ADHD-lasten lääkehoidosta hyvät kokemukset

on teillä villit käsitykset asioista

on aina ollut ADHD:hen viittaavia piirteitä ja milloin mikäkin opettaja on halunnut passittaa häntä tutkimuksiin. Mutta olen kieltänyt, sillä en ala edes keskustelemaan lääkkeiden käytöstä ennen kuin poika on täysi-ikäinen ja itse osaa arvioida asiaa. Terapiassa hän käy, ja se riittää meille. Nyt 12v. on kaikennäköistä oireilua mutta ei esim. syrjäytymisvaaraa tai päihteidenkäyttöä. Toisin kuin jotkut täällä vihjailevat ADHD ei aina johda epäsosiaaliseen käyttäytymiseen. Poikani on hyvä koulussa, hänellä on harrastuksia ja ystäviä. Jos hän unohtelee asioita ja on impulsiivinen ja omapäinen se on mielestäni hänen oma asiansa, eikä tulisi mieleenkään alkaa huumaamaan häntä sen takia.

Ei taatusti mitään, koska ei niitä ilman tutkimusta saa. Joten olet taatusti joku feikki.

taideterapeutin, josta pitää todella paljon. Perheneuvolasta oltiin kouluun yhteydessä - en tiedä auttoiko opettajan vakuuttelut että poikani todellakin on toivoton :-)

Ja paikkakunta Helsinki.

jos lapsellasi olisi ihan oikeasti ADHA tajuaisit itsekin että joissakin tapauksissa lääkkeet ovat hyödyksi

on aina ollut ADHD:hen viittaavia piirteitä ja milloin mikäkin opettaja on halunnut passittaa häntä tutkimuksiin. Mutta olen kieltänyt, sillä en ala edes keskustelemaan lääkkeiden käytöstä ennen kuin poika on täysi-ikäinen ja itse osaa arvioida asiaa. Terapiassa hän käy, ja se riittää meille. Nyt 12v. on kaikennäköistä oireilua mutta ei esim. syrjäytymisvaaraa tai päihteidenkäyttöä. Toisin kuin jotkut täällä vihjailevat ADHD ei aina johda epäsosiaaliseen käyttäytymiseen. Poikani on hyvä koulussa, hänellä on harrastuksia ja ystäviä. Jos hän unohtelee asioita ja on impulsiivinen ja omapäinen se on mielestäni hänen oma asiansa, eikä tulisi mieleenkään alkaa huumaamaan häntä sen takia.

paha ADHD olisi varmasti toinen asia.

Enkä siis ole mikään fanaattinen lääkkeiden vastustaja. Jos poikani alkaa voimaan huonosti, vaikuttamaan masentuneelta tai on huumausaine-epäilyjä niin otan tietysti kaiken avun vastaan. En vain halua lähtä syöttämään hänelle lääkkeitä ennaltaehkäisevästi vain koska joku opettaja kokee että hän on hankala tai huolimaton. Opettajat toivovat lapsille diagnooseja jotta saisivat lisäresursseja kouluun. Lapselle itselleen diagnoosista ei ole juurikaan hyötyä (paitsi jos hänelle halutaan lääkkeitä).

ovat sitä mieltä, että se on helpotus, kun tietää mistä oma erilaisuus ja omat vaikeudet johtuvat eli siitä on ollut hyötyä.

Toki jos lapsen/nuoren kanssa siitä muutenkin puhutaan ei varmaan tarvi diagnoosia - paitsi, että siihen puhumisen vois saada ammanttiapua

http://yle.fi/inhimillinentekija/juttu.php?tunnus=387

joka saatiin hänen lapsensa diagnoosin avulla oli avustaja jolta riitti viitisen minuuttia päivässä juuri tälle lapselle. Lopun aikaa avustaja hääräsi muitten lasten/tehtävien parissa. Eli avustaja myönnettiin KOULULLE ei lapselle.

"Te mammat joilla on terveet ja hyvinkäyttäytyvät lapset, ei kannata vastustaa lääkitsemistä jos sillä estetään esim. kiusaamista, väkivaltaa ja päihteiden käyttöä koululaisten keskuudessa."



