Ihmisten kanssa tulee parhaiten toimeen ja on suosittua seuraa, kun kuuntelee

Töissä osastollani tiedän kaikkien työtovereideni miesten/poikakavereiden nimet ja työpaikat, lapset ja lapsettomuudet.

Mutta kukaan ei tiedä minun mieheni nimeä tai työpaikkaa tai lasteni nimiä - ja vain sen takia, ettei kukaan ole kysynyt. Itse en viitsi asioistani puhua.

Minä, minä, minä....jne

harmittaako sua, ettei kysellä?

Itse olen juuri sellainen suupaltti, että pälätän asioistani niin paljon, kuin haluan, mutta en kysele toisilta. Itseäni utelut ja kyselyt ahdistaa niin paljon, etten sitä harrasta itsekään. Ei se siis tarkoita, ettenkö olisi kiinnostunut, kun en kysele. Toki, jos avaat suusi, voin kysyäkin jotain, mutta jos pidät suun supussa, annan sinun pitää yksityisyytesi. :)

Kuulin tuon väitteen ekan kerran joskus teini-ikäisenä. Testasin sitä sattumalta viereen istuneeseen vanhempaan naiseen junassa. Puoli tuntia myöhemmin tiesin hänestä ja lapsistaan jokseenkin kaiken ja juttua olisi riittänyt vaikka loppupäivän.



Joskus on kuitenkin mukava olla itsekin se, joka pääsee purkamaan omia ajatuksiaan.

Ei harmita, ettei asioistani kysellä. Itse asiassa taidan olla aika tyytyväinen, ettei kukaan kysele henkilökohtaisuuksia.

Tilanne sopii minulle.

...kaikki vain kuuntelisivat? Tai entä te, jotka kuuntelette, mutta ette jaa itsestänne mitään koskaan oma-aloitteisesti: mitä jos joskus yrittäisit itse joskus antaa, et olisi vain aina se saava osapuoli?



Vituttaa, kun pitää kiskoa tarinaa toisesta. Olen useinkin testannut, että mitä tapahtuu kun en itse aloita keskustelua muutaman introvertin seurassa. Huh. Sosiaalisesti vammauttavaa, henkistä elämää köyhdyttävää.



Eli tasapaino kaikessa: kuuntele, anna tilaa, mutta osallistu ja ole aloiteellinen.

pätee joihinkin keski-ikäisiin puolituttuihin, mutta onko tuo ikinä toiminut esim. lukiossa tai myöhemmissää opiskeluriennoissa? Jos olet illanistujaisissa ja kyselet vaan hirveästi muilta, etkä sano itse mitään mielenkiintoista tai hauskaa, niin olet vain tylsä friikki.

Tai entä te, jotka kuuntelette, mutta ette jaa itsestänne mitään koskaan oma-aloitteisesti: mitä jos joskus yrittäisit itse joskus antaa, et olisi vain aina se saava osapuoli?

Minun mielestäni se kuuntelija on ehdottomasti se ANTAVA osapuoli (se, joka antaa aikaansa eli jaksaa kuunnella), ja saava osapuoli on se joka siitä ns hyötyy eli se joka saa vuodattaa asioitaan kuuntelijalle.

jokaisen omasta, subjektiivisesta tulkinnasta? Jos tuo kuuntelija ei saa muuta, niin ainakin tietoa ja ymmärrystä muista ihmisistä. Niin, ja lisää vahvistusta omasta ylemmyydestään ja paremmuudestaan. Vaikka monen reppanan kohdalla on kyse vain ja ainostaan omasta kyvyttömyydestään itseilmaisuun ja rohkeuden puutteesta.

Tasapuolisuus on parasta. Jos haluu saada, on pakko antaa!

En itse kestä niiitä jotka vaan kyselee toisten asioita. Tulee heti tunne, ettei henkilö halua itse antaa mitään itsestÄän vaan pelkâstÄän udella toisten asiat tietoonsa. Kohtuu kaikessa, sitä voi olla avoin ja puhelias ja samalla huomioida keskusteluseura olemalla kiinnostunut. Ajattelen kuitenkin, ettÄ sen minkä saa toisesta selville pitÄä myös kertoa itse. Siitä se keskustelu syntyy kun molemmat osallistuvat reilusti ja avoimesti.

on myös tavallaan vallankäyttöä, siis jos ei koskaan kerro mitään itsestään. Minua ainakin alkavat pidemmän päälle nuo pelkät kuuntelijat ärsyttää, ja hakeudun pois heidän seurastaan. Aikuinen ihminen osaa sekä kuunnella että uskaltaa kertoa jotakin omastakin näkökulmastaan.

ja jo monen epäonnistumisen jälkeen olen todennut, ettei kannata itse suutaan avata. nämä puhujat kun yleensä ovat erittäin huonoja kuuntelijoita. etsivät toisen kuuntelija, jos edellinen alkaa omiaan puhumaan.

