Ehditkö olemaan lapsillesi riittävän hyvä äiti omasta mielestäsi?

"tarpeen" tai miksi yrittäisimme toista. Mikä on se ylitsepääsemätön pakko tai tarve, että se toinen, ja sitä myötä useampi, on tehtävä... En ole varma, olenko vielä siihen juttuun törmännyt. En ilmeisesti, kun vielä saan pohdittua asiaa, enkä suin päin ryntää lisääntymään.



Onko se biologinen tarve tuottaa omaa geeniperimäänsä mahdollisimman paljon vai monistaa ensimmäistä lasta kohtaan tuntemansa rakkaus, siis ikään kuin jäisi koukkuun ja olisi pakko saada aina vain isompi annos tätä äidinrakkautta. Mutta entä jos se tunne tuleekin pienemmäksi, jakaantuu lasten kesken, eikä monistukaan... Miksi monta lasta on parempi kuin yksi? Se lienee tässä kysymykseni.

omsta mielestäni rakkauden määrä jokaista lasta kohtaan kasvaa sisaruksien myötä.

Ei kai aikuisen tehtävä ole toimia lapsen viihdyttäjänä? Lapsista tulee omatoimisempia ja persoonallisuus saa kehittyä vapaammin, kun ei ole 24/7 joku äiti kertomassa kuinka pitäisi ajatella ja toimia ja mitä sitten tehtäisiin... Tuollainen malli on kyllä ihan aikuisen päästä ja tarpeista lähtöisin ja tarkoitusperiä en edes halua miettiä.



Kun lapset pienestä asti joutuvat käyttämään omaa harkintaansa ja viihdyttämään itse itseään, niin tottakai siitä syntyy riitaa ja harmonia on kaukana. Niin sen pitääkin olla. Lapset oppivat silloin omatoimisuutta ja tavalla tai toisella tulemaan toimeen toistensa kanssa. Ja oppivat myös sietämään ristiriitoja ja pettymyksiä, kun ei tosiaan voida tehdä kenenkään tahdon mukaisesti täysin, vaan kaikki joutuvat joustamaan. Se on elämää.



Ok, toki minäkin haaveilen harmoniasta. Sitten karjaisen ;)

Ja kyllä aika on kortilla. Mutta vastapainoksi lapset saa sisarussuhteet, ja ovat oppineet siihen että keskenäänkin osaavat toimia ja touhuta. Ja kun joskus menen kaksin yhden lapsen kanssa, se on aina elämys, ei itsestäänselvyys. Kerran kuussa yritän huomioida jokaista lasta, välipäivinä kävin kylpylässä esikoisen kanssa, viikonloppuna keskimmäisen kanssa talutusratsastukseen. Pienin saa sitä aikaa kyllä ihan tarpeeksi ilman erityisjärjestelyjä, lapset 1, 5 ja 7.

Kiva, että niin moni tavoitti ajatukseni. Tässä nyt ihan tietoisesti vertaan suurempaa ja pienempää perhettä, miksi ei saisi pohtia asioita. Tietysti mekin puuhaamme erilaisilla porukoilla, aina ei ole koko perhe tai kaikki lapset mukana. Tuo kommentti, että "miksi et pissattanut ennen jne" (no pissatin kyllä jos tarkkaan luet) kertoo siitä, että jokaikinen asia pitää tosiaan suunnitella hirmu tarkkaan. Yhden lapsen kanssa äkkikäänteet käy helpommin, eikä ole niitä muita siinä väsymässä, nälissään, kylmissään jne. Yksilapsisessa perheessä lapselle omistettu aika on lähes itsestäänselvyys. Isommassa perheessä sitä aikaa on järjesteltävä ja aina kun jotakin järjestellään ja raikotaan, se on väsyttävämpää kuin se että asiat vaan lankeavat. Ja juuri tuo, että kuinka syventyä keskustelemaan asioista tai edes kuunnella keskittyneesti, kun kaikki eivät osaa vielä odottaa omaa vuoroaan.

Tulipahan nyt vaan ajateltua ääneen, että miten erilaista onkaan pohtia ja huolehtia sen yhden lapsen asioita kun sovitella ja huolehtia useamman lapsen harrastuksia, koulun ja päiväkodin juhlia ja erityspäiviä, kavereita, sairauksia, erityisiä ominaisuuksia. Ja tässä en ole vielä avannut sitä, että aviopuolisoonkin olisi mukava välillä keskittyä omasta itsestä puhimattakaan. Ja siis on ihanaa olla tämän perheenä äiti, en vaihtaisi osaani.

Pientä pistosta tuntenee jokainen sydämessään silloin tällöin?



Mulla on kaksi tytärtä, 4- ja 6-vuotiaita nyt. Vanhempi nauttii tosi paljon ollessaan mun kanssa kahden, mutta liian harvoin tulee tehtyä asioita kahdestaan hänen kanssaan. Nuorempi taas on "täysin isin tyttö", varmaan vastareaktiona sille että vanhempi yrittää omia minua. Toisaalta tyttäristä on valtavasti seuraa toisilleen, ja saavat toisiltaan hellyyttä ja seuraa. Ja voisin olla enemmänkin lasteni kanssa, aikaani menee esim. työntekoon (teen jonkin verran myös ylitöitä), netissä surffailuun, ystävieni näkemiseen jne. Pidän näitä kaikkia asioita tärkeinä; haluan että lapseni oppivat aktiivisen mallin minusta.

ja silti koen, ainakin ajoittain, riittämättömyyttä äitinä.



Syyllistän itseäni myös siitä, ettei lapsellani ole eikä tule olemaan sisaruksia.

Kaksi lasta on, 3-v ja vauva, ja viihdytän ja passaan sen verran kuin huvittaa ja pakko on. Muuten ovat omillaan.

kirjoituksesi oli kuin omalta näppikseltäni.



Meillä myös neljä lasta ja aivan ihania, suloisia ja erittäin toivottuja kaikki. Mutta hyvin samanlaisia ajatuksia on minullakin ja olo välillä hyvin riittämätön.



Mekin jaamme porukkaa, mutta paljon ollaan yhdessä ja silloin tuntuu, ettei yksikään saa riittävästi huomiota ja syliä ja menoa ja meininkiä riittää. Toisaalta uskon (isosta perheestä kun olen itsekin), että sisarukset ovat parasta, mitä lapselle voi antaa, jos vain pystyy antamaan.