Mä vastustan kovia lääkkeitä siksi, että olen sellaisia käyttänyt. Kirjoitin alussa sen viestin, missä sanoin, että näitä "järyjä" lääkkeitä käytetään liian helposti. Itselleni nuorena määrättiin psykoosilääkitys. Minä olin koulukiusattu neurologisen ongelman vuoksi. Esimerkiksi puuttuminen koulukiusaamiseen on järkevämpää kuin syöttää lapselle keskushermostolääkkeitä, jotta hän olisi normaalimpi ja ei kiusattaisi. Myös psykologinen tuki on tärkeää. On varmasti tapauksia, jotka vaativat lääkityksen. En sitä kiistä. Mutta lääkkeitä määrätään helposti, koska se on edullista. Ensin pitäisi kokeilla terapiat, henkilökohtaiset avustajat yms. tukitoimenpiteet.



Kahden erityislapsen äitinä ärsyttää, kun kaikkeen tarjotaan lääkkeitä niin helposti (omilla lapsilla ei ole lääkityksiä). Kun tilanne saadaan lääkkeillä hallintaan, muuta tukea ei anneta. Tottakai lapsi masentuu, jos kiusataan. Mutta oikea tapa toimia, on puuttua kiusaamiseen, ei lääkitä lasta. Myös terapiat ja avustajat käyvät tarpeettomiksi kun on lääke.



Ja lääkkeillä on oikeasti monenlaisia vaikutuksia. Kaikki eivät vain näy heti. Joissakin harvoissa tapauksissa on varmasti aihetta harkita lääkitystä. Mutta nykyisin sitä harkitaan liian helposti. Itse olen vihainen siitä, että söin psykoosilääkkeitä vuosia turhaan, ja vielä nuoruusvuosina, jolloin aivojen kehitys on kesken.



Mistä päättelit, että olen mamma, jolla on terveet, hyvinkäyttäytyvät lapset?

ja eräällä adhd-oppilaallani on lääkitys. Olen tuntenut lapsen myös silloin, kun ei vielä käyttänyt lääkettä. Sanotaan näin, että persoonallisuus ei ainakaan ole radikaalisti muuttunut lääkkeen myötä: 9



Jos lapsi unohtaa aamulla ottaa lääkkeensä, luvassa on kaaospäivä koko luokassa... Jos lapsi on ottanut lääkkeensä, pärjäämme vaihtelevalla menestyksellä.



Kerran lapsi totesi itsekin "Kmma juttu, että olen ottanut lääkkeeni ja silti minun on vaikea tänään keskittyä..." Eli ei se taivas siitä lääkkeestä täysin kirkastu.



Kaikesta paras ratkaisu mielestäni olisi ehdottomasti OMA avustaja (joko lääkkeen kanssa tai ilman tapauksesta riippuen). Tämä pystyisi ohjaamaan toimintaa vieressä, joka rauhoittaisi eniten koko luokkaa. Open resurssit ei luokassa moiseen riitä. Välillä harmittaa oikeasti, kun joudun ärähtelemään lapselle liian usein - näitä voitaisiin minimoida apukäsillä...

joka on pahasti riippuvainen monesta eri psyyke- ja unilääkkeestä sanoi "ettet IKINÄ anna heidän määrätä mitään lääkkeitä pojallesi". Hän itse alkoi syömään näitä masennukseen 16-vuotiaana ja nyt nelikymppisenä on työkyvyttömyyseläkkeellä.

mutta pointti onkin siinä, että täytyy arvioida kumpi on pienempi paha: sivuvaikutus vai se ongelma, johon lääkettä määrätään. Suomessa metyylifenidaatteja käytetään varsin vähän, ja kaikki, joille niitä annetaan, käyttävät jo sitä ennen ja sen kanssa yhdessä "muita keinoja" ja terapioita. TOttakai niillä on vaaransa ja sivuvaikutuksensa, mutta niin on lääkitsemättä jättämiselläkin. Oletteko te sitäkin mieltä, että skitsofreenikkoa ei saisi lääkitä, vaan parempi pitää pehmustetussa kopissa psykoosissa, ettei tule lääkeriippuvuutta?



