asperger-poika. Miten muut ovat pärjänneet?

Mitenkä teidän aspergerlapset pienempänä? Kuinka käyttäytyivät jne

sai diagnoosin paljon teidän lasta myöhemmin, vasta kolmannella luokalla. Vaikeudet alkoivat heti koulun alkaessa, päiväkodissa oli jo olut jotain, mutta esikari oli mennyt hienosti.



Diagnoosin aikaan ja pari vuotta ennen ja jälkeen oli isoja vaikeuksia. TODELLA isoja. VUosi diagnoosin jälkeen alkoi kuntoutus ja kaksi vuotta sitä on todella auttanut sosiaalisissa suhteissa ja "järjestelmällisyyden" rikkomisen sietämisessä. On monissa asioissa hirveän fiksu, mutta toiminnanohjauksessa ja muistissa on vähän ongelmia. KOkeilimme erityisluokkaa jonkun aikaa, mutta se sotki asioita entisestään, sekä akateemisen että sosiaalisen oppimisen puolella. LÄhikoulu oli hyvä ratkaisu, vaikka siinäkin oli helvetillisiä ongelmia välilä: sosiaaliselta kannalta on kuitenkin ollut tärkeää, että kutoutuksen myötä kehitettyjä sosiaalisia taitoja on saanut panna käytäntöön lähellä asuvien lasten kanssa ja muodostaa ihan oikeita kaverisuhteita. Niitä on tullut lisää diagnoosiajoisa, jolloin kavereita oli vain pari ja nekin enempi vanhempien yrityksen takia. Koulussa akateemisesti keskitasoa, numerot nyt kuutosella vaihtelevat kuutosen ja kympin välillä sen mukaan, kiinnostaako ja mikä on koepäivän vireystaso.



TÄllä hetkellä menee siisoikein hyvin. Jos diagnoosia haettaisiin nyt, sitä ei ehkä saataisi. TOisaalta kokemuksesta tiedän, että elämä on aaltoliikettä: paremmat ja vaikeammat vaiheet vaihtelevat. Ensi vuodesta ei vielä kukaan tiedä mitään muuta kuin että koska me olemme ennenkin selvinneet kaikesta, selviämme varmasti vastakin.

eli nyt lapsi voi aloittaa hänelle sopivassa koulumuodossa ja tukitoimilla. Minusta on tärkeää, että koulu alkaa hyvin. Eli ota selvää vaihtoehdoista kunnassanne sillä vahempien aktiivisuus auttaa asiassa.

Asberger-poika, on saanut diagnoosin aika aikaisin. Tavallisessa luokassa siis on ja mainiosti pärjää. Kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin teidän poikanne. Hällä hyvät tukitoimet ja terapiat ja viksut, hyväksyvät vanhemmat.

poika oli tutkimuksissa jo kolme-vuotiaana. Sitä tietä integroidussa erityisryhmässä. Sai puheterapiaa ja toimintaterapiaa, itse myös osallistuttiin vähän aikaa poke-kuntoutukseen. Moni asioita ei enää ole tai ei vaivaa, ääniyliherkkyys tai häiriintyminen leikeissä helposti. On toka luokalla ja koulu mennyt ihan hyvin, pelkäsin pahempaa, mutta tietysti haasteita aina tulee. ensi vuonna isompi luokka ja uusia oppilaita. Kuntoutus on tärkeää ja lapsen ymmärtäminen. Sosiaalissa puolessa on vielä parantamisen varaa, mutta sen kauheuden läpi on menty, kun kotiin ei toisia lapsia voinut kutsua, koska poika hyökkäsi kimppuun. Ne vuodet ovat nyt takana. Tavallisessa luokassa integroituna ja on sopinut hänelle. Saisiko enää diagnoosia, on ihan hvyä kysymys, niin on mennyt eteenpäin.

se on yksi kaikkein tärkeimmistä asioista

Asberger-poika, on saanut diagnoosin aika aikaisin. Tavallisessa luokassa siis on ja mainiosti pärjää. Kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin teidän poikanne. Hällä hyvät tukitoimet ja terapiat ja viksut, hyväksyvät vanhemmat.

kun kuulin erään ryhmän tähtiopiskelijan olevan asperger-diagnoosilla. On todella taitava, miellyttävä käytökseltään tulee ihan hyvin juttuun muiden kanssa, joskaan ei erityisesti hae heidän huomiotaan, asiallinen, ja kiinnostuksen kohteensa ovat hyvin älylliset. :)

kerran viikossa. Se oli yhdistettyä "joka-asian kuntoutusta". Eli neljän pojan ryhmässä harjoittelivat yhdessä toimimista, kohteliaisuutta, kaveruutta, vuoron antamista, oman toiminnan ohjausta, minäkuvan luomista, "Ei":n sanomista, rentoutumista, erilaisia toimintatapoja, muille kertomista, toisten huomioimista jne. Kaikkea mahdollista. Ja koska he tekivät sen yhdessä, nekin harjoitukset, jotka sisällöllisesti olivat lähinnä esim minäkuvaa (kuka minä olen, mitä asperge on, miten se minuun vaikuttaa, mitä väliä?), opettivat samalla, miten asioita tehdään yhdessä muiden kanssa.



Minä en aikanaan investoinut paljonkaan uskoa tuohon kuntoutukseen enkä odottanut sen tekevän mitään ihmeitä. Mitään yhtäkkistä muutosta ei tapahtunutkaan - mutta alusksi sillä oli suuri osuus siinä, että se tarjosi pojalle onnistumisen kokemuksia ja positiivisia kokemuksia muista ihmisistä. Nyt kun sitä kaksi vuotta käyty (ja jo oltu hetki ilmankin) on pojalla yllättäen paljon enemmän sosiaalisia taitoja ja se näkyy siinä, että meidän ovikelloa soittaa pari kertaa viikossa joukko poikia, jotka hakevat meidän poikaa ulos - eivätkä kiusatakseen tai syntipukiksi pahantekoon, vaaan ihan oikeasti leikkimään ulos. Ja puhelimitsekin sopivat.



Ne taidot ovat ihan toista luokkaa nyt kuin silloib kuntoutuksen alussa. Ne on jopa hyvät joihinkin tavislapsiin nähden. TOki oletan, että myöhemmässä murkkuiässä uusia ongelmia voi tulla ja lisää kuntoutusta saatetaan tarvita, että taidot pysyvät ikätasolla.