Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita äitejä, joille on todella tärkeää olla välillä yksin?
20.01.2010 |
Tarvisin nyt vertaistukea.
Mä olen aina tykännyt olla yksin, jo hyvin nuoresta(mitä siis itse muistan). Silloin, kun olin sinkku, viihdyin hyvinkin yksinään kotonani, vaikka kyllä tietysti ystävienkin kanssa olin.
Nyt tämä perhe-elämä rajoittaa tietysti sitä yksin olemista, kotona siis. Mä niin toivoisin, että saisin vaikka viikonlopun olla ihan yksin! Viimeksi olin kesällä ja nyt ihan selvästi tuntuu että sen tarve todellakin olisi.
Ongelma on se, että harvoin hennon mieheltä pyytää lähtemään lasten kanssa kotiinsa, jonne matkaa noin 300km. Mies käy kuitenkin töissä.
Jos teitä muita samanlaisia äitejä ylipäätänsä on, niin kuinka usein olette yksin? Ja riittääkö se teille?
Kommentit (26)
numero 13, minä olen ihan samanlainen! Olen haaveillut salaa siitä että eroamme ja saan olla viikon ihan rauhassa kun lapset olisivat isällään. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja tulen hulluksi jollen saa sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yh ja en kehtaa ketään pyytää hoitamaan lastani. Eikä oikein olekaan sellaista joka voisi ja haluaisi oikeasti hoitaa. Poika on nyt 3 vuotias ja ei ole vielä koskaan päässyt minnekään yökylään ym. Omaa aikaa ei koskaan ole ollut. Joskus olen joutunut palkaamaan MLL:n hoitajan lääkärissä ym. käyntejä varten, mutta ei se ole sitä omaa aikaa ja enempään ei ole varaa.
Nyt kun olen töissä työaika+matkat on jo niin pitkäaika ettei siinä enää omaa aikaa jäisikään. Hyvä että ehtii kotityöt tehdä. Pakko mennä yhtä aikaa pojan kanssa nukkumanan kun muuten en jaksa hertätä aamulla.
Välillä tuntuu etten jaksa kun en saa olla edes hetkeäkään yksin, koskaan. Mutta ehkä tämä jo muutaman vuoden päästä helpottaa kun poika menee kouluun ja alkaa mennä koulukavereiden luo ym.
oma hiljainen aika on täysin luonnollinen tarve monille ihmisille, ja yksin viihtyville pikkulapsiaika on rankkaa. Vauva ja pieni lapsi kyllä tarvitsee äitiä koko ajan.
Yksin olon tarve ei tarkoita ettei rakastaisi perhettään ja viihtyisi heidän kanssaan. Meillä onneksi mies ja minä ymmärrämme kumpikin yksinäisyyden kaipuun. Nyt kun nuorimmainen on yli vuoden, ajattelin ensi kesänä mennä jonnekin ihan yksin yöksi.
Ja tulevalle äidille lohdutus, että pikkuvauvan kanssa oleminen ei ainakaan minusta ollut samalla tavalla seurassa olemista kuin isompien lasten tai aikuisten. Kiltin vauvan kanssa oleilu on ihanaa, siinä saa kyllä kuunnella omat ajatuksensa.
Ihanko totta? Ehkä heidän olisi tosiaan syytä jäädä keskenään?
esikoisen eroahdistuskausi (n. 8kk paikkeilla) oli todella raju ja käytännössä roikkui kiinni ja huusi iltakaudet, kun isi oli tullut kotiin, ettei vaan isi ottaisi syliin.
ei ole mikään merkki huonosta isäsuhteesta, jos noin vuoden ikäinen alkaa itkeä kun siirretään äidin sylistä isän syliin. (Jos siis isä on päivät töissä ja äiti ollut vauvan kanssa päivät.) Täysin normaalia sellainen, merkki normaalista mukulasta. Pian isä sitten miellyttää.
niin paljon kun lapsiani rakastankin, niin tarvitsen yksinäisen hetken päivittäin. Tällä hetkellä erittäin hankalaa koliikkivauvan ja uhmaikäisen vuoksi ja sen kyllä huomaa. Tuntuu, ettei ajatuksiaan saa koottua eikä mistään tule mitään. olen kiitollinen 15 min. rauhastakin tällähetkellä, mutta kaipaan kyllä todella kokonaista päivää/paria.
Pidän työstänikin kovasti muuten, mutta on lähes mahdotonta olla "yksin". vetäydyn tämän vuoksi välillä tekemään jotain "vähemmän tärkeää" mutta kuitenkin pakollista ns. fyysistä työtä (jota muut eivät mielellään tee), jotta saan ajatukseni koottua ja taas jaksan paremmin seurassa.