Kyllä mäkin tiedän mielialalääkkeistä ja rauhoittavista riippuvaisiksi tulleita ihmisiä. (joilla ei ole adhd:ta eikä siksi adhd-lääkitystäkään) Mutta kyllä he ihan rehellisesti ovat olleet aivan sekaisin jo ennen kuin saivat ekat lääkkeensa. EI voi sanoa, että työkyvyttömyys johtuisi lääkkeistä, kyllä siellä on taustalla se sama syy, johon niitä lääkkeitä tarvittiin.

Jos tutkitaan niin se ei meinaa, että määrätään lääkkeet.

Ehkä olisi vain helpompaa kun tiedettäisiin, mistä oikeasti kiikastaa....

on aina ollut ADHD:hen viittaavia piirteitä ja milloin mikäkin opettaja on halunnut passittaa häntä tutkimuksiin. Mutta olen kieltänyt, sillä en ala edes keskustelemaan lääkkeiden käytöstä ennen kuin poika on täysi-ikäinen ja itse osaa arvioida asiaa. Terapiassa hän käy, ja se riittää meille. Nyt 12v. on kaikennäköistä oireilua mutta ei esim. syrjäytymisvaaraa tai päihteidenkäyttöä. Toisin kuin jotkut täällä vihjailevat ADHD ei aina johda epäsosiaaliseen käyttäytymiseen. Poikani on hyvä koulussa, hänellä on harrastuksia ja ystäviä. Jos hän unohtelee asioita ja on impulsiivinen ja omapäinen se on mielestäni hänen oma asiansa, eikä tulisi mieleenkään alkaa huumaamaan häntä sen takia.

ihan normaanlina nuorena tyttönä, jolla teinien normaalit raivonpuuskat ja masennukset. Uskon ihan oikeasti että hän olisi ilman lääkkeitä selvinnyt paremmin. Lääkehhurussa hän on usein aika turtana eikä hänestä enää takuulla ole mihinkään työhön. Lukiossa hänellä oli keskiarvo yli ysin. Hän on itsekin sitä mieltä että jossakin meni vikaan, eikä lääkkeitä ei olisi pitänyt aloittaakaan. Eikä hän ole mikään skitsofreenikko, vaan ns borderline. Ei psykooseja eikä muuta sentyyppistä, vaan lähinnä masennusta ja ahdistusta.

nuori joka lähtee tähän rumbaan helposti patologisoituu ja "potilastuu" eli ainakun tulee vastoinkäymisiä niin lähdetään ratkomaan niitä lääkeannosten nostamisella. Ja jos ei sekään auta niin keksitään uusi diagnoosi, eli vaikka ADHD:lle masennusta, ja siihen sitten masennuslääke päälle. Ja jos ei sekään auta niin borderline, ja sitten tulevat jo unilääkkeet ja uudet mielialalääkkeet ja kohta ei sitten pärjätä niilläkään. Nuorelle itselle tulee tunne ettei hän selviä elämästä ilman lääkkeitä, ja että lääkärin vastaanotolta löytyy ratkaisu kaikkeen. Tätä en halua pojalleni. Olkoon vaikea ja omapäinen - sellaisiahan esim monet taiteilijat ovat olleet!

miten adhd lapsia on niin paljon. 70 ja 80-luvulla tällaisia "häiriköitä" ei juurikaan ollut. No toisenlaista oli kotikasvatus ja koulukurikin vielä silloin. Nykyisin opettajilla ja usein vanhemmillakaan ei ole mitään auktoriteettia lapsiin. Adhd on pitkälti sitä, että lapsella on ollut liian kiihkeitä virikkeitä, vähän tai ollenkaan kasvatusta, kenties ruokavaliokin ja rytmit pielessä. Helppo sitten kaikkien kuorossa siunailla kuinka lapsi nyt on "aivan adhd!". Jos oikeasti alkaisi lapsen kanssa rakentavasti touhuamaan, niin tulosta syntyisi. Mutta on helpompi ja vielä yleisesti hyväksytty reitti todellakin patologisoida lapsi jo elämän ensi vuosina.