Kerroin kaiken naapurille meidän perheestä ja arki-elämästä. Kun kysyin jotain neutraalia vastineeksi heidän perheestä, sain vastaukseksi pelkkää vittuilua. Eli ei toimi tuo neuvo.

Ei kaikkea tarvitse kertoa. Todennäköisesti aloit vituttaa naapuriasi tuolla lavertelulla. Onneksesi kuitenkin tajusit, että sinulle vittuillaan. Se toinen vaihtoehto on vielä säälittävämpi.

uteliaat tyypit, jotka ei itse kerro mitään. Minua ei kyseleminen haittaa, jos ei tule sellainen tunne, että toinen kerää vain tietoa antamatta mitään takaisin itse. En voi ymmärtää sitä, koska suurin osa näistä tietopihtareista pihtaa naurettavista asioista tietoa. Miksi on niin vaikeaa jutella arkisista asioista? Hyvänä esimerkkinä työkaveri, jonka asuinpaikan tiedän suunnilleen (asuinalueen) ja en tiennyt olevan siinä mitään ihmeellistä. Mainitsin kerran veljeni ostaneen juuri asunnon samalta alueelta ja tämä työkaveri meni ihan vaikeaksi. Sitten tajusin, ettei halua kertoa, missä asuu. Miksi ihmeessä? En kai nyt ole tunkemassa kylään ja alue on ihan tavallista, arvostettua aluetta, joten mikään häpeäkään ei ole siellä asua.

on myös tavallaan vallankäyttöä, siis jos ei koskaan kerro mitään itsestään. Minua ainakin alkavat pidemmän päälle nuo pelkät kuuntelijat ärsyttää, ja hakeudun pois heidän seurastaan. Aikuinen ihminen osaa sekä kuunnella että uskaltaa kertoa jotakin omastakin näkökulmastaan.

monta tuollaista pois tuttavapiiristäni.

...mutta itse siinä häviää. Ei tule saamaan koskaan puheenvuoroa, kukaan ei ota tosissaan vaan alkaa kälättämään omista jutuista, joita itse kuuntelet vain ja ainoastaan kohteliaisuudesta. Loppuu siihen että heivaat nuo ihmiset elämästäsi/lopetat kuuntelemisen.

Tai entä te, jotka kuuntelette, mutta ette jaa itsestänne mitään koskaan oma-aloitteisesti: mitä jos joskus yrittäisit itse joskus antaa, et olisi vain aina se saava osapuoli?

Minun mielestäni se kuuntelija on ehdottomasti se ANTAVA osapuoli (se, joka antaa aikaansa eli jaksaa kuunnella), ja saava osapuoli on se joka siitä ns hyötyy eli se joka saa vuodattaa asioitaan kuuntelijalle.

Minulla oli joskus kaveri, joka oli hyvä kuuntelemaan ja kyselemään. Hänelle oli helppo kertoa asioistaan ja sai aina ongelmiin apua ja ymmärrystä. Mutta omista asioistaan hän ei koskaan puhunut, vaikka yritin kysellä. Tuntui, etten oikeasti tuntenut ihmistä, ettei hän kuitenkaan antanut itsestään minulle niin paljon kuin minä hänelle. Että ystävyytemme olikin yksipuolista, että vain minä koin hänet niin luotettavaksi että saatoin kertoa asioitani hänelle ja avautua. Ehkä tästä johtuen kaveruudesta ei siten koskaan tullut kunnon ystävyyttä, ja tiemme vain hiljalleen erkanivat.

sopivat hyvin yhteen, koska toinen saa puhua ja toinen kuunnella. Ei muuten pidä yhtään paikkansa!



Itse olen enemmän ekstrovertti ja minua ainakin edellisten tavoin nyppii, jos toinen ei anna mitään itsestää, kyselee vain ja on tuppisuuna. Tulee ihan sellainen olo, että mitäs tuo utelee kun ei itse kerro mitään.



Sitten joskus kun yritän keskustella sellaisen kanssa, joka ei puhu, tulee kiusallinen olo kun toinen ei sano juuri mitään ja koska olen sosiaalinen, yritän pitää mukavaa juttelua yllä ja sanoa jotain. Se on tosi rasittavaa kun toinen ei tule ollenkaan vastaan.



En ymmärrä minä psykologintarvitsijoina te jotkut oikein ihmisiä pidätte tai reppanoina, jotka haluavat kertoa omista asioistaan sille, joka suostuu kuuntelemaan. Ehkä sellaisiakin on, mutta älkää ajatelko, että joka ihmiselle teette palveluksen "olemalla kuuntelevana korvana". Jos toinen ei anna mitään takaisin, se on sama kuin puhuisi seinälle!



Minulle ainakin tulee joskus tunne, että se toinen, joka vain kuuntelee, on hieman ylemmyydentuntoinen. Ehkä en näytä sitä, mutta siltä se tuntuu, että toinen salaa omat asiansa ja tunteensa ja haluaa vain lypsää minusta tietoa.