Helkkari miksi jotkut kasvattaa tarkoituksella tytöistään pillittäviä prinsessoja?!

turhaan herneet nenään naapurin valituksista. Rattikelkka on painava, jos naapurintyttö jää sen ja poikasi alle voi vaikka murtua jalka.



Miksi tytön äiti antoi työn jatkaa sitä ihmettelen?

aivan sama. Mä en tajuu kun kaverin 2,5v tyttö kaatuu, niin äiti hyssyttelee ja lepertelee. Mä sanon vaan että eikun ylös ja jatketaan. Äiti sanoo että tyttö on niin herkkä. No ei helvetti se siitä ainakaan vahvistu ja rohkaistu jos aina paapotaan. Mua siis etoo tollanen. Aattele ap tollasia sit isompana, mä en kestä.

mulla itselläni myös siis samanikäinen tyttö ja paljon leikitään yhdessä, mutta ärsyttää kun mun tytsy rupee jo vetämään tekoitkua kun kuvittelee että niin kuuluu tehdä kun kaatuu.

meillä on ainakin niin herkkä luonteeltaan tuo tyttö.

Yks esimerkki viime syksyltä:

Päiväkodin pihalla pojat liiskasivat sateen jäljiltä kastematoja. Meidän neiti parkuu ihan tosissaan, että niihin sattuu! Ja pojat nauraa vaan.

En ole todellakaan opettanut, että ei saa tallata matoja ja muurahaisia ja sinä olet "maailmannapaprinsessa"! Kaikkiin asioihin vain suhtautuu suurella tunteella. Meitä ihmisiä on niin erilaisia, sekä aikuisia, että lapsia.

Eli viimeistään kun menevät kouluun huomaavat miten muut reagoivat ainaisiin itkemisiin.

Lapsesihan on oppinut tuntemaan empatiaa muita eläviä kohtaan ja se on pelkästään hyvä.

meidän tyttö tekis just noin :) ja minä sanoisin juuri samoin "voi voi kulta..." MUTTA jatkaisin että "pulkkaillessa voi käydä noin, ja jos siitä ei tykkää, pitää tulla pois tai ottaa oma pulkka" ja lisäksi sanoisin naapurin pojalle "älä välitä, et tehnyt mitään väärää".



Saas nähdä tuleeko pillittävä prinsessa :)

Itseänikin asia häiritsi, mutten voinut sille mitään että itku vaan tuli joka hemmetin käänteessä! Ja äiti lohdutti!



Minusta onkin kasvanut henkisesti erittäin vahva ja omaan hyvän empatiakyvyn. Olen itsevarma ja osaan tulkita toisia ihmisiä hyvin. Pärjään hyvin.



Toisin kuin tuttavani jota on kasvatettu tuolla tavalla että "ylös siitä" jne. on nyt aikuisiällä mt-ongelmainen, kärttyisä ja jokseenkin ehkä itsetuhoinen..

onko se kasvatuksesta kiinni vai luonteesta?



Oma lapsi on todella herkkä - mutta se häiritsee häntä itseäänkin ja toivoisi olevansa vähemmän herkkä ja rohkeampi ja yrittää kovasti, mutta ei vaan voi sille mitään... Häpeää itse kovasti jos itkee hoitopaikassa jne. Ollaan otettu sellainen linja että kävi maailmalla mitä vaan, koti on se paikka jossa sitten saa ja pitää voida olla oma, herkkä itsensä.

Mielestäni tässä ketjussa sekoitetaan nyt parikin asiaa. Epäilen ap:n tarkoittavan näitä äitejä, jotka tuntuvat jatkavan lohduttamista ihan loputtomiin. Esim. yksi kaveri tekee kohtuuttoman ison asian joka kolhusta, jonka lapsi saa. Sitten hän lohduttaa ja lohduttaa lasta, ja lapsikin ehkä luulee, että nyt on jotain pahaa tapahtunut.



Minua harmittaa se, että jos omat lapseni ovat mukana tilanteessa edes jotenkin, niin sitten minun pitäisi torua heitä, vaikka kyse on leikin tohinassa sattuneesta vahingosta. Omat lapset (2 ja 3 v.) eivät välittäisi vastaavista kolhuista eivätkä ymmärrä, miksi tämän yhden lapsen muksahdukset ovat niin iso asia. Yleensä olen torumatta, jos eivät ole tilanteeseen syyllisiä. Suoraan sanottuna en välitä edes tavata kaveria ja lastaan, kun lapsi aiheuttaa muutakin ongelmaa.



Herkät lapset ovat asia erikseen. Ei lasten lohduttamisessa mitään pahaa ole, jos se pysyy kohtuudessa eikä äiti ruoki lapsen itkua.

juuri tuo toruminen ärsyttää minuakin, kun omat tytöt eivät mielestäni ole tehneet mitään kun vaan leikkineet ja prinsessa pillittää..

olen ihmetellyt ihan samaa. Hyvä esim kun yksi prinsessa rikkoi toisen lelun. Rikotun lelun omistaja alkoi itkemään. Prinsessan äiti oli kiukkunen lelun omistajalle, että prinsessalle tulee nyt paha mieli kun itket. Prinsessa katsoi äitiään ja alotti tekoitkun. Äiti alkoi lohduttaa prinsessaa ja torua rikotun lelun omistajaa. Prinsessa irvisteli äitinsä selän takaa. Kumpikaan lapsista ei ole minun, mutta tunnen kummankin hyvin

...eikä varsinkaan sukupuolesta. Itselläni on kolme reipasta tyttöä, jotka eivät turhia pillitä. Sekä yksi poika, joka itkeä tihuuttaa joka asiasta. Olen aina suhtautunut kolhuihin "nouse ja jatka" -periaatteella, mutta silti poika parkuu jatkuvasti. Kolme vuotta nuorempi pikkusisko parkuu paljon vähemmän!

vanhin tyttö on hyvin herkkä ja häntä on lohdutettu, jos on ollu aihetta. Lohdutus on aina riittänyt, itku loppunut ja leikki jatkunut. Nyt viisivuotiaana hän on erittäin reipas ja kestää leikin kolhut hyvin.Hän on kasvanut, mutta pidän merkityksellisenä myös sitä, että hän on saanut lohtua, kun on tarvinnut.



Poika on rämäpäinen ja saa samalla tavalla lohtua. Pihallamme on samanikäinen tyttö ja jotenkin AINA tälle tytölle tuntuu sattuvan meidän pojan seurassa. Oikein kiukku nousee, kun kuulen sen tekoitkun alkavan. Varmasti on pojassakin vikaa, mutta monet tapaukset olen sivusta nähnyt ja jos prinsessa ei ole yksinkertaisesti saanut lelua tai muuten tahtoaan läpi alkaa huuto. Vanhemmat kyllä suhtautuvat tähän lapseen melko kovapintaisesti "nyt ylös ja leikkimään". Joskus ajattelen, että jos olisivat vähän myötätuntoisempia niin kenties tyttö ei hakisi joka tilanteessa sitä tekoitkulla.



Itse olen saanut sellaisen kasvatuksen, että jos sattui, niin äiti vaan huuteli kauempaa, että "ei sattunut". Uskomatonta aikuisen ylimielisyyttä tulla tietämään lapsen puolesta sattuiko vai ei!

tämä tytsy mottaa takaisin ja pukeutuu silti mekkoon kun sille päälle sattuu!



Kasvattakaa tyttäristänne naisellisia ja vahvoja!