Muutaman todella häiriöisen lapsen tunnen ja heidän kotiolot ovat sen pitkälti aiheuttaneet. Aidon vanhemmuuden puute, lyhyesti sanottuna. Peiliin katsomisen paikka aikuisilla jos lapsi oireilee, mielestäni. Onko varmasti tehty ja yritetty kaikkensa lapsen kanssa, tehty niitä asioita mistä hyvä lapsuus koostuu?

ja kyllä meidän 9 lapsen luokalla oli KOLME (3) sellaista lasta, jotka nykypäivänä saisivat adhd- tai as-diagnoosin. Siis KOLMASOSA. yksi heistä ei oppinut lukemaan koko ala-asteen aikana, yksihäiriköi muuten vain ja sitten olin minä, joka pärjäsin muuten ihan hienosti, mutta menin aina koulun taaksi yhteen lokoseen piiloon välitunneiksi ja tunnilla yritin hilata pulpettiani yhden kaapin taakse. Mut siihen aikaan meitä ei osannut kukaan auttaa, meitä vain pidettiin outoina ja tyhminä ja m vaan roikuttiin joukon jatkona. Mun kannaltani tulos oli hyvä: Mä olin niin saatanan hyvä akateemisesti, että opet antoivat muun omituisuuden anteeksi (oppilastoverit ei kyllä antaneet eli mä olin 12 vuotta koulukiusattu), ja nykyään mä olen tohtori. Ne kaksi muuta taisivat kyllä kärsiä pahasti: Toinen jäi luokalleen ysillä, toinen päätyi johonkin tiinarijengiin amerikanautoja tuunaamaan ja taitaa elättää itsensä varastelemalla...



Meidän kaikkien kotiolot oli ihan hyvät. Omani olivat erittäin rauhalliset, se poika, joka ei oppinut lukemaan tuli opettajaperheestä ja sen kolmannen vanhempia mä en tunne, mutta omat vanhempani ovat sanoneet, että kyllä hekin ihan asiallista väkeä olivat.

Tämä on ollut minulle todella hyödyllinen ketju lukea. Meillä on kolme lasta, joista yhdellä on add-piirteitä, mutta ehkä olemme tämän yhden kanssa jotenkin eri tavalla epäonnistuneet kasvattajina kuin kahden muun. Ja itsesyytöksien kanssa sitä tietysti painii, kuten kai suurin osa vanhemmista joka tapauksessa. Tasaista ja johdonmukaista perhe-elämää on vietetty, päihteitä tai tupakkaa ei käytetä jne. Lasten kanssa ollaan ja tehdään, perhe on meillä ykkkösenä.



Yhdellä lapsistamme on nyt todetusti uhmakkuushäiriö ja lievä add/adhd. Hän ei ole sitä "aina liikkeessä olevaa" adhd-tyyppiä, mutta keskittyminen on välillä hankalaa, tosin jos on kiinnostavasta asiasta kyse, niin ei ole. Olemme huomanneet, että on myös opettajasta kiinni, miten koulussa menee. Yhdessä aineessa tuli uusi opettaja, jonka kanssa sukset menevät vähän ristiin, ja niiltä tunneilta on tullut enemmän kurjaa palautetta.



Vaikka lapsellamme on nyt todetusti "poikkeamaa keskiarvosta", ja siitä koulussa tiedetään, ei se vaikuta koulunkäyntiin, hän ei saa erityisapua tai -opetusta.



