Äitini epätodelliset muistot omasta äitiydestään. Miten reagoida?

tulee sitten riitaa



tai onko riita pahempi kun kuulla hänen retostelua?



itse en suostuisi tuollaiseen historian uuden kirjoitukseen.

Myös tuosta asiasta, meitä on neljä ja minulla siis "vain" kolme ja aina jos hieman kerron arjen raskaudesta niin vedetään se oma äitiys siihen, että kuinka minä asuin siinä ja siinä kerroksessa ja neljän kanssa kannoin kauppakassit ylös asti jne..



Ja esim. tuolloin minua ei vielä ollut =D Ja se, että meitä ei ole myöskään ikinä tarvinnut viedä päiväkotiin, MUTTA mummoni (äitini äiti) on hoitanut meidät kaikki ja kaksi serkkuani, siellä olimme päivät taikka hän meillä ja aina oli pyykit äidilleni pyykattynä ja ruoatkin usein valmiina! Ja hän kehtaa jauhaa tuollasta sontaa.. Ja IKINÄ ei ole mitään tarvinnut maksaa/korvata omalle äidilleen avusta..



Ja toinen asia, kun kerron lapseni ongelmista, joita tosiaan on, ihan on tutkittu 2 veestä asti, nyt 8-vuotias, niin pitää vetää paremmaksi ja kertoa kuinka vanhin veljeni oli aina hankala ja valvoi kaikki yöt ja oli adhd ja niin pois päin! HA! Mitään ei ikinä todettu ole, oli varmasti ylivilkas, mutta ihan normaaleissa rajoissa, mutta ei, kun hänellä on aina vaikeampaa kuin minulla...



Itse yleensä sanon vaan asioiden tullessa puheeksi, että älä viitsi, kyllä mä tiedän mitä se on oikeasti ollut ja hiljenee siihen.. Enää en jaksa edes hänelle jutella arjesta taikka pojastani, kun hänen sairautensa tuntuu olevan kova pala... =(

Kyllähän se niin on että se lapsi todellakin muistaa asiat paremmin kuin mitä omat vanhempansa. Eihän lapset muista mitä haluaa, unohda miten lystää ja keksi loppuja asioita.

miten olet kokenut lapsuutesi/nuoruutesi.



Takuuvarmasti hän tulee torjumaan ainakin osittain tapahtumat, ja saattaa olla, että teille kehkeytyy riita.



Mutta silti: älä mene mukaan.



Sinulle itsellesi ja lapsellesi on tärkeintä, että luurangot eivät kolise kaapissa. Toisin sanoen: jonkun on ihan hyvä lopettaa ehkä sukupolviakin jatkunut noidankehä.



Voimia.

mutta muistathan, että kukaan ei ole täydellinen äiti. Et sinäkään. Joten osaa antaa äidillesi myös anteeksi hänen epätäydellisyytensä. Niinkuin sinäkin kai toivot oman lapsesi olevan kanssasi ymmärtäväinen, vaikket kaikessa ymmärräkään tätä.

Kiva, että juuri te satuitte vastaamaan.



Meillä on tosiaan niitä luurankoja kaapeissa. Yksi on alkoholin rooli lapsuuden perheessäni. Äidistäni se on tietenkin ollut "ihan normaalia" ja "hyvin kohtuullista", minusta toisinaan jotain ihan muuta. On esimerkiksi käynyt humalassa tapaturmia, jota ei varmaan kävisi ihan normaalissa ja hyvin kohtuullisessa käytössä.



Pohjimmiltani koen, että äiti haluaa mitätöidä minun äitiyttäni olemalla aina niin hyvin tietäväinen ja oikeanlainen äiti, ja jos näin ole ehkä ole ollut, sellainen historia sitten tosiaan kehitetään.



Tästä päästäisiin siihen, että vanhemmiltaan ei ikinä saa hyväksyntää sille, mitä omassa lapsuudessaan piti epäoikeudenmukaisena tai huonona, näistähän on ollut ketjuja täälläkin. Eli mitään ei myönnetä eikä varsinkaan tunnusteta toisen oikeutta omiin muistikuviin, edes nyt.



ap

historiallista, kenties?



