Tässäkö tämä oli??

Lapsetkaan eivät voi hyvin jos vanhempien suhde ei ole kunnossa.

Tilanteesi tuskin muuttuu, joten tee ratkaisu.

Olen siis mies ja väitän, että itse en toimi ap:n miehen tavalla. Totuus on kuitenkin se, että on olemassa tietty miestyypi, joka toimii juuri noin kuten ap:n mies. Ei ota vastuuta arjesta, haluaa omat rahat, on ikään kuin perheen vapaamatkustaja.



Ikävä kyllä tuollaisille miehille harvoin pelkkä puhe tai pelkät pyynnöt auttavat. Muutosta ei tapahdu ellei heitä aseteta selkä seinää vasten. Eli toteat miehellesi että ero tulee jollei tahti muutu. Suurena vaarana tässä on tietty, että joudut oikeasti eroamaan, sillä suuri osa ap:n kaltaisita miehistä on kykenemättömiä muuttumaan.



Välimuoto voisi on ehkäpä se, että sovitte pelisäännöt selviksi. Arjen asioissa sinä käsket ja mies tekee. Rahakuviot myös uusiksi. Tosin tuollainenkin järjestely suomeksi sanottuna alkaa helposti vituttamaan. Ymmärrän hyvin ettei aikuista ihmistä viitsisi koko aikaa ohjeistaakaan.



Vaihtoehdot siis:

1. avioero

2. muutos (en usko ap:n tapauksessa

3. pelisäännöt selväksi ja jatkuva ohjeistus miehelle

4. tyydyt siihen, mitä sinulla on



Eipä oikein hyvältä vaikuta.

Onko mies vieraantunut lapsista pelkästään omasta syystään? Joskus nainen omii kaiken lapsiin liittyvän itselleen, koska ei luota mieheen eikä arvosta tätä. Perhe-elämän ulkopuolelle joutuminen katkeroittaa ja kovettaa.



Ennen eropapereita suosittelen pariterapiaa. Kannattaa tehdä kaikki mahdollinen ennen perheen hajottamista.

Päinvastoin oikeastaan. Tuntuu vain, että joudun "tyrkyttämään" lapsia isälleen, jotta viettäisivät aikaa keskenään. Mies kun mieluummin istuu koneella tai töllää telkkua ja häätää lapset pois kun yrittävät jutella tai ehdottaa lautapeliä ym... Pariterapiaa ehdotettu, miehen kommenttia en edes kehtaa tänne laittaa..

Mies ei tehnyt kotona mitään, osallistunut mihinkään, haukkui, mollasi, arvosteli jne. Lopulta vein eropaperit eteen ja pyysin allekirjoitusta ja ilmoitin etsiväni kämppää. Noh, vasta tämä avasi miehen silmät omalle käytökselleen ja meillä meni puoli vuotta ennen kuin saatiin asiat selvitettyä. Itse en edes haunnut enää selvitellä mitään. Nyt avioelämä sujuu ihanasti ja meillä on kotona mukava olla. Käytiin mm. avioliittineuvojalla ja puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin.

Mies ei tehnyt kotona mitään, osallistunut mihinkään, haukkui, mollasi, arvosteli jne. Lopulta vein eropaperit eteen ja pyysin allekirjoitusta ja ilmoitin etsiväni kämppää. Noh, vasta tämä avasi miehen silmät omalle käytökselleen ja meillä meni puoli vuotta ennen kuin saatiin asiat selvitettyä. Itse en edes haunnut enää selvitellä mitään. Nyt avioelämä sujuu ihanasti ja meillä on kotona mukava olla. Käytiin mm. avioliittineuvojalla ja puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin.

Eropaperit olen miehelle näyttänyt neljä kuukautta sitten, ja todellakin asiat ovat sen jälkeen muuttuneet. Minunkin mieheni tajusi vasta noiden eropapereiden myötä, etten mä vain nalkuta, vaan olen tosissani, ja pyytämällä pyysi mua oikein kirjoittamaan listan niistä asioista, jotka minua ärsyttävät, ja jotka eivät toimi. Minä kirjoitin, ja ja mies otti aluksi kaksi asiaa, jotka muutti niistä. Sitten on joka kuukausi ottanut kaksi uutta asiaa, joita lähtenyt muuttamaan. Ulkopuolisella terapeutilla ei olla käyty, mutta ostettiin kirja nimeltä Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu (kirjoittajaa en muista), luettiin ja ollaan tehty niitä harjoituksia.

Vastapainoksi tosin minäkin olen alkanut tietoisesti vähentämään esim. juuri sitä valitustani, tapaani sanoa asioista miehelle. Vielä en uskalla satavarmasti sanoa, että tästä noustaan ja jatketaan elämää sekä avioliittoa entistä ehompana, mutta pieni toivonkipinä alkaa jo olla :)

puhutaan, niin omani ei kestänyt tuon yllämainitun lisäksi sitä että lapset kiilasivat tunnetasolla minun listani ykköseksi.Minusta oli suht polleata miehen väittää, että lapsen ja äidin välistä rakkautta suurempaa minun olisi pitänyt tuntea miestäni kohtaan. En sitten siihen kyennyt, joten vippasi koko jengin pihalle ja otti itselleen uuden (lapsettoman) "palvojan".

Luulenpa kyllä, että pätee kumpaankin sukupuoleen, jotkut vain kuvittelevat ihania prinsessa/prinssitarinoita jossa lapset ovat statisteja ja häiriötä elämään. Musta lapset ovat osa "meitä".

Meille tuli ero.

Onko itsessäkin syytä? Onko mies vieraantunut lapsista pelkästään omasta syystään? Joskus nainen omii kaiken lapsiin liittyvän itselleen, koska ei luota mieheen eikä arvosta tätä. Perhe-elämän ulkopuolelle joutuminen katkeroittaa ja kovettaa. Ennen eropapereita suosittelen pariterapiaa. Kannattaa tehdä kaikki mahdollinen ennen perheen hajottamista.

Mies ei tehnyt kotona mitään, osallistunut mihinkään, haukkui, mollasi, arvosteli jne. Lopulta vein eropaperit eteen ja pyysin allekirjoitusta ja ilmoitin etsiväni kämppää. Noh, vasta tämä avasi miehen silmät omalle käytökselleen ja meillä meni puoli vuotta ennen kuin saatiin asiat selvitettyä. Itse en edes haunnut enää selvitellä mitään. Nyt avioelämä sujuu ihanasti ja meillä on kotona mukava olla. Käytiin mm. avioliittineuvojalla ja puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin.

Eropaperit olen miehelle näyttänyt neljä kuukautta sitten, ja todellakin asiat ovat sen jälkeen muuttuneet. Minunkin mieheni tajusi vasta noiden eropapereiden myötä, etten mä vain nalkuta, vaan olen tosissani, ja pyytämällä pyysi mua oikein kirjoittamaan listan niistä asioista, jotka minua ärsyttävät, ja jotka eivät toimi. Minä kirjoitin, ja ja mies otti aluksi kaksi asiaa, jotka muutti niistä. Sitten on joka kuukausi ottanut kaksi uutta asiaa, joita lähtenyt muuttamaan. Ulkopuolisella terapeutilla ei olla käyty, mutta ostettiin kirja nimeltä Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu (kirjoittajaa en muista), luettiin ja ollaan tehty niitä harjoituksia.

Vastapainoksi tosin minäkin olen alkanut tietoisesti vähentämään esim. juuri sitä valitustani, tapaani sanoa asioista miehelle. Vielä en uskalla satavarmasti sanoa, että tästä noustaan ja jatketaan elämää sekä avioliittoa entistä ehompana, mutta pieni toivonkipinä alkaa jo olla :)

ja ajttelin ettei mikään enää auta meitä. Mutta onneksi annettiin kumpikin mahdollisuus ajatella asoita uudella tavalla ja itsekin olen vähentänyt juuri tuota nalkutusta ym ja todella mukavasti nyt menee! Tsemmpiä kovasti teille, pidän kyllä peukkuja!

Vastaan ap:n puolesta (koska meillä on vastaava tilanne), että vähitellen.



Alunperin mies teki hommia kotona ja on varmaan yhäkin sitä mieltä, ettei kotityöt ja lastenhoito ole mitenkään pelkästään naisen alaa. Mutta itse epäilen, että tilanne ajautui tuohon pitkälti kahden lapsen hoitovapaiden aikana: kun olin kotona, aloin tehdä liikaa yhteisistä töistä.



Ja mies, hänhän on mukavuudenhaluinen lortti, joka tottuu palveluun heti, ja alkaa pitää sitä itsestäänselvänä.



Lisäksi mukaan tuli miehen masennus. Nykyään hän syyttää minua aina ja kaikesta. Jos vähänkään potuttaa, se on aina minun syyni.



Tuo on kauhea kierre: jatkuvan syyttelyn ja vihan takia itsekin olen alkanut ajoittain vihata miestäni ja tunteeni tuntuvat kuolleen. Eikä se tietenkään lämmitä välejämme, päinvastoin.



Joku sanoo nyt, että miksi ihmeessä en eroa. En yksinkertaisesti VOI. Kyllä: sellaisiakin tilanteita voi olla. Meilläkin on kolme lasta, joista yksi on vammainen ja vaatii rutiinit ja tarkkaa hoitoa. Teen vuorotyötä ja onneksi mies sentään hoitaa silloin lapsia. Jos eroaisin, menettäisin lapset. Toista työtä en saa, ja alallani melkein kaikki työpaikat ovat vuorotyöpaikkoja.



Joten tässä ollaan satimessa.

ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä: ekan lapsen kanssa en jäänyt hoitovapaalle, vaan kahden seuraavan. Siitä johtuu tuo ristiriita hoitovapaiden ja lasten lukumäärien välillä. :-)

ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä: ekan lapsen kanssa en jäänyt hoitovapaalle, vaan kahden seuraavan. Siitä johtuu tuo ristiriita hoitovapaiden ja lasten lukumäärien välillä.