Eka lapsi tulossa ja tekisi mieli peruuttaa koko homma!

Älä huolestu. Moni kokee tuon saman vaiheen. Se kuuluu asiaan.. itse olen viikolla 30 jo ja eipä tässä paluulippu enää auta. :)



Mua on helpottanut asiasta puhuminen muiden äitien kanssa ja vauvan tuloon valmistautuminen. Eli suunnittelu, mitä vaippaa käyttää (kertis/kesto) ja miten arkeen pääsee mukaan... ihan käytännön asioita.



Mikä siinä erityisesti pelottaa?

Itse pelkäsin, että musta tulee kamala äiti tai etten osaa mitään... mutta kaikkeen saa apua ja mitään ei pidä hävetä :)

Voit puhua neuvolassa tai hakeutua tukiryhmään. Jos et vielä suvulle tai ystäville halua kertoa, niin kyllä niitä apuja löytyy.. älä jää itseksesi pohtimaan ja suurentelemaan :)

Mikä siinä erityisesti pelottaa?

Itse pelkäsin, että musta tulee kamala äiti tai etten osaa mitään... mutta kaikkeen saa apua ja mitään ei pidä hävetä :)

Eniten pelottaa ehkä vain kokonaismuutos. Parisuhde muuttuu, mihinkään ei oikeastaan enää pääse ilman vauvaa, oma kroppa muuttuu, synnytys voi vaurioittaa omaa kroppaa, taloudelliset vaikeudet (olemme hyvin pienituloisia)...

Lisäksi pelkään (tyhmää kyllä), että mitä vanhempani sanovat.

Olen jo 29 ja pelkään vanhempieni reaktiota! Naurettavaa.

ap

Normaaleja tunteita, jotka sun täytyy vaan rohkeasti ottaa vastaan ja miettiä, mikä pelottaa. Raskauden edetessä sun tunteet muuttuu, kun ajan myötä alat kypsyä äidiksi.



Millaisia kirjoja olet lukenut raskauteen liittyen? Suosittelen ainakin kirjaa Raskausajan kriisit ja Heikosti positiivinen ja monia muita raskausajan kirjoja, jotka löydät kaikki näppärästi samalta osastolta kirjastosta. Raskaus ON kriisi useimmille, ja noi kirjat auttaa sua tunnistamaan ja nimeämään sun tunteita niin etten ahdistu niistä tai ajattele, että tunnet jotenkin väärin eikä sinusta ole äidiksi.



Lisäksi suosittelen, että liity netissä johonkin odotusryhmään, jossa juuri plussanneet kirjoittelevat. Voit siellä jakaa ajatuksiasi sellaisten kanssa, jotka ovat juuri samassa tilanteessa, ja tuollaisesta ryhmästä oli minulle suuri apu.



Miehelle tai lapsettomille kavereille ei kyllä missään nimessä kannata tuntemuksiaa tilittää. Eivät he ymmärrä - ensinnäkään heidän kohdussaan ei kasva uutta ihmistä, eikä miehelle koko juttu ole konkreettinen vielä pitkään aikaan. Toinen, synnyttänyt nainen on nyt sun paras ystävä näissä pohdinnoissa.



Tsemppiä sulle, kohta sä pääset keski-ja loppuraskauteen ja huomaat että jostain alkaa pilkottaa suunnatonta iloa ja onnea lapsesta. :)

mutta ei mitään pelkoa toisten reaktioista ja vauvaa odotetaan ihan innolla muuten. kauhee synntyspelko kylläkin.

ja pelko että jos vauva kuolee mahaan.

ihan älytötä kun sanoo ääneen ja mistä näitä kehittää päähänsä?

vauva siis ihan toivomalla tehty.

Jos olet alussa, niin onhan sinulla 9 kk miettiä tulevaisuutta. Ajatella, mitkä asiat tulevat muuttumaan jne. Tosi on, että elämä muuttuu ja paljon. Ja ne hormoniit kun raskauden aikana heittelee sinne tänne, niin asiat saa yllättäviä mittakaavoja joskus, rauhoitu siis ja nauti odotusajasta.