Mutta asiaan.... mun äiti ei kans muista mitään niistä pahoista jutuista meidän lapsuudesta pikkubroidin kaa. Minkä ikäinen mutsi sulla on? Jätä omaan arvoonsa sen jutut, sun ja sen totuus on erilainen.

toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta ymmärrän hyvin ettet pysty. Minulla sama tilanne isäni kanssa - se ei myönnä että mikään olisi olut koskaan hetkeäkään haastavaa lastenhoidossa, se oli ihan pelkkää päivänpaistetta joka sekunti.



Jos tuon esille jotain omia negatiivisia lapsuusmuistojani, isä väittää ettei mitään sellaista ole oikeasti tapahtunut. Mistään suurista hirveyksistä ei ole kyse, mutta kun isä ei ole valmis myöntämään mitään pieniäkään epätäydellisyyksiä. Kaikki vika on vain minun huonossa muistissani (koskien omaa lapsuuttani) ja huonossa asenteessani (koskien nykyistä äitiyttäni).



Olen nyt vain valinnut olla menemättä niihin keskusteluihin. Jos joku sellainen on alkaakseen (isä aloittaa esim. jonkun "ei teillä vain koskaan mitään uhmaikää ollut, olitte 100% kiltisti joka hetki" -tyyppisen jaarituksen) nii nvaihdan nopeasti puheenaihetta.

on vähän yli 50, ei siis mikään dementikko vielä. Olisikohan äidillä jossain syvällä alitajunnassaan huono omatunto tai jotain, koska hänen pitää oikein korostetusti tuoda esiin, miten minä olin kaksin verroin kauheampi kuin tämä minun lapseni. Jos sanoin että nukuin viime yönä kolme tuntia, äiti sanoo että voi hän oli monta viikkoa nukkumatta koska huusin yöt ja päivät. Siis huusin 24/7 ja äiti valvoi vuorokausia ilman hetkenkään unta. Ihan tosi? Vai onko hän vain kova liioittelemaan...?



Anteeksiantamisesta vielä, että sen eteen olen kyllä tehnyt työtä, ja voimaa on antanut juuri tuo totuus, ettei me kukaan olla virheettömiä. Tosin tuo sama nainen kasvatti minut aina kiirehtimään pyytämään anteeksi ja myöntämään omat virheensä, vaikka joku muu olisi ollut ns. suurin syypää. Koska me ollaan pieniä syntisiä kaikki (paitsi hän). Alkoholimuistoni ovat niin erilaiset kuin vanhemmillani, että ne olen jo aikanani käsitellyt toisaalla.



Tuntui hyvältä kirjoittaa tämä tänne, kun en oikein ole sanoiksi saanut puettua. Äitini on voimakastahtoinen, ja jos on eri mieltä toisen kanssa, toinen on väärässä. Joten hänestä meillä ei voi olla eri käsitys asioista, vaan minä vaan keksin satuja. Näin on aina ollut.



ap

Mulla on eräs sukulainen (todennäköisesti bipo), joka myös muistaa asiat aina vähän omalla tavallaan. Hän ottaa aina joskus totena sellaiset asiat, jotka on oikeasti itse keksinyt, siis tyyliin epäillyt jonkun tekevän jotain.



Jos sua ahdistaa tämä, niin suosittelen, että sanot siitä hänelle, jos vain pystyt. Tuo on varmasti tosi ahdistavaa.

Jos sanoin että nukuin viime yönä kolme tuntia, äiti sanoo että voi hän oli monta viikkoa nukkumatta koska huusin yöt ja päivät. Siis huusin 24/7 ja äiti valvoi vuorokausia ilman hetkenkään unta. Ihan tosi? Vai onko hän vain kova liioittelemaan...?

Minulla on ihana 8v, jonka sanon huutaneen periaatteessa aina vauvana. Kyllähän hän huusikin, monta tuntia päivässä ja illat suoraa huutoa 17-21, yli 6kk ja se oli aivan kamala painajainen esikoisensa saaneena ja mistään mitään tietämättömänä - joten muistan sen sinä "koko ajan huutamisena". Parin muun lapsen ja vuoden jälkeen kyllä tiedän, etteihän se ekakaan koko aikaa huutanut, mutta se tuntui siltä.

Ajoin tällä vain sitä takaa, että muistot ja niistä kertominen värittyvät ajan myötä ja olosuhteista riippuen joku tapahtuma on voinut tuntua ihan erilaiselta, kuin mitä se objektiivisesti nähtynä olikaan.

En myöskään halua puolustella äitiäsi, ehkä vain vähän antaa eri perspektiiviä.

Minulla on oman äitini kanssa vähän samansuuntaisia kokemuksia, tosin hän ei koskaan vertaa eikä vähättele minun kokemaani tai tekemääni, hänen muistonsa minun lapsuudestani ovat vain osin vähän, toisin osin paljonkin, erilaisia kuin omani.

Silloisten ja myös nykyisten olosuhteiden takia en kuitenkaan "voi" puhua hänen kanssaan niistä, se tuottaisi puolin ja toisin liian paljon mielipahaa, jota en ainakaan tällä hetkellä halua hänelle enkä myöskään itse jaksa kokea.

Joten ymmärrän, jos et jaksa hänen kanssaan alkaa puida asiaa. Joskus puhumatta jättäminenkin voi olla oikea ratkaisu.

Jaksamisia ja pitkää pinnaa! :-)

kanssa samansuuntaista. Näin kärjistetysti: Kenelläkään ei voi olla mikään asia huonommin kuin hänellä, mutta kenelläkään ei saisi olla asiat paremminkaan. Itse hoidattanut sisaruksistani nuorimman vanhemmilla lapsilla ja jos sattunut äidille sanomaan siitä, että muksut on kipeenä tai valvottaa, niin asenne on "voi voi, itse olet muksusi tehnyt". Ihanko totta? Juu niin olen, mutta luulisi kaikki tietävän äidin, jolla on ollut meidän lasten kanssa niin vaikeeta, suhtautuvan edes hieman myötätuntoisemmin lasten aiheuttamaan väsymykseen.

että äitien on jopa sukupolvien välillä kilpailtava äitiyden marttyyrikruunun kirkkaudesta? Miksei voi olla kannustava ja myönteinen?



Omat vanhempani "onnittelivat" minua esikoisesta ja heidän toistaiseksi ainoasta lapsenlapsesta naureskelemalla, että nyt saan viimeinkin kokea minkälaista on olla äitinä kun lapset ovat hirveitä kiittämättömiä kakaroita. Äitini kuva itsestään äitinä on myös monin kerroin hienompi kuin olikaan. Vanhempani seuraavat nyt tietäni odottaen, milloin siltä luiskahdan ojaan. Näin he kai saavat viimeisen vahvistuksen sille, etten minäkään ole sen parempi vanhempi, jos heitä joskus jostain moitin. Oikeassaolemisen tarve on mahdoton.

Menneet ovat menneitä. Anna pitää kuvitelmansa. Sä nyt vaan keskityt omien lapsiesi hoitoon. Muulla ei ole väliä.

kärisä kaikkien tietämättä mielenterveysongelmista tai ainakin lapsuuden ajan omsita traumositaan :(



Meidän äiti on koko elämänsä ollut persoonallisuushäiriöinen, mutta meille sisaruksille se kerrottiin vasta nyt kolmekymppisenä.......



Joo on todella vaikea huomata kun ei tiedä, isänkin meni vuosiakausia vain siihen, että hän on nyt vähän "vaikea persoona"



Lopulta se kumminkin paljastui.......



Noh jokatapauksessa oli helopttavaa tajhuta, että ei ole pakko jaksaa, mutta valitettavasti asialle EI VOI mitään ja on aivan sam mitä hänelle sanoo kun riitaa tulee kumminkin hienosti kiertäen joka asiasta...

Kyllä joku ongelma ainakin täällä suunnalla on itsensä ja tekojensa kohtaamisen kanssa. Äitini on riitautunut lopullisesti monen ihmisen kanssa, ja syy on aina muissa. Itse hän ei pyydä anteeksi, ei tee aloitetta, mutta puhuu näistä, että "ja ei ikinä tullut minulta pyytämään anteeksi".



Minulle on aina ollut vaikeaa luottaa omiin mielipiteisiin ja ajatuksiini, ja helposti "huomaan olevani väärässä", jos joku muu on eri mieltä. Haen sovinnaisuutta ja myötäilen muita. Se johtuu siitä, että sellaista mitä äitini ei halua olevan, ei ole olemassa, ja siitä puhuminen on lapsellista satuilua tai ilkeää panettelua.



No kivat on joulutunnelmat taas tulossa. Onneksi nyt sattui näin ymmärtäväistä porukkaa ketjuun. Luin jokaista viestiä ajatuksella ja sain itsekin paljon uusia näkökantoja. En usko että tätä keskustelemalla saa selväksi, joten parasta vaan painaa tunnekuohunsa loitommaksi ja tehdä kuten joku neuvoikin, että antaa mummon pitää muistonsa.

katkeraa kirjoitusta: äitien ja lastenkin.



Minä olen tuo vitonen (ja kutonen) ja olen yrittänyt katkaista kuvaamaani noidankehää. Siihen en olisi pystynyt, jollen olisi uskaltanut myöntää, etten todellakaan ole täydellinen äiti, en edes lähestulkoon. Ja että olen tehnyt tavattoman paljon virheitä ja sellaisia asioita lapseni ollessa pieni/kasvamassa, joista olen todellakin pahoillani.



Jotka osittain johtuvat omasta kasvuympäristöstä. Osittain muista syistä varmaankin.



Mutta en ymmärrä, miksi meidän pitäisi vain sulkea silmät/korvat siltä, mikä meitä satuttaa ja minkä koemme vääräksi. Ja miten omien, pahojenkin tunteiden ja muistojen esille tuominen olisi kiellettyä?



Jos äiti rakastaa lastaan, hän hyväksyy myös sen, että häntä arvostellaan. Ja hän osaa ottaa arvostelusta opiksi. Ei tuo vähennä yhtään meidän arvoamme äiteinä.



Tottakai haluamme muistaa vain ne kauniit ja positiiviset seikat - mutta jokainen meistä, joka on joutunut kokemaan omat "äiti-lapsi"-ongelmansa ja kohtaamaan ne vaikeudet aikuisiässä, jotka näistä (ehkä ihan merkityksettömistäkin) ongelmista saattavat syntyä, luulisi sydämestään toivovan, että oma lapsi ei joudu käymään läoi samoja kasvun tuskia.



Mutta - sanotaanhan, että kiusatusta lapsesta kehittyy helposti kiusattu ja hyväksikäytetystä hyväksikäyttäjä: onko siis niin, että te, jotka syyllistätte nyt aikuistuneita lapsianne, jotka uskaltavat nähdä pahatkin hetket elämässään, olette niitä lapsuudessanne alistettuja-hyväksikäytettyjä-kiusattuja, jotka annatte nyt pahan kiertää?

ja monia ikäviä muistoja, pieniä tosin mutta lapsen mieleen jääneet kuitenkin.



Nyt olen alkanut suhtautua toisin. Ajattelen, että äitini rakastaa minua, vaikkei sitä osaa aina ilmaista ja vaikka hänen käytöksensä on joskus omituista ja monesta sanomisestaan voisin loukkaantua pahastikin jos sen pään ottaisin.



Siispä anna sanomisten ja tekemisten olla ja olen tyytyväinen siihen, että loppujen lopuksi äitini haluaa minulle vain hyvää.

Aivan kuin kuvailisit edesmennyttä anoppiani, niin moni asia menee yksi yhteen. Hänen käytöksensä oli aina ollut oikeutettua, mutta muut olivat pahoja. Häneltä piti pyytää aina anteeksi, mutta hänellä ei koskaan (omasta mielestään) ollut syytä siihen. Monet suhteet katkaisi loppuiäksi kun ei voinut antaa jotain tekoa anteeksi. ym ym



Anopilla on kaksi poikaa. Toisella (miehelläni) on hyvä itsetunto, hän ei antanut äitinsä käytöksen vaikuttaa itseensä. Ymmärsi että äitinsä on monessa asiassa vähän omituinen, mutta kunnioitti ja rakasti äitiään siitä huolimatta.



Toinen pojista on kärsinyt äitisuhteestaan. Muistelee vieläkin, nelikymppisenä, miten väärin häntä on kohdeltu. Häpesi monesti äitinsä käytöstä mutta silti rakasti häntä myös.



En tiedä mitä tästä voi päätellä, mutta uskon että omalla asenteella on merkitystä, jääkö tällaiset asiat kaivelemaan vai ei.

Näin olen ajatellut kun mamma on tohkeissaan selittänyt juttuja. Antaa mamman pitää muistonsa sellaisina.