Mikä on vauva-ajan äitiydessä parasta?

Se että vauva rakastaa niin pyyteettömästi ja että vauvan "ongelmat" on ratkaistavissa niin helposti. Siis oletuksella, että vauva on elossa ja edes kohtuullisen terve.



Mitä isommaksi kasvaa, sitä suuremmaksi surut muuttuu ja sitä vaikeampi niitä on ratkoa tai lohduttaa.

Se on niin valloittava, kokonaisvaltainen ja vilpitön.

Pienet varpaat, vauvan pehmeät jalkapohjat, joilla ei ole vielä astuttu ensimmäistäkään askelta.

Pikkuisen ensimmäinen hymy, ensimmäinen nauru. Tarttuminen helistimeen.

Nukkuvan vauvan katseleminen. Miten viisaalta hän näyttää, kuin pienessä päässä olisi koko maailmankaikkeuden tieto, joka sitten kasvaessa unohtuu.

Ja tuhina :) Ja se autuas "klunk-klunk" -ääni kun vauva juo tissistä maitoa ja on kuin nirvanassa

että parasta siinä on se että se helpottaa koko ajan... Alku on hankalaa kun on synnytyksestä väsynyt ja vauva on tissillä 24/7... Sitten on koliikki-itkut ja vauvaa pitää kantaa 24/7... Pikkuhiljaa se helpottaa, ja kohta huomaat että lapsen voi laskea hetkeksi lattialle jolloin saat itse syötyä lounaasi rauhassa.. :) Se on parasta, että pikkuvauva-aika kestää niin vähän aikaa :)

Ja toiseksi parasta on nukkua päikkärit vauvan kanssa:)

Jos imetys sujuu eikä ole koliikkia, niin voi vitsit miten palkitsevaa ja helppoa vauvanhoito on. Rakkaus täyttää joka huokosen, kun katselee vauvaa. Miten suloinen ihana olento. Sen kun aina muistais, että se suloinen ihana olento on sama rakas lapsi vielä uhmaiän kirkuvana pakettina, vinkuvana koululaisena, tappelevina sisaruksina, näsäviisaana nokittelijana ja kapinoivana ja uhmakkaana murkkunakin :). Onhan se toki rakas silloinkin, mutta ei todellakaan enää pyyteetön eikä elämä enää ole niin yksinkertaista, että kun on masu täynnä ja saa tarpeeksi syliä, unta ja hoivaa niin kaikki on kunnossa :D.