Typerintä/hassuinta mitä olet itkenyt/raivonnut raskausaikana.

Huomenta Suomessa juhlittiin 50-vuotta täyttänyttä Lauri Karhuvaaraa. Katselin ohjelmaa pala kurkussa, silmät kosteina, kertakaikkisen liikuttuneena. Myöhemmin päivällä menin ostamaan raskaustestin: bingo.

ja äitini kanssa kävelimme kaupungilla. Mies ajoi hiukan varomattomasti ja roiskaisi kuravettä äitini jaloille. Voi itku minkä raivarin sain tuolle tuntemattomalle, joka melkein hyppäsi autoon karkuun raivoani. Lupasi maksaa pesulakulut jnejne, mutta äitini sanoi vain ettei mitään hätää, housut ei kastunu paljoa tms.



Olin todella -TODELLA- kiukkuinen koko odotusajan... poikahan se sieltä sitten tulikin.

ku odotin toista lasta ja mies oli hakenu pizzat meille. Ne pizzat oli kannettu vähän vinossa sen pari sataa metriä ja täytteet vähän toispuoleiset ja mä aluin parkuun et 'ei tätä voi syödä ku tää on ihan ruma'.

...mun mies alkoi sensuroida mulle Hesaria, kun ei jaksanut kuunnella mun aamuparkuja. "Etkö sä voisi vaan oksentaa niin kuin muutkin odottavat"... Eli kaikki, missä oli mitään draamansiementä lähti pois lehdestä. Siinä sitä sitten luettiin Ford-mainoksia...



Synnytyksen jälkeen mä oli aivan sekaisin enkä tajunnut mitään mistään, hymyilin vain typerästi. Lääkäri selitti jotakin ja minä vain hihittelin. Lääkäri vissiin tajusi, että nyt on muija vähän himmeänä ja kysyi jotenkin kohteliaasti, että onko minulla kysyttävää. Mieheni koppasi minut kainaloonsa ja sanoi, että usko tai älä, "vaimoni on tohtori, mutta just nyt se peittää sen todella hyvin". Kaikki minulle kohdistetut järkevät sanat olivat ihan turhia.

Mieheni koppasi minut kainaloonsa ja sanoi, että usko tai älä, "vaimoni on tohtori, mutta just nyt se peittää sen todella hyvin". Kaikki minulle kohdistetut järkevät sanat olivat ihan turhia.

saanut alkuraskaudessa kerran syötyä kalaa (siis tosiaan vain kerran), kun oli niin huono olo. Itkin sitten kala-aterian äärellä että "nyt meidän lapsesta ei tuu viisasta, kun sen äiti ei syö kalaa".



Miehelläni piti ihme kyllä pokka :).

toisenkin tapauksen.

Lauleskelin Ultra Bra:n laulua "Minä suojelen sinua kaikelta" ("Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista nimeä, jota minun hento käteni ei torjuisi.") Itkuhan siinä tuli: en ollut ennen ajatellut sanoja niin konkreettisesti.



Tähän ne itkut sitten jäivätkin. Raivostuin muutaman kerran raskausaikana(kin), mutta minähän raivostun vain asiasta ;).

mä en ole koskaan saanut mitään tuommoisia itkuraivareita hormonimylläkän takia! Apuva, rupeanko parkumaan nyt tätä kauheaa puutosta ja mitä se aiheuttaakaan perheellemme?



buaaaa!

Laittakaa lisää, nää on hauskoja =D.



Itellä ei vielä (rv22) ole sen kummempaa ollut kuin että monenlainen musiikki saa herkistymään (sellainen mitä yleensä en kuuntelisi kun en jaksa mitään lässynläätä), ja kerran itkeä tihrustin jotain kumppanin yksittäistä lausetta jonka se oli puoliherjalla heittänyt kaverilleen.

Mutta niin se vaan on et mua itkettää ja liikuttaa ihan jokainen näistä teidän tarinoista. Itken sille kun ne on niin liikuttavia, ja sit nauran päälle et olenpa minäkin hölmö, kun pidän liikuttavana niitä juttuja mitä te vitsinä täällä kerrotte.



Huomenna raskaustesti... alkaa tuntua et eiköhän sieltä plussa tuu...

kun mieheni ei esikoista odottaessani huomioinut mua mitenkään äitienpäivänä (laskettu aika oli elokuussa). Itkuisena sain sanottua että pitäiskö lapsen syntyä nyt keskosena ja sitten vasta olisin sen äiti, jota voisi muistaa äitienpäivänä. Sain kukkakimpun myöhemmin samana päivänä :-)

olin mieheni kanssa aamulla kaupassa ja tuli kuulutus " hyvät asiakkaat tänään on se ja se päivä ja nimipäivää viettää tiina. onnittelemme!" aloin itkeä kun se tuntui niin suloisen herttaiselta ja mieheni siihen sitten että "hillitses nyt vähän" joten itkin entistä vuolaammin.

minulla meni hermot siihen, että emme miehen kanssa mahtuneet ohittamaan toisiamme keittiössä osumatta. Se oli niin raivostuttavaa, että varoitin häntä jo ennen keittiöÖn astumista, että älä vain pömppää minuun. Jotenkin siinä meni ihan pinna kireälle, en kestänyt sitä, ettÄ olin niin pullea ja toinen osui tahattomasti joka ikisen kerran kun kulki ohi. Muistan sen kiukun vieläkin, vaikka asia ei sinänsä ollut mikään ihmeellisempi.