Tästä keskustelusta olen saanut voimaa omien tuntemusten tueksi. Vuosi sitten aloitimme tutkimukset yksityisellä, lapsi oli silloin 9 v. Aiemmin, jo ennen kouluikää, olemme hakeneet apua neuvolapsykologilta ja perheneuvolasta, mutta lapsesta sanottiin vain "hän on herkästi reagoiva". Koulusta ei ole koskaan pyydetty lähtemään tutkimuksiin, itse menimme. Mitään konkreettista apua lapsi ei ole vielä saanut, paitsi nyt melatoniinin auttamaan nukahtamista, sekin kun on aina ollut hänelle vaikeaa (ja sisarus sitten taas nukahtaa kun päänsä laittaa tyynyyn, siinäkin lapsemme ovat erilaisia).



Olen ollut pahoilla mielin, kun yksityinen lastenpsykiatri (joka oli tavannut lapsemme kaksi kertaa) oli meille suorastaan vähän ärhäkkä, kun emme halunneet aloittaa lääkitystä noin vain, vaan olemme olleet sen suhteen varovaisia. Suurin osa vanhemmista kuulemma aloittaa lääkityksen mielellään, me vain olemme vastahankaisia.



Meillä on erilaisia luonteita, ja tuntuu pahalta ajatus, että haastavampi luonne pitäisi lääkitä helpommaksi. Tai onnistuisiko se edes. Lapsellamme on todistuksessa kiitettäviäkin numeroita. Itse olen ollut kouluaikoina aina luokan parhaita ja kiltti tyttö, mutta ei se ole minua elämässä mitenkään hyödyttänyt. Lapsemme on mm. musikaalisesti lahjakas.



Välillä on todella raskasta, kun arkipäivän asioista saa käydä vääntöä lapsen kanssa, tai kun hän tulistuu helposti, tai kun samoista asioista muistuttaa uudestaan ja uudestaan, tai jos koulusta tulee huonoja kuulumisia.



Eniten minua pelottavat tulevaisuudessa juuri päihteet, huumeet, kaveripiirin vaikutus jne., mutta en tiedä voisiko lääkkeillä niiltäkään lastaan suojella. Suuri merkitys lienee sillä, että lapsi ajattelee itsestään positiivisesti, kaikesta huolimatta. Siinä meillä vanhemilla on iso vastuu.

Meillä on erilaisia luonteita, ja tuntuu pahalta ajatus, että haastavampi luonne pitäisi lääkitä helpommaksi. Tai onnistuisiko se edes.

Adhd on sitä, että aivojen välittäjäaineita puuttuu. Noradrenaliinia ja dopamiinia on liian vähän. Niinpä hermoston ja aivojen eri osat eivät "juttele" keskenään niin kuin niiden pitäisi. Tämä ei ole mikään luonteenpiirre, se on vamma. Luonne tulee esiin sitten kun vamman ohi päästään.

VÄlittäjäaineita voidaan jonkin verran tuottaa (nivelten liikkeellä, valolla, unella, ruoalla jne) ja lapsen toimintaympäristöä voidaan muuttaa niin, että hän ainakin jossain määrin tulee toimeen siitä huolimatta, että aivosolujen kommunikaatio pätkii, ja jos teidän lapsen add on niin lievä, että tämä riittää niin hyvä. Joissian tapauksissa sen lapsen luonteen piirteiden esiin saaamiseen kuitenkin tarvitaan lääkettä, jolla tuota välittäjäainevajausta tasoitetaan.

Tuo oli hyvin mielenkiintoista. En ajattelekaan, että adhd olisi luonteenpiirre, vaan nimenomaan häiriö aivoissa. Ja kuten sanoit, olemme ainakin tähä asti ajatelleet, että hänen add:nsa olisi sikäli lievä, että lääkitystä ei tarvittaisi. Jos ongelmat kasvavat, olisimme sitä valmiita harkitsemaan. Toisaalta uskon myös, että lapsellamme on haastava temperamentti, jota ei lääkityksellä "saa helpoksi". Eikä näiden asioiden punnitseminen silti ole helppoa. Minun perimmäinen punainen lankani taisi olla se, että aika helposti lääkitystä myös ollaan suosittelemassa, ilman minkäänlaisia muita tukitoimia.

35 siis sama kuin 33.