Äitini epätodelliset muistot omasta äitiydestään. Miten reagoida?

En enää jaksanut, kun äiti korotti itsensä varsinaiseksi äitien pyhimykseksi. En saanut äidiltäni koskaan mitään. Opin ja osasin vain häntä ja hänen oikukkaita tuuliaan pelkäämään.



Itse teen äitinä virheitä, mutta yritän pyytää anteeksi kun olen tosissani munannut.



Äidilläni oli myös johtavana teemana tämä "kilpalaulanta". Kaikki oli joko paremmin tai huonommin, mutta hän peri aina voiton.



Äidiltäni olisin halunnut tukea. Päädyin kuitenkin tukemaan häntä.



Parempi siis pitää etäisyyttä. Ymmärrän sinua.

katkeraa kirjoitusta: äitien ja lastenkin. Minä olen tuo vitonen (ja kutonen) ja olen yrittänyt katkaista kuvaamaani noidankehää.

Samoin, yritän myös kovasti tehdä asiat toisin kuin äitini. Ikävä kyllä en tiedä, millainen äiti hänen äitinsä oli hänelle, en tuntenut äidinäitiäni kovinkaan hyvin eikä äitini jostain syystä puhu hänestä paljoa (tuntuu että mummun aikainen kuolema, nyt jo 30v sitten, oli hänelle kova paikka).

On nyt vähän OT, mutta sopii nii-in mainiosti:

Jotenkin todella sopivasti siivosin nyt illalla yhtä kaappia ja löysin lukioaikaisia ruotsinaineita 20v takaa, ja yhdessä niissä olin (mikä yhteensattuma!) pohtinut lasten ja vanhempien välejä. Tuolloin välini vanhempiini olivat erittäin etäiset ja olinkin kirjoittanut myös siitä, millainen vanhempi itse haluaisin olla, "rakastava auktoriteetti ja hassutteleva kaveri". Mieheni kuunteli ainettani ja sanoi että hyvinpä olet suunnitelmasi pitänyt (tulipa hyvä mieli).

t.13

Nämä äidit tarvitsevat jonkun ihailemaan itseään. Välien etäännyttämisestä tulee suuri sota. Lapsen kuuluu kunnioittaa vanhempiaan, olivat nämä sitten minkälaisia vaan.

Mun äitini on alkoholisti, ja mun ainoa lapsuusmuistikuvani äidistä on se, kun hän istuu keittiön pöydän ääressä olutpullon kanssa, lukee romaania ja polttaa tupakkaa. Meitä sisaruksia on viisi, ja kolme vanhinta, pikkusiskoni, minä ja isosiskoni, olemme hoitaneet nuorimmat (joiden syntyessä isosiskoni oli 14-, minä 6- ja pikkusiskoni 5-vuotias). Olemme siivonneet, pesseet pyykit, tiskanneet, laittaneet ruokaa ja nukuttaneet sisarukset. Nämä muistikuvat ovat samoja sekä siskoillani että minulla, lisäksi myös nuorimmat sisarukset muistavat ainoastaan meidät hoitamassa heitä, eivät äitiä ollenkaan. Nuorimmat otettiin huostaan 5-ja 6-vuotiaina, minut ja pikkusiskoni 11- ja 10-vuotiaina, ja isosiskoni oli pari vuotta aiemmin muuttanut mummomme luokse asumaan. Äiti jäi siis yksin romaaniensa ja olutpullojensa kanssa.



Äiti kuitenkin muistelee kovasti meidän pikkulapsivuosia, miten oli talviaamuisin kamalaa viedä minut eskariin kun mukana oli 5-vuotias, 1-vuotias ja muutaman kk:n ikäinen vauva (kun olen valittanut talvipakkasilla ulkoilusta). No, minä en koskaan edes käynyt eskaria, joten se siitä. Kun itkin esikoisen vauva-aikana väsymystäni, koska esikoisella oli koliikki enkä saanut nukkua koskaan, äiti retosteli miten yhdelläkään hänen lapsistaan ei ole ollut koliikkia. Kummasti minä ja siskot muistamme, miten olemme herätelleet toisiamme valvomaan pikkuveljen kanssa, jotta kaikki saisimme edes vähän nukuttua ja jaksaisimme pysyä koulussa hereillä - äidin kuorsatessa toisessa huoneessa.



Mä en ole jaksanut alkaa sotimaan äidin kanssa. Muistakoon asiat miten tykkää. Toisaalta uskon kyllä, että äiti tietää asioiden todellisen laidan, mutta hänen luontonsa ei anna periksi myöntää sitä rehellisesti. Mutta ei lapsen tarvitse kunnioittaa vanhempiaan vain siksi, että kyseessä on vanhemmat - kyllä vanhemmankin täytyy kunnioituksensa ansaita.