Muutaman kerran ihan alkuraskaudesta sain mahdottomia itkukohtauksia siitä, että kukaan ei välitä, mikä nolo tilanne on tulossa... Ja pahinta oli, ettÄ kaikki tuntui niin todelliselta, ettei edes itse tajunnut ennen kuin jälkikäteen, että hermo meni vähän pahemmin kuin tilanne olisi edellyttänyt.



Hihittelevän tohtorin juttu oli paras!

onko hän lukenut hänelle ostamani vauvakirjan.

Sanoi, että selannut.

Jostain syystä suutuin ihan hirveästi ja revin koko kirjan pieniksi palasiksi. Muistan vaan mieheni ilmeen, kun se vaan tuijotti.

Emme asu Suomessa, ja alkuraskaudesta mulla oli tietenkin ihan hillitön himo juuri sellaisiin ruokiin ja tuotteisiin, joita nyt vaan yksinkertaisesti ei ole meillä täällä saatavilla. Himoitsin mm. tummaa leipää, Felixin etikkapunajuuria... ja Jaffaa. Mikään Fanta eikä Orangina maailmassa auttanut siihen mielitekoon. Yhtenä päivänä televisiosta tuli joku dokumenttiohjelma Suomesta, en muista mitä käsitteli, mutta yhdessä kohtauksessa kuvattiin ihmisiä konferenssisalissa ja niillä oli jokaisella edessään - Jaffa-pullo! Silloin multa pääsi tosi katkera ja surkea itku: "Jaffaa, noi juo Jaffaa..."



Nyt tokassa raskaudessa oon itkuisena raivonnut monta kertaa kun kaupoista ei löydy talviaikaan vesimeloneja, ja miehelle kun se ei osaa sellaiseksi muuttua, ja tällä kertaa se olis nyt se juttu.

Muistaakseni oli tuo elokuva, joka tuli telkkarista, kun odotin esikoista. Siinä on kohtaus, jossa testataan jotain teleporttilaitetta, joka ei toimi vielä kunnolla, joa seurauksena koira tulee "perille" ihan muodottomana möykkynä. Olihan se surkean näköinen, mutta seurannut vollotuskohtaus oli kyllä ihan suhteeton...

Minä olen kuitenkin ollut vielä pahempi kotiintulon jälkeen. Joka kerta pillittänyt pienimmästäkin syystä ja ihan ilmankin syytä. Kuopuksen synnyttyä isoveljet olivat jo 8- ja 10-vuotiaat ja meinasivat ihan hätääntyä, kun äiti vain itkee. Mies oli jo nähnyt samaa aiemminkin ja rauhoitteli poikia, että ei äidillä ole mikään hätänä... Isän vakuuttelut menivät paremmin perille kuin nyyhkyttävän äidin.

nauroin niin kovaa että en meinannut millään saada kerrottua miehelle mitä luin ku se vähä ihmetteli.



mä itkin varmaan pari päivää putkeen ku olin kattonu "sooloilua" vai mikä se laffa nyt oli...



sit menin äidille ja otin sen leffan mukaan ja itkin että haluan nähdä sen uudestaan, no itkin lisää kun näin sen uudestaan, ja olen nähnyt unia että mies pettää ja oikeesti ollu vihainen miehelle, mykkäkouluja pidin. töissä itkin melkein joka pvä kun olin 7 ja 8 kuulla... ja heittelin töissä tavaroita ku meni vaan hermot, sit kerran rupesin itkemään kun ajoin töihin ja mulle oli vaihtunut punainen valo ja itkin kun jouduin pysähtymään... menin sitten hakemaan saikkua kun vielä iltapäivälläkin itkin sitä valoa.. huh ku nyt muistelee...



ja tietysti miehelle raivonut ja sit pyydellyt anteeksi ni se vaan sanoi että ymmärtää kyllä kun töissä jo joku ehti varoittaa =)

Oikein kunnon itkuvollotukset tuli siitä makaronilaatikosta. Se oli oikein hyvää.



Itkin kerran myös nähdessäni jääkaapissa ruokaöljyputelin.

Vanha oli minun aikanaan lahjaksisaama, ja itkin että mies on hylännyt mun rakkaan kameran (jota en edes oikeastaan ikinä käyttänyt) ja laittanut sen kaappiin. Rahasta ei ollut kiinni vaan tunnearvosta!

miehen kanssa käyneet tutustumiskäynnillä synnäriin. Synnytyshuoneiden seinät oli kaakeloitu vihreällä laatalla. Kotiin pääsyä itkin vuolaasti monta päivää sitä, että lapseni joutuu syntymään niin ankeisiin oloihin.