Miehen 25 v tytär suree pappansa kuolemaa

Miksi ihmeessä nousette heti takajaloillenne. Pappa, joka asuu meiltä 5 km päässä ja jonka kanssa olimme päivittäin tekemsissä ihmetteli, että miksi vanhin lapsenlapsi hävisi kokonaan kuvioista. Pienenä (alle 10 v) hän oli paljon mummulassa, mutta sitten teinivuosina piti huonosti yhteyttä sekä mummuun että pappaan. Molemmat soittelivat hänelle, mutta hän ei kerinnyt käydä katsomassa, vaikka on asunut 10-100 km päässä. En tiedä onko äiti kieltänyt vai mitä. Tässä ei todellakaan ole ollut kysymys yksipuolisesta viestinnästä. Itsekin olen patistellut ottamaan yhteyttä, mutta kun on niin paljon muuta........... Poikakaverit vaihtelivat, opiskelut mutta mummu ja pappa häipyivät unholaan. Sitte hautajaisissa on ollut niin suuri suru eli se huono omatunto. Nyt ei ole mummua ja pappaa mitä kaivata, ei tule isomummuja ja pappoja elämä ei jatku loputtomiin.

Vai onko tarkoitusta sillä ollenkaan?

Lapsen vanhemmat erosivat kun lapsi oli 3 v eli äiti löysi uuden rakkauden. Isälle tuli silloisen tavan mukaan oikeus tavata lasta joka toinen viikonloppu, jolloin oltiin iskällä ja mummulassa. Kun lapsi oli 10 v välit alkoivat viilentyä, iskällä ei ollut vielä uutta mutta äidillä oli jo mones tie. Minä olen tullut kuvioihin vasta kun lapsi on ollut täysi-ikäinen ja viettänyt todella harvoin aikaa meillä vaihtuvien miesystäviensä kanssa, mikä on sen ikäisen oma valinta. Mutta avainkysymys on se, MIKSI LAPSENLAPSI HYLKÄÄ ISOVANHEMPANSA?

Jos on lapsena viettänyt paljon aikaa mummolassa niin kyllä se tunneside isovanhempiin on olemassa, ihmettelisin kyllä jos EI surisi.

Uskomatonta että leimaat toisen surun pelkäksi huonoksi omaksitunnoksi :O

Toki sitäkin varmaan tuntee mutta todennäköisesti myös suree aidosti.

Miksi ihmeessä nousette heti takajaloillenne. Pappa, joka asuu meiltä 5 km päässä ja jonka kanssa olimme päivittäin tekemsissä ihmetteli, että miksi vanhin lapsenlapsi hävisi kokonaan kuvioista. Pienenä (alle 10 v) hän oli paljon mummulassa, mutta sitten teinivuosina piti huonosti yhteyttä sekä mummuun että pappaan. Molemmat soittelivat hänelle, mutta hän ei kerinnyt käydä katsomassa, vaikka on asunut 10-100 km päässä. En tiedä onko äiti kieltänyt vai mitä. Tässä ei todellakaan ole ollut kysymys yksipuolisesta viestinnästä. Itsekin olen patistellut ottamaan yhteyttä, mutta kun on niin paljon muuta........... Poikakaverit vaihtelivat, opiskelut mutta mummu ja pappa häipyivät unholaan. Sitte hautajaisissa on ollut niin suuri suru eli se huono omatunto. Nyt ei ole mummua ja pappaa mitä kaivata, ei tule isomummuja ja pappoja elämä ei jatku loputtomiin.

Lapsen vanhemmat erosivat kun lapsi oli 3 v eli äiti löysi uuden rakkauden. Isälle tuli silloisen tavan mukaan oikeus tavata lasta joka toinen viikonloppu, jolloin oltiin iskällä ja mummulassa. Kun lapsi oli 10 v välit alkoivat viilentyä, iskällä ei ollut vielä uutta mutta äidillä oli jo mones tie. Minä olen tullut kuvioihin vasta kun lapsi on ollut täysi-ikäinen ja viettänyt todella harvoin aikaa meillä vaihtuvien miesystäviensä kanssa, mikä on sen ikäisen oma valinta. Mutta avainkysymys on se, MIKSI LAPSENLAPSI HYLKÄÄ ISOVANHEMPANSA?

Lapsenlapsi kasvaa aikuiseksi, ilmeisesti sinulla ei ole omia lapsia ainakaan kovin isoja kun et ymmärrä että joka päivä lapsi kasvaa eroon vanhemmistaan ja samalla isovanhemmistaan. 25v kuuluu olla oma kiireinen elämä.

Sinulle ja ilmeisesti nuoren naisen isällä on kova tarve vielä vuosi kymmenien jälkeen arvostella hänen äitiään, luulisi olevan katkeraa elää ihmisen kanssa joka 20v eron jälkeen puhuu tuolla tavalla lapsensa äidistä, mieheltäsihän olet saanut tiedot?

ei mikään ihme jos sinua ei kyseisen papan kuolema koskettanut kun ei kerran ollut sulle mitään sukua, mutta mikä ihme se on jos oman papan kuolema surettaa? onhan tyttö kuitenkin varmaan tuntenut pappansa koko ikänsä, vaikka nykyään oisikin käynyt tapaamassa vain kesäisin. Ja miten tulisi suhtautua? Ehkä voisit lohduttaa tai sitten olla vain puuttumatta tähän asiaan ja antaa tytön surra rauhassa.

Samanlaista liikkeellä, uusi miesystävä tulee mukaan kuvioihin ja papat ja mummut unohtuvat. No, luulen kyllä että tämäkin tytär ilmaantuu sitten viimeistään perunkirjoituksen aikaan.....

toisen surra! Inhottavan kuulosta tekstiä.. mitä se sulta on pois?

No ei kesästä nyt kovin kauaa ole? Ja kuinka moni 25v näkee enää isovanhempiaan kovin usein? Ei välttämättä n äe edes omia vanhempiaan?

No ei kesästä nyt kovin kauaa ole? Ja kuinka moni 25v näkee enää isovanhempiaan kovin usein? Ei välttämättä n äe edes omia vanhempiaan?

Mä varmaan saan sitten tätä samankaltaista palautetta osakseni, eikä mulla ole "oikeutta" surra, kun oma isäni kuolee. Tapasin hänet viimeksi kesällä, sitä ennen viisi vuotta sitten ylioppilasjuhlissani. Aika harvakseltaan sitä muutenkin yhteyttä pidetään kuitenkin.

Olen 24-vuotias, mutta mulla on omakin elämä, ja se väsyttää mua. Lapset on pieniä, hoitoapua ei ole, joten yksin on pärjättävä 24/7. Mies toki on, mutta, sanotaanko näin, parisuhde ei juuri nyt kaikkein kukkeimmassa kukoistuksessaan ole. Ei isästä ole mulle apua eikä tukea, jos/kun soitan, laitan viestiä, sähköpostia, ja kerron vointejani, ilojani ja surujani, ei hän niitä noteeraa mitenkään, kertoo vaan siitä, miten oma elämänsä on kovin vaikeaa. Suoraan sanottuna olen jopa vältellyt yhteydenpitoa häneen, koska ajoittain tunnen olevani melkein likakaivo hänelle - ihminen, jonka niskaan hän kaataa kaiken oman kurjan olonsa. En vain jaksa sitä.

No, kun hän tässä lähivuosina onnistuu itsensä hengiltä juomaan, tiedän, että suren joka tapauksessa. Vaikka oli millainen ihminen olikin, ja vaikka miten en olekaan tiiviisti yhteyttä pitänyt. Perunkirjoituksesta ei taida tippua kuin laskuja ja velkoja maksettavaksi, että ei tarvi sinnekään vaivautua.

Kai olet ap muistanut sanoa tytölle edes sen "otan osaa"???

Ja ihan ymmärrettävää surra pappaansa. Itse näen isäni vanhempia harvakseltaan ja ei paljon soitellakaan.. Tulen silti suremaan heitä, tiedän sen. Omia vanhempianikin olen nähnyt viimeksi elokuussa. Ei aina ole mahdollisuuksia nähdä usein, eikä se varmaan vähennä oikeutta suruun :O

Joskus vaan kerran kahdessa vuodessa. Asui tosin pidemmän matkan päässä. Kaiken muun keskellä vaan ei ehditty useammin.



Ja surin minäkin ja rankasti kun hän kuoli. Osittan myös syyllisyyden tuntoani, kun en useammin ehtinyt.



Elämä on - eikä suru ole pelkästä yhteydenpidosta kiinni.

että monet pitävät vanhempiaan ja isovanhempiaan itsestään selvyytenä. Ne nyt vaan ovat siellä aina (ja aina olleet), eikä pidetä yhteyttä, muuta kuin jos tarvitaan jotain tai on jotain asiaa. Läheskään kaikki ei välitä muuten vaan pitää yhteyttä. Eivätkä tajua kuinka paljon se yhteyden pito (iso)vanhemmille merkitsisi. Sitten ollaankin todella ällistyneitä, että sehän kuoli tosta vaan...

Ja yhteydenpitokin toimiin molempiin suuntiin. Voi se äiti/isä/mummo/pappakin soitella, ei pelkästään lasten/lapsenlasten tarvitse.



Meillä esikoinen muutti pois kotoa jokin aika sitten - viihtyy hyvin omillaan, käy kylässä kutsuttana ja soittaa harvakseltaan. Itsenäistymistähän tuokin on :).



Oma äitini soittaa kerran päivässä, parhaimpina kaksi ;). Mies pitää yhteyttä vanhempiinsa noin kerran viikossa. Elossa ollutta isoisääni näimme ehkä kerran vuodessa, kun vaati erillisen reissun - emme mm. mahtuneet tuonne yöksi jne. Kotona pieniäkin lapsia ja työt jne siihen päälle.



Minä _haluan_ että olen lapsilleni myös itsestään selvyys. Jotain joka on täällä aina. Jossain vaiheessa en sitten enää ole, mutta siihen asti olen erittäin mielelläni itsestään selvyys.

Ja yhteydenpitokin toimiin molempiin suuntiin. Voi se äiti/isä/mummo/pappakin soitella, ei pelkästään lasten/lapsenlasten tarvitse. Meillä esikoinen muutti pois kotoa jokin aika sitten - viihtyy hyvin omillaan, käy kylässä kutsuttana ja soittaa harvakseltaan. Itsenäistymistähän tuokin on :). Oma äitini soittaa kerran päivässä, parhaimpina kaksi ;). Mies pitää yhteyttä vanhempiinsa noin kerran viikossa. Elossa ollutta isoisääni näimme ehkä kerran vuodessa, kun vaati erillisen reissun - emme mm. mahtuneet tuonne yöksi jne. Kotona pieniäkin lapsia ja työt jne siihen päälle. Minä _haluan_ että olen lapsilleni myös itsestään selvyys. Jotain joka on täällä aina. Jossain vaiheessa en sitten enää ole, mutta siihen asti olen erittäin mielelläni itsestään selvyys.

mitä monet vanhat valittaa, että nuoret on aina menossa ja kiireisiä, ei heillä ole koskaan aikaa, tuntuu,että kiusaa ja häiritsee heitä. Mieluummin antavat nuorten soittaa, silloin kun heillä joskus olisi aikaa, mutta eihän heillä sitten koskaan ole....

julma. Itsekin näin äitiäni viimeksi kesällä ja arjessa jäi usein soittamatta puhelut puolin ja toisin. Ja silti nyt hänen kuoltuaan on suru suunnaton.

sitten. Hän on kuitenki hoitanut minua kun olin pieni ja olen viettänyt todella paljon aikaa hänen kanssaan lapsuudessa. Suru on suuri ja olen kokenut hänet läheiseksi vaikka välimatkaa on viime vuosina ollut paljon; tarkoitus oli mennä tapaamaan häntä kahden kuukauden päästä, mutta se olikin liian myöhään. Hautajaisiin menen tietysti.

olen nähnyt pappani viimeksi kesällä ja silti surisin, jos hän nyt kuolisi. En tosin ole 25-v vaan jo yli 30-vuotias.



Eikö oudompaa olisi jos ei surisi sukulaisensa kuolemaa?

Itse en kestänyt käydä katsomassa mummiani, koska hän oli noin 15 viimeistä vuottaan jo erittäin huonossa kunnossa, sydän vain oli vahva eikä pettänyt. Minulle tuli itku joka kerta kun siellä kävin, joten kävin ehkä vain kerran vuodessa. En vain kestänyt surra sen useammin.



Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi surin kovasti myös hautajaisissa. Kysymys on myös siitä, että suru tulee todelliseksi vasta siinä hautajaistilanteessa silloin, jos ei ole ollut mukana järjestelyissä. Aivan lähipiiri, joka järjestää hautajaiset, on itkenyt itkunsa jo siinä järjestellessään. Näin ainakin omalla kohdallani - olin mukana appeni hautajaisjärjestelyissä.