3 lasta on meillä ja synkkinä yön hetkinä, kun olen valvoskellut, mietin että miksi ihmeessä ihminen edes tekee lapsia... Mutta aamun tullen päivä valkenee ja onhan se ihanaa herätä lasten ääniin..

OIkeastaan voisi sanoa, että teet tärkeää työtä, kun pohdit noita asioita. On hienoa, että pohdit! Jos et ollenkaan epäilisi, etkä miettisi, et ehkä olisi kyllin varautunut siihen muutokseen, sillä muutoshan se on todellakin! Muista kuitenkin että lapsen tulo on positiivinen muutos, vaikka monia haastavia piirteitä siihen tietysti liittyy.



Mä oon itse kolmen lapsen raskauksien aikana jokaisen kodalla miettinyt, kauhistellut ja vähän pelännytkin, että mitähän tästä tulee. Mutta mun mielestä on tosi ihanaa se, että raskausaika on oikeasti tarpeeksi pitkä, luonto hoitaa sen hyvin. Yhdeksän kuukautta on pitkä aika ja siinä ehtii jo alkaa toivoa, että se vauva viimein syntyisi!!



Musta tuntuu, että sun kannattaa mahdollisimman pian alkaa valmistella myös isovanhempia asiaan. Raskausen puolivälissä viimeistää, silloin pahin keskenmenoriski on jo ohi, niin voi aika turvallisin mielin kertoa ympäristölle!



Tsemppiä! ja Voimia, muista että tuo kuuluu asiaan!

Muistan itse kuinka vastaavat tunteet yllätti ensimmäistä odottaessa. Lapsi oli toivottu jne mutta silti olin välillä ihan että ei en mä halua tätä!! Sama juttu on toistunu myös toisessa ja kolmannessa raskaudessa. Nyt vaan osaan suhtautua asiaan rennommin ja tiedän että nämäkin negatiiviset tunteet kuuluu asiaan.

ja niin todettiin myös neuvolassa.



Tsemppiä meille kaikille ihanista raskaus höperyyksistä "kärsiville".

Useimmille taitaa tuo rimakauhu vaihe tulla mutta uskon että kun vatsa kasvaa ja viimeistään sitten kun saat sen oman pienen syliisi niin epävarmuutesi katoaa ja olet onnellisempi kuin koskaan. Ajatusmaailma muuttuu kyllä mutta kroppa noin nuorella taitaa yhdestä lapsesta palautua hyvin ja melko nopeastikin. hyvää loppuraskautta.

Taidan käydä lainaamassa jotain kirjoja, kiitos vinkeistä.



ap

Eiköhän se siitä helpota!! Aika suuren muutoksen edessä kuitenkin olette niin kai olisi ennenminkin ihmeellistä jos ei yhtään jännittäisi!!



Muistan itsekin alkuraskauden pahoinvoinneista kärsiessäni ajatelleeni että jos tämä nyt menisi kesken niin EI KOSKAAN ENÄÄ!!!!

Tässä sulle pieni oppimäärä järkytyksestä, pelosta, hyväksymisestä ja innostuksesta. Nuo kaikki tunteet kävin läpi kun aloin odottaa esikoistamme.



Olin vain vähän aikaa sitten eronnut pitkäaikaisesta kumppanista ja olin vielä siipi maassa kun minut houkuteltiin puoliväkisin ulos tuulettumaan. Jotenkin kävi niin, että tapasin yhden vanhan tutun ja asiat etenivät nopeassa tahdissa sänkyleikkeihin. Olin toivonut lasta edellisen kumppanin kanssa jo viisi vuotta mutta edes hormonihoidoilla emme olleet raskautta saaneet alulle.



Tuon vanhan tutun kanssa paukahdin aivan yllättäen raskaaksi vaikka kondomia käytimmekin. Järkytyin niin kauheasti, että jouduin paniikkikohtauksen takia ensiapuun jossa sitten itkin ja valitin ja pelkäsin ja kauhistelin asiaa vuorokauden. Sitten alkoi asian käsittely.



