Niin moni sanoo, että menee mielenterveys kotona pienen lapsen kanssa. Kertokaa mulle, miksi nämä

Jospa jonkun työ ei ollut stressaavaa, eikä sinne herätty 6.15. Oli aikaa ja energiaa tavata ystäviä iltaisinkin, ja tietenkin työpäivä aikuisseurassa.



Sitten kaikki aikuiskontaktit jää, kun jumissa kotona vauvan kanssa. Vauva heräilee tunnin välein yöllä, ja päivällä on oikea sylivauva. Imetys ei suju, niin ei tunne voivansa lähteä mihinkään vauvan kanssa, kun pitää tuskailla, tuleeko maitoa, itkevä vauva sylissä.



Masennuskin "babyblues" vaivaa monia, muita, ei sinua. =D

No meillä on herätty useimmiten jo paljon ennen tuota 6:15 ihan kotona ollessa.



Enkä kyllä ainuttakaan romaania saati jotain haastavampaa ole ehtinyt sohvalla lukemaan lasten hereillä ollessa.



Mielenterveyden menetyksestä älyllisen haastavuuden puutteesta johtuen en tiedä, mutta kyllä tämä hektisyys, meteli, jatkuva saatavilla ole ym. on kuluttavaa ja monesti järjen vievää.

Meillä ei lapsi katso telkkaria, on vasta 1,4v. ja on aika vilkas muutenkin, eli äiti ei lue romaania (tai istu tietokoneella) lapsen ollessa hereillä. Ja lapsi on hyvin vähäuninen, päiväunet ovat nykyisin n. tunnin mittaiset, öisin heräilee muutamia kertoja ja aamut alkavat klo 5.30-6.30. Menee nukkumaan n. 20.30. Perheeseemme kuuluu myös kaksi koululaista, joiden läksyjä (auttamista joskus, kokeisiin harjoittelua) ja harrastuksia (siis niihin viemistä ja hakua) sekä perushoitoa joutuu tekemään :)

samanhenkistä äitiseuraa ei ole löytynyt, ei naapurista eikä lähipuistoista, perhekahviloista tms.

Tekemistä siis kyllä riittää, mutta se on tylsää! Ainakin, jos mitään vaihtelua ei ole koskaan. Tai melkein koskaan. Siksi se järki meinaa mennä!

Päivisin toisia kotiäitejä, iltaisin ihan niitä samoja ihmisiä kuin ennenkin. Käydä shoppailemassa ja sisustaa kotia? Nythän siihen on varsinkin aikaa. On aikaa ajatella mitä syö ja aikaa laittaa se ruoka, toisin kuin työssäkäyvällä.

En ymmärrä minäkään mikä ihme siinä työssä voi olla niin ihmeellistä ettei sieltä voi kolmea vuotta olla pois? Ja oman lapsen takia vielä.

Ota tähän kuvioon 3 alle kouluikäistä, (pienin opettelee kävelemään, keskimmäistä ei lastenohjelman kiinnosta, vanhin kyllä katsois vaikka aamusta iltaan) ja heitä se nurkista mutusteltu romaani nurkkaan...



Yhteiset kahvihetket kyllä toimii. Ja onnea jos on naapureita..

Tänä vuonna aloin tuntemaan ihan tosissani, että kohta pää hajoaa... Minä haluaisin viettää huomattavasti enemmän aikaa muiden aikuisten kanssa, esim. yhden ystävän tapaaminen per päivä ei riitä mihinkään. Tykkään isoista ihmisjoukoista ja puheensorinasta.



Olen koulutukseltani VTM ja täytyy kyllä myöntää, etten mitenkään pysty omien lasteni kehitystä seuraamalla saamaan sellaisia älyllisiä haasteita, mitä nykyään oikein JANOAN.



Kuitenkin aion olla kotona vialä ainakin vuoden, koska tiedän, että katuisin muuten myöhemmin. Tämä on aivan ainutlaatuista aikaa elämässämme ja aion nauttia siitä, vaikka hampaat irvessä. ; ) Onhan tämä rauhallinen tahti ja kiireettömyys ihanaa! Lisäksi on nautinto mennä kauppakeskukseen aamupäivisin, kun siellä on ihanan hiljaista! Ja ne hiljaiset kahvilat... saan myös nauttia aamuauringon paisteesta toisten puurtaessa töissä.



Mutta ÄLYLLISTÄ haastetta tästä ei saa tekemälläkään. Muunlaista haastetta kyllä.

kun 1v2kk leikkii legoilla tai muilla leluillaan. Välillä jos kyllästyy niin annan muuta tekemistä, kattilan ja kauhan, aarreämpäri johon olen kerännyt kaikkea uutta mielenkiintoista. Joskus katsoo myös teletappeja ja unelmatarhaa ihan puolikin tuntia rouskutellen maissinaksuja.

Asenteesta se on kiinni. Miksi ihmeessä kotona ollessa pitää hirveästi sen lapsen kanssa "leikkiä"? kyllä se pärjää hetken ihan itsekseenkin.

Myös jatkuva taustahäly ja koko ajan saatavilla oleminen vuorokauden ympäri rassaa. Mies pääsee töihin pakoon sitä jatkuvaa "päivystämistä".



Käyn tietenkin omissa menoissani säännöllisesti, mutta on tämä pikkulapsiaika silti ihan mielettömän rankkaa, vaikkakin myös antoisaa.



Jatkuvat yöheräilyt ja vuosikausia kestävä omien tarpeiden säännöllinen syrjään laittaminen syövät naista. Kyse voi olla pikkujutuista, esim. jokaikisenä arkipäivänä viimeisen kuuden vuoden aikana olen aina huolehtinut muiden aamupalat ja syömiset ennen omiani. Aina olen siis maha kurnien palvellut pikkutaaperoita parhaani mukaan ja ajatellut aina muiden tarpeita ensin. Viikonloput onkin aivan luksusta, kun mies hoitaa aamulla lapset ja minä saan huolehtia VAIN omasta aamupalastani. Se hiljaisuus keittiössä. Ja sanomalehden rapina ilman vauvaa repimässä kuukausiliitteestä just sen tärkeimmän sivun. Ahhhh...

Haastetta kotona kyllä riittää, älystä en tiedä. Mutta jos sen verran älykäs on että älyllistä haastetta kaipaa niin uskon että silloin on myös sen verran älykäs että ymmärtää kuinka tärkeitä ne ensimmäiset vuodet kotona on lapselle (ja itselle) ja pystyy siksi hetkeksi jättäytymään älyllisestä oravanpyörästä pois ja arvostamaan myös tätä tärkeää puolta elämässä. On sinne eläkeikään vielä aikaa ja ehtii sitä älyään käyttämään vielä monta vuotta. Jos äly siinä muutamassa vuodessa vähemmällä käytöllä ollessaan johonkin katoaa niin epäilenpä onko todellista älyä ollutkaan.

Kun minä en ole kertaakaan lojunut sohvalla laaturomaaanin kanssa. Koska eka lapsi ei katsonut mitään titinallea,vaan halusi seuraa koko ajan. Ei myöskään nukkunut päiväunia kuin puoli tuntia ja sitäkin edelsi tunnin huuto. Tokan lapsen syntyessä eka ei nukkunut enää senkään vertaa,mutta halusi edelleen seuraa koko ajan.



"Naapurin samanhenkinen äitikaveri" - siis mikä???



Minulle äitiyslomat ovat olleet koko elämäni kiireisintä, stressaavinta,yksinäisintä ja vaativinta aikaa. Töissä olen lomalla siihen verrattuna.

Mutta kieltämättä kaipaan välillä työni älyllisiä haasteita. Kodin pyörittäminen ja lapsenhoito ei ihan sellaista ongelmanratkaisua ole jota kaipaan. Yhtään kotiäitiyttä halveksumatta, mutta en näe itseäni tekemässä tätä esim. seuraavaa viittä vuotta.

Istuu aina läppäri sylissä, lapsi touhuaa mitä touhuaa, ja jos ei muulla rauhoitu, niin heitetään syömistä eteen ja töllön ääreen. ;)

kun 1v2kk leikkii legoilla tai muilla leluillaan. Välillä jos kyllästyy niin annan muuta tekemistä, kattilan ja kauhan, aarreämpäri johon olen kerännyt kaikkea uutta mielenkiintoista. Joskus katsoo myös teletappeja ja unelmatarhaa ihan puolikin tuntia rouskutellen maissinaksuja. Asenteesta se on kiinni. Miksi ihmeessä kotona ollessa pitää hirveästi sen lapsen kanssa "leikkiä"? kyllä se pärjää hetken ihan itsekseenkin.

Vuosikausia pelkkää päivystysvuoroa 24/7... ; ) Vaikka välillä saa lukea tai katsoa telkkaria, olet silti se Ainoa Vastuullinen Aikuinen Talossa. Sinun varassasi on kaikki.

kun 1v2kk leikkii legoilla tai muilla leluillaan. Välillä jos kyllästyy niin annan muuta tekemistä, kattilan ja kauhan, aarreämpäri johon olen kerännyt kaikkea uutta mielenkiintoista. Joskus katsoo myös teletappeja ja unelmatarhaa ihan puolikin tuntia rouskutellen maissinaksuja. Asenteesta se on kiinni. Miksi ihmeessä kotona ollessa pitää hirveästi sen lapsen kanssa "leikkiä"? kyllä se pärjää hetken ihan itsekseenkin.

jotka kokevat raskaaksi henkisesti lapsensa hoidon ja kasvatuksen, tuntevat myös iloa ja ihania hetkiä. Itse sanoisin että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Koskaan ei voi tietää, miten toipuu ensinnäkin itse synnytyksestä. Saatika mikä mielentila ihan oikeasti on 6 kk päästä synnytyksestä. Miehen osallistuminen vaikuttaa, samoin muut lapset. Kaikilla ei myöskään ole sukulaisia tai edes ystäviä, perhekerhoja ei joka paikkakunnalla ole ja jos on niin autottomia äitejä on paljon. Kaikkia ei yksinkertaisesti nappaa lähteä klo 10 perhekerhoon valvottuaan ensin 5 tuntia yöllä, lähtemällä vauvuilla pakkaseen ja kävelemään 45 minuuttia. Pihalla ei välttämättä ole muita.



Kyllä oman lapsen kehityksen seuraaminen ja erilaiset touhut kiinnostavat varmasti monia, mutta sanoisin että kotiäitinä olo on rankempaa kuin hoitotyö! Itse olen kyllä ollut suht pitkään kotona lasten kanssa, mutta oman terveyden asettamat rajoitukset sekä tiukka taloudellinen tila eivät vain sopineet siihen että arki oli sellaista tahkomista. Infektiokierteiset lapset eivät helpottaneet "onnen tulemista" kun elettiin puoli vuotta sairaalaelämää.



Voi kun olisinkin ollut niin täydellinen äiti, lapseni olisivat olleet "helppoja" ja terveysasiat olisivat olleet normaaleja...



Ja kuinka paljon olisin kaivannut kaveriseuraa kun lapset olivat pieniä vaan kuka meille tuli kun jatkuvasti olivat sairaina?

Hassu kysymys :)

Meillä on ainoastaan roskiskaapissa lapsilukko, muissa ei. Joskus saattaa availla kulhokaappeja ja ottaa ehkä pakasterasioita lattialle, mutta ne on helppo siivota. Makkarissa vetää aina sukkahyllyn lattialle kun valitsen vaatteita ja pukeudun, mutta ne kerään aina takaisin, saa sen aikaa sotkea :) Vessassa on salpa ulkopuolella ettei mene pönttöä tonkimaan. Saa kyllä ihan vapaasti kulkea asunnossa kun touhuan vaikka keittiössä, ei taatusti saa pahaa tuhoa aikaiseksi.

Meillä on kolme pientä. Ymmärrän kyllä mihin tämä pään hajoaminen perustuu. Vähäisiin aikuiskontakteihin ja siihen ettei kotityötä pidetä minään. Jos äiti on "vaan" kotona niin kukaan ei pidä sitä minään eikä äiti itsekään helpolla pysty arvostamaan sitä. Rahaa ei tule ja on tiukkaa ja syypää on taas tämä äiti joka haluaa hoitaa lapsensa kotona. Teet kotihommia lasten hoitamisen lisäksi minkä ehdit ja lapset räjäyttää huushollin järkyttävään kuntoon välittömästi. Yöllä ei saa nukkua, päivällä ei saa hetken rauhaa lapsilta. Puhut puhelimessa niin joku koko ajan keskeyttää tai lapset tappelee. Jos kutsut kavereita niin et saa lausetta puhuttua ilman että pitää olla jotain asiaa tekemässä tai selvittämässä...



Mutta sitä tää on! Riippuu tietysti lasten luonteista ja minkä ikäisiä ovat eli koko ajan helpottaa. Itse olen nauttinut tästä kotona olosta vaikka lasten lyhyet ikäerot ovat tehneet tästä aika tiukkaa. Pakosti olen alkanut sosiaaliseksi ja vuosien mittaan solminut kontakteja toisiin äiteihin jotka ovat mitä parhainta vertaistukea. Lisäksi sanoisin että olemme päässeet sairastelun suhteen vähän helpommalla kun jos olisin töissä. Pienet sairastavat päiväkodissa paljon enemmän kun kotihoidossa. Lisäksi on täysi vapaus. Tehdä mitä tahansa jaksan. Yleensä kyse on lähinnä kyllä puisto- ja kirjastokäynneistä ja kavereiden kutsumisesta. Shoppailemaan tms. ei paljon kolmen pienen kanssa jaksa lähteä. Tai vaikka yökyläilemään. Mutta tavallaan elämäni on vapaata lasten kanssa. Onneksi mieheni on "uraihminen" ja on ollut tyytyväinen tähän työnjakoon.

siis kotona oleminen oli parasta aikaa elämästäni. Kerkesin tehdä kaikkee mitä en nykyään kerkee.Kerkesin ulkoilla lasteni kanssa enemmän ja jaksoin. Tapailtiin muita äitikavereita joiden tapailuun ei oikeen jää enään aikaa. Nykyään kun töissä oon niin suorastaa ihmettelen miten joku haluaa lähtee harrastuksiin vielä töitten jälkeen ja olla senkin ajan erossa lapsistaan. Itse kyllä haluan viettää kaiken vapaa-ajan lasteni kanssa. Onhan pienissä lapsissa hommaa ja se on raskasta,mutta ne on vaan kerran pieniä. Ei ne sitten enään isompana halua seuraasi niin plajon vaan sitten on omat kaverit ja omat menot.

huonouninen, jatkuvasti liikkeessä ja helposti kyllästyvä ja äitiseura taas on ap:n kaltaista, niin ollaan samanhenkisyydestä aika kaukana.



Hyvähän se on hehkuttaa, jos muksu tosiaan viihtyy kamojensa kanssa tuntikausia ja nukkuu loput tuntikaudet. Kiva silloin istua kahvilla mammaseurassa tai lukea romaania. Great, mutta todellisuus voi olla myös ihan toista. Minäkin olen pariin otteeseen kuullut vihjailua helppojen lasten vanhemmilta siitä, miten onnistua kasvatuksessa. Toivottavasti ymmärtävät tyhmyytensä jossain vaiheessa elämää.

enemmän kuin kotihoidossa. Meillä molemmat lapset olivat infektiokierteessä. Kun menivät päiväkotiin, infektiot vähenivät. Samoin on tuttavapiirissäni. Jos on altis astmalle ja korvatulehduksille, kotihoidosta huolimatta lapsi voi sairastaa yli 10 infektiota vuosittain mikä on siis ihan normaalia pienille lapsille.



t. nro 16

Kysymys:oletko koskaan miettinyt, mikä sinussa on viella, jos et viihdy töissä? Jos et ole löytänyt sellaista työtä, josta pidät ja jossa viihdyt, jos mieluummin jäät kotiin.