenkin kotona vaikka ne viisi aiempaa lasta on jo koululaisia. Koko meidän perhe elää miehen tuloilla enkä ole keksinyt miksi mun siitäkään pitäisi tuntea alemmuuskompleksia.



En kaipaa työtä tai perhekerhoja sosiaalista kanssakäymistä varten. Harrastamaan ehdin kun ne harrastukset on tässä pihapiirissä. Ja miehen vapaaviikonloppuina olen vapaa lähtemään harrastushommiin kauemmaksikin.



Taustani perusteella mun pitäisi olla uratykki; molemmat vanhemmat ovat korkeastikoulutettuja erityisasiantuntijoita, samoin sisarukseni. Itsekin olen yo ja yliopiston aloittanut, mutta se sitten jäi perheen jalkoihin. En koe työelämää mielekkäänä vaan olen mieluummin kotona kun se on mahdollista.

Kirjoitin:

Kuule Suomessa on silti oikeus olla pois siihen asti kun lapsi täyttää 3v,

joten älä selittele asiaa noin.



Ja sinä vastasit: hoitovapaa ei ole äitiysloma (tm.)



Ehkä mun pää pehmennyt hoitovapaalla, kun en ymmärtänyt yhteyttä.

39? ja 43?

Kirjoitin:

Kuule Suomessa on silti oikeus olla pois siihen asti kun lapsi täyttää 3v,

joten älä selittele asiaa noin.

Ja sinä vastasit: hoitovapaa ei ole äitiysloma (tm.)

Ehkä mun pää pehmennyt hoitovapaalla, kun en ymmärtänyt yhteyttä.

39? ja 43?

Monille kun on ihan muuta kuin tahdon asia olla se kolme vuotta kotona muutaman sadan euron kuukausituloilla.

Ei todellakaan mielenterveys ole mennyt. Ihanaa on ollut olla toisen kerran elämässäni äitiyslomalla ja saada olla omien lasten kanssa sekä hoitaa kotia.

Joku kyseli mitä ihanaa töissä on, ettei voi olla kolmea vuotta sieltä pois. Mulla on sulle uutinen: ei mitään kotona olemista ihanampaa, mutta äitiysloma ei Suomessa kestä kolmea vuotta!



T. pian töihin palaava 9-kuisen äiti

Enkä minä ainakaan tartte tai halua naapuristosta väkisin samankaltaista seuraa toisesta mammasta, kaikki mammakerhot ällöjä teeskentely paikkoja (esikoisen saaneet istuu tuijottamassa millä vaunuilla ja vaatteilla kukin liikkuu)!

Eiköhän mammakerhoissa käy kuule ihan tavallisia ihmisiä, tavallisia ymmärrätkö. Voi olla että joku joskus vaihtaa mielipiteitä vaunuista tms mutta miksi kukaan mitään tuijottaisi.

ja musta jotenkin tuntuu että liian moni ajattelee muiden olevan "teeskentelijöitä" tai "vaunujen ja varusteiden kyttääjiä". Jos ottaa itse ensimmäisen askeleen, ja todella vaivaantuu ottamaan kontaktia ihmisiin, kyllä sieltä ihan aitoja ihmisiä löytää. Tietysti kaikkien kanssa ei ole niin paljon yhteistä, mutta minusta oli myös virkistävää tutustua erilaisiin ihmisiin. Täytyykö sitä hampaat irvessä ajatella että taaskaan täältä ei löydy ketään fiksua ja filmaattista bestistä mulle ;-)

mielenterveyteni järkkyi äitiyslomilla, mutta ei se mulle oikein kyllä sopinutkaan. Olo on tosi ristiriitainen sen suhteen, sillä nyt kun käyn töissä on kieltämättä todella vähän vapaa-aikaa ja usein kiire, mutta silti tunnen olevani enemmän "minä".



Kotona ollessani aloin passivoitua ja sen myötä masentua. Varmasti olisin voinut olla aktiivisempi ja saada sitä kautta enemmän virikkeitä, mutta siinä tilanteessa en jotenkin osannut ja jaksanut. Tuntui että olin olemassa pelkästään muita ihmisiä varten eikä omalle persoonallisuudelle ollut tilaa. Jos vauva ei hetkeen tarvinnut minua niin isompi tarvitsi. Yleensä molemmat yhtä aikaa. Koko ajan joku itki tai kiukutteli, mikä ei nostanut mielialaa (oikeasti mun lapseni ovat tosi ihania, sen näen taas nyt kun olen töissä, mutta kotona niiden kanssa lähinnä unelmoin siitä että ne nukahtaisivat ja pysyisivät unilla mahdollisimman pitkään), ja kaikki pyöri vain sen lastenhoidon ympärillä. Puistossa toki tavattiin myös lasten kaverien vanhempia ja niiden kanssa myös kahviteltiin toistemme kotona, mutta ei se tuntunut aidolta kaveruudelta vaan lähinnä välttämättömältä käytännön järjestelyltä.



En yhtään epäile etteikö tilanteesta olisi saanut enemmän irti jos olisi parempi kotiäitiydessä kuin minä, mutta ei se auta että sen periaatteessa tietää. Vähän kuin sanoisi ihmiselle että "miksi et laula kauniimmin, sehän kuulostaisi paljon paremmalta". Mä en jotenkin vain osannut nauttia siitä.

ja tuskin maltan odottaa lapsen paivauniaikaa, etta paasen tutkimaan lahteita jne.

Vaan kun on ensin toista tuntia heijannut parkuvaa vauvaa, ennen kuin se suostuu nukahtamaan, ja sitten käynyt vessassa ja juonut lasin vettä, niin vauva herää jo uudelleen parkumaan, ja minä menen takaisin heijaamaan.

Ihmettelen vain, että missä välissä minun pitikään tutkia lähteitä ja tekstittää ajatuksiani, kun en edes ehtinyt työhuoneen ovelle...

Että onneksi olkoon vain kaikkien helppojen vauvojen äideille. Kyllä mä uskon, että hyvin nukkuvan kanssa onkin helppo nauttia siitä kotona olosta.

Kotiäitivuosina ehdin opiskella loppuun ne pari juttua, mitkä on työvuosina jääneet roikkumatta.

Kun mulla oli just päinvastoin: Työvuosina sain opiskeltua ne pari juttua, mitkä kotiäitivuosina eivät edenneet milliäkään.

Kun mulla oli just päinvastoin: Työvuosina sain opiskeltua ne pari juttua, mitkä kotiäitivuosina eivät edenneet milliäkään.

esim jotkut lapset nukkuu niin vähän, että koko se aika menee lähestulkoon omaan nukkumiseen. Oma lapsi nukkui aikoinaan noin 10 h / vrk ja sekin pätkissä, kaverin samanikäinen 14 h / vrk. On hieman eri asia onko sitä "omaa aikaa" 4 tuntiä päivässä enemmän vai ei.

en silti saanut mitään opiskeltua, en vain saanut aikaiseksi "pään nollaamiselta". Ja periaatteessa tykkäsin kotona olosta kyllä, mutta musta tuli vähän saamaton :(

mielenterveydeltään siis. Ei kotona olo kovin vaikeaa ole omien lastensa kanssa, rankempaa siellä töissä kuitenkin on.

Töissä ei tarvi harrastaa yhtään minkäänlaisia fyysisiä ponnisteita. Vuodessa on kaksi deadlineä, ja ne tiedetään jo vuoden alussa, joten niihin voi hyvin valmistautua niin, ettei minkäänlaista kiirettä, saati paniikkia synny. Työ ei siis ole stressaavaa eikä fyysisesti mitään vaativaa.

Kotona sen sijaan jaa joka päivä rimpuilla vastaanhangoittelevalle uhmaikäiselle vaatteet päälle, ja ulos lähtiessa taas sama taistelu. Parkua on stressaavaa kuunnella, samoin kuin keksiä, miten turhat parkumiset voisi välttää.

Töissä käynti on lomailua kotona oloon verrattuna.