Puhuin, puhuin ja puhuin. Äitini kanssa, ystävien ja tuon isäksi tulossa olevan ystäväni kanssa. Olin kauuissani edelleen mutta pikkuhiljaa mielessä tuli muutos ja aloin haluta juurikin tätä pientä, joka siis halusi meille tulla. Olinhan ehtinyt äitiydestä haaveilla jo yli 5,5v.



pelko tulevasta muuttui peloksi vauvanpuolesta ja ravasin ultrissa katsomassa elääkö pieni vielä. Mies pysyi rinnallani ja meistä tuli perhe. Innostuin lopulta asiasta niin paljon, että kun vauva lopulta pitkän ja tuskallisen synnytyksen jälkeen tuli maailmaan, sanoin kätilölle, että saammeko tehdä heti toisen? Kätilöä nauratti.



Elämä kantaa kyllä, ap. Mutta älä tee asiasta itsellesi vielä vaikeampaa vaan puhu asiasta. Itse tämän kaaoksen läpikäyneenä tuen sinua jos haluat jutella vaikka sähköpostitse jonkun kanssa ja saada vertaistukea. Laita siinä tapauksessa säpösi tähän niin kirjoitan sulle.



Tsemppiä ja voimia! Nauti ihanasta masusta!



T. nyt jo kolmen tenavan onnellinen äiti

Mikä siinä erityisesti pelottaa?

Itse pelkäsin, että musta tulee kamala äiti tai etten osaa mitään... mutta kaikkeen saa apua ja mitään ei pidä hävetä :)

Eniten pelottaa ehkä vain kokonaismuutos. Parisuhde muuttuu, mihinkään ei oikeastaan enää pääse ilman vauvaa, oma kroppa muuttuu, synnytys voi vaurioittaa omaa kroppaa, taloudelliset vaikeudet (olemme hyvin pienituloisia)...

Lisäksi pelkään (tyhmää kyllä), että mitä vanhempani sanovat.

Olen jo 29 ja pelkään vanhempieni reaktiota! Naurettavaa.

ap

Kyllä ihmiset ovat yleensä iloisia kuullesaan, että saavat pian lastenlapsia! Ilmeisesti olette miehesi kanssa jo jonkun aikaakin asuneet yhdessä, joten ei vanhemmillesi varmaan ihan yllätyksenä sekään tuu, ettet ole enää neitsyt :)

Oli mullakin samanlaisia tunteita, että halusin peruuttaa kaiken ja harkitsin jopa pienen hetken mielessäni aborttiakin, mutta onneks en sitten tehnyt sen asiaan eteen mitään. Se on toki ihan totta, että kroppa muuttuu, ja synnytys voi tehdä kaikenlaista ja parisuhdekin muuttuu. Mutta ainakin meidän parisuhde on vahvistunut, ja synnytyksen aikana lähennyttiin mieheni kanssa tosi paljon.

Ilman vauvaa ei kieltämättä ihan alussa voi oikein mihinkään lähteä, ainakaan pitkäksi asiaa, mutta usko pois, et sä välttämättä edes halua :) Itse kävin parturissakin ennen ristiäisiä niin, että mies piteli vauvaa sylissä parturiliikkeen ulkopuolella.

Usko pois, asioilla on tapana järjestyä. Se oma vauva on aivan ihanan mahtava.

Noin 18 vuotta sitten olin kylpyammeessa ja panikoin aivan kauheasti sitä, mihin olikaan tullut ryhdytyksi. Pois ei vauvaa enää vatsasta saanut ja pakkohan se oli synnyttää.

En mä koko raskausaikaa kauhistellut, osa siitä olin tosi onnellinenkin ja odotin vauvaa syntyväksi. Viimeinen paniikki tuli sairaalassa, kun odotin miestäni hakemaan meitä kotiin. Vauva oli pakattu jo turvakaukaloon odottamaan. Ihan tosissani mietin, voisinko vain kävellä ulos ja jättää vauva tuohon.

Nyt mulla on lähes täysikäinen ihana nuorimies täällä, jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois. Sisaruksiakin on pojalle syntynyt muutama lisää.



Eli aika normaaleja tuntemuksia sulla, kuten täältä olet lukenut. Ei se äitiys napista painamalla synny. Sitäkin joutuu vähän synnyttelemään ja siihen liittyy monenlaisia tuntemuksia, niitä negatiivisiakin.



Toisesta lapsesta kun ilmoittelin vanhemmilleni niin jännitti ihan hirveästi. Kolmannesta kertoessani jännitin kaikista eniten. Jännitin jopa sitä, mitä muut ihmiset sanovat, esimerkiksi neuvolan terveydenhoitaja. Hölmö minä :)

Ja jatka elämääsi:-)

Kyllä susta hyvä äiti tulee, osoittaa vaan, että haluat suoriutua hyvin hommasta.

mutta kun lapsen saat niin mietit että niin ihanaa et miksi ei aiemmin jo..

Tämä on ihan kamalaa!

Raskaus on pitkään toivottu, mutta nyt kun se on alkanut, niin alkoi jo pelottaa. En halua, että mun elämä muuttuu. En halua vauvaa. Pelottaa kaikki.

Kun sanoin miehelleni asiasta, se oli vaan vihainen. Kukaan muu ei tiedä raskaudesta, niin kellekään muulle en voi edes puhua tunteistani.

Kun vauva on lopulta sylissäsi, et voi enää ymmärtää, miten olet voinut pelätä.

Vauvat on tehty semmoisiksi, että ne saavat vanhemmat rakastumaan itseensä. Luontoäiti on niin järjestänyt jotta elämä jatkuisi.

Nyt tämä voi kuulostaa sinusta höpöltä (ja kuulostaakin), mutta olen itse kokenut saman (vielä viimeisenä kuukautena ennen esikoisen syntymää olin varma, että tuli tehtyä emämoka).

Mutta vauvan synnyttyä mikään ei ollut parempaa ja ihanampaa kuin olla sen pienen, ihmeellisen olennon äiti. (Niin, hän on nyt 5-v ja joskus tosi ärsyttävä, kuten 5-vuotiaat osaavat olla, mutta en enää voisi kuvitella etten olisi hänen äitinsä/elämää ilman lapsia).

Ehkä pelottavinta, mitä vauvan synnyttyä tapahtui, oli se että jos olisin nuorempi, haluaisin vielä MONTA lasta lisää! :) :)

Mikä siinä erityisesti pelottaa?

Itse pelkäsin, että musta tulee kamala äiti tai etten osaa mitään... mutta kaikkeen saa apua ja mitään ei pidä hävetä :)

Eniten pelottaa ehkä vain kokonaismuutos. Parisuhde muuttuu, mihinkään ei oikeastaan enää pääse ilman vauvaa, oma kroppa muuttuu, synnytys voi vaurioittaa omaa kroppaa, taloudelliset vaikeudet (olemme hyvin pienituloisia)...

Lisäksi pelkään (tyhmää kyllä), että mitä vanhempani sanovat.

Olen jo 29 ja pelkään vanhempieni reaktiota! Naurettavaa.

ap

- jos elämässä kaikki pysyisi vuosikausia IHAN ennallaan eikä mitään muuttuisi!

Vanhemmuus antaa ihan uusia näkökulmia elämään, kasvattaa ja pakottaa pysähtymään, + löytämään ihan uusia onnenaiheita elämässä. Ja vastuuta - vastuu lapsista tekee elämän ihan eri tavalla merkitykselliseksi kuin ennen.

ps. mulla ei kroppa juurikaan muuttunut, minäkin pelkäsin sitä, mutta se on yksilöllistä = ei välttämättä niin käy!



Sekä ei se enää edes tunnu niin tärkeältä (siis vartalon "tyttömäisyys" tai muuttumattomuus ) - arvostan vartaloani ihan eri tavalla kuin ennen: on käsittämättömän hienoa, että se on pystynyt antamaan kodin sikiölle raskauden aikana + synnyttämään vauvan ja ruokkimaan hänet äidinmaidolla. Jos jotain pieniä jäålkiä raskaudesta on jäänyt, niin nyt ne tuntuvat arvokkailta merkeiltä siitä, että olen kantanut lapsiani kohdussani.