Kun hän kuoli, isäni huokaisi helpotuksesta ja etsi uuden vaimon itselleen. Nykyään jos sitten jostain puhun tuon "vaimon" kanssa, hänellä on uskomattoman mustavalkoiset muistikuvat kaikesta. Toki hän tiesi isäni kertomuksista miten raskasta arki oli meillä ollut, mutta silti en tahtoisi oikaista häntä joka toisessa lauseessa- esim. kertoo isäni versioita tapahtuneesta "totuutena", ylistää itseään ja muistuttaa koko ajan kuinka hän piti minusta huolta. Sitä taas ei muista ollenkaan, kuinka alkoi pitämään valtapeliään kanssani kun olin murkku, kuinka kävi käsiksi minuun mitättömän asian takia (tonki kaappejani ja pyysin lopettamaan) jne. Olen tullut siihen tulokseen että ihan turha tälle "sankarille" jutella mistään vanhasta jossei tahdo itselleen pahaa mieltä. Valitettavasti.

Oma äitini on 72v. ja ei muista enään niin hyvin asioita.

En ala niistä riitelemään.

Äitini oli hyvä äiti, mutta välinpitämätön. Ihminen luo monesti muistojen perusteella todellisuuden, joka itseään miellyttää enemmän.

Riidaksi vaan menee, jos rupeet asioista vääntämään, olen nimittäin itse kokeillut.

oli aika välinpitämätön, siis itsekäs. Lasten piti olla poissa silmistä ja hiljaa. Hän ei voinut koko aikaa viihdyttää (siis koskaan). Siitä että teki alle kouluikäisille ruokaa päivittäin, jaksoi muistuttaa vieläkin, että "ja joka päivä sai teille ruokaa laittaa". Aika usein syötiin ihme jämiä, siis mitä nyt kaapista saattoi löytyä. Kouluiässä syötiin kotona vain voileipiä ja munakasta ja keitettyjä vihanneksia kun niitä osattiin tehdä itse. Äiti tiuski monesti että antakaa hänen olla rauhassa ja aina te ootte jotain pyytämässä. Vieraille hän kyllä paistatteli sädekehässä, miten äidin pyyteetön rooli on täyttää jatkuvasta pikku kullanmurujen toiveita ja miten äidin elämä on pelkkää ruuanlaittoa ja leikittämistä. As if.

Minä olen kans joskus äitilleni sanonut mitä minä koin lapsuudessani..esim.kärsimme todella raastavaa köyhyyttä,isän alkoholismia ja väkivaltaa,koulukiusaamista,huonoa koulumenestystä yms niin äiti vaan tokaisi että olihan sulla onnellinen lapsuus ja paljon hienoja vaatteita....joopa joo.Ala-asteella oikeasti kärsin siitä kun mun vaatteni oli "lapsellisia",risaisia ja haisivat tupakalle.

aivan tädiltäni.



Omalla isälläni menevät todellisuus myös aivan muuksi hänen kertoessaan muille perheemme elämästä. Aikoinaan otin siitä pulttia, nyt pidän häneen etäisyyttä. Voin vain toivoa ihmisten oppineen näkemään hänen lävitseen... Mutta edelleen pistää vihaksi lasteni puolesta, he kun uskovat hänen lupauksiinsa.

ihmiset ovat niin härskejä, että ehdoin tahdoin ottavat esiin heille hyvin epäkunnialliset tai ainakin kyseenalaiset asiat? Yleensähän ihminen sivuuttaa asian tai vaihtaa puheenaihetta,jos aihe on kiusallinen. Vai onko nämä ihmiset niin varmoja uskottavuudestaan, että kertovat kuvitteelliset tarinansa ja uskovat muiden uskovan ennemmin häntä kuin niitä muita jotka muistavat vähän erilailla?

todella kurjia koemuksia monilla, ja tuollainen vähättely ja vääristely on varmasti raastavaa.



Haluan vain sanoa sellaisen huomion, että ilman mitään (suurempia) ongelmiakin ihmisillä on tapana muistaa asioita eri tavoin. Esimerkiksi yksi lapsuudenystäväni kertoo usein lapsuutemme aikaisista asioista esim. uudemmille ystävillemme jne. ja ne asiat eivät pidä paikkaansa. Hän siis muistaa väärin, itse tiedän muistavani oikein, koska ne ovat minua koskevia asioita. Eikä kyse ole mistään ihmeellisestä: sanoo esimerkiksi että minulla oli aina niin paljon xx-leluja, ja totuus on se, että minulla ei ollut yhtäkään sellaista lelua. Tai että "tosi kivan kun olet säästänyt tuon mikä sinulla oli jo lapsena, muistan kun se oli teillä kotona". Ja totuus on, että olen ostanut ko. asian itse ja äskettäin...