vihdoin sain voimia.

Haluan kertoa omasta elämästäni (ja sisruksieni), miltä tuntuu kun kokee väkivaltaa siltä tärkeimmältä ihmiseltä elämässä; omalta äidiltä.

Olen 22vuotias nainen, haaveilen omasta lapsesta puolisoni kanssa. Ennen kuin voimme tämän saada minun on hoidettava itseni kuntoon henkisesti, käsiteltävä omat haamuni.



Olen todella pienenä joutunut kokemaan ekan kerran väkivaltaa, en muista sitä, en muista oikeastaan kunnolla ainuttakaan kertaa kun minua on lyöty, revitty, tönitty tms. Olen tiedostamatta unohtanut kaiken, silti kaikki se kalvaa. Minua ja sisaruksiani on pahoinpidelty niin henkisesti kuin fyysisesti, alistettu. Vielä tänäkin päivänä en uhmaa äitiäni, en kumartele häntä tiedostaen, mutta puolisoni usein sanoo että "en ymmärrä miksi te kumartelette ja nöyrrytte sen ämmän edessä vieläkin". Hän ei tiedä miltä tuntuu kun oma äiti lyö, syyttä. Hän ei tiedä miltä tuntuu opetella aakkoset paineen alla että koska tulee kirjasta täysiä päin näköä kun ei osaa niitä hiton aakkosia. Hän ei tiedä miltä tuntuu kun oma äiti pakottaa maahan polviltaan pyytämään itseltään anteeksi, syyttä. Hän ei tiedä miltä tuntuu kun oma äiti hojottaa matikan kirjan suutuksissaan ja sanoo että tapan sut omin käsin jos puhut koulussa, että hajotin sen. Hän ei tiedä miltä tuntuu saada selkäänsä kun herättää äitin vahingossa päiväunilta. Hän ei tiedä miltä tuntuu kun saa selkään kun kiusaa pikkusiskoa, niin kuin kaikki lapset tekevät. Hän ei tiedä miltä tuntuu juosta keskellä yötä alusvaatteilla pimeetä tietä mummolle karkuun hullua äitiä. Hän ei tiedä miltä tuntuu mennä päivähoitoon selkä mustelmilla, johonka ei kukaan puutu! Hän ei tiedä miltä tuntuu istua perse aivan hakattuna koulun penkillä. Hän ei tiedä miltä tuntuu kun oma isä ottaa ja lähtee ja hylkää omat lapset, jättää psykopaatti äitin luokse. Hän ei tiedä miltä tuntuu kun oma äiti myrkyttää lastensa mielen, että isän uusi nainen on kodinrikkoja ja teidän isä ei teistä välitä. Hän ei tiedä miltä tuntuu kun kukaan ei puutu asioihin joista kolme lasta kärsii, ja joista muutama aikuinen kuitenkin tietää!!



Tuossa on murto-osa asioista jotka tulevat mieleen. Olen kantanut näitä asioita sisälläni noin 20vuotta sisaruksieni kanssa. Viimein sain voimia hakeutua hoitoon. Toissa päivänä tuli äitin kanssa riita, kaikki se paska lapsuudesta tulvi mieleen kun äitin alistava käytös näytti taas olemassa oloaan. Äitihän ei itse nää mitään vikaa kasvatustavassaan, hänen mielestään meijän pitää olla kiitollisia hänelle kun yksin meijät kasvatti. On totta äiti yritti parhaansa, ainoa minkä hän unohti oli hoitaa itsensä. Sairashan hän oli ja on vieläkin. Ymmärrän häntä, itselläni on samat oireet, ensimmäinen asia jonka haluan riita tilanteessa tehdä on käydä riitakumppanini kimppuun, lyödä. Eli olen perinyt tämän väkivaltaisen käytöksen. Siitä on saanut kärsiä avopuolisoni ja eläimeni. Ja siksi haluan hoitaa itseni kuntoon ettei läheiseni joudu tästä kärsimään enempää. Ainoa asia mitä eniten maailmassa toivon on, ettei omat lapseni joudu sitten kokemaan samaa kohtaloa kuin minä ja sisarukseni kokivat.

Tällä hetkellä olemme siis 22v, 18v ja 25v. Asumme kaikki omillamme, itseasiassa olemme kaikki lähteneet noin 16-17vuotiaina pois kotoa. Tällä hetkellä kotona asuu siskopuolemme joka on 8v. Hän asuu siis äitimme ja isäpuolemme kanssa. Huoli on siskosta kova. Isäpuolemme on kunnollinen mies, ei kurita tyttöään. Siksi ihmettelenkin kuinka hän uskaltaa antaa tyttärensä olla äitimme seurassa keskenään paljon. Ylipäänsä katselee tuollaista naista. Isäpuolemme myös tiesi ja näki kuinka äitimme meitä kohteli, hän ei puuttunut, tullut koskaan väliin. Tosin äiti on sanonut heittävänsä ukon pihalle jos tulee väliin. Äitiä hän kyllä auttoi kun siskoni hakkasi äitin lattialle. Siskolleni kasvoi siis vuosien varrella sisua vastustaa äitiä enempi kuin minulla ja veljelläni. Mutta henkisesti siskoni on alistettu piloille ja pelkää äitiä, vaikka fyysisesti pärjää jo.

Tästä asiasta siis tiesivät mummomme, isämme, isäpuolemme ja varmasti myös muu suku isänpuolelta, ja kukaan ei puuttunut asiaan millään tavalla, ei edes silloin kun siskoni meni aivan mustelmilla noin 7vuotiaana päivähoitoon jota tätimme piti!

Tänä päivänä kaikki ihmettelevät siskoni käytöstä, miksi se on niin kova ja rääväsuu, MIETTISIVÄT SITÄ VITTU! Tälläinen todellakin kovettaa ihmisen. Ei kenestäkään voi normaalia kasvaa kun ei ole apua saanut aikuisilta ihmisiltä lapsena!

Siskoni olisi halunnut mennä yläasteella puhumaan jonnekin, ja ilmaisi tämän isäpuolelle, tämä sanoi, et voi mennä koska äitinne menettää työnsä, oli siis töissä kaupungilla. Miettiä oikeesti. Tottakai siskoni jätti menemättä koska syyllisyys siitä, että äiti menettäisi työnsä painaisi siinä vaiheessa.

On kyllä todella vastuuttomia aikuisia meijän lähipiiriin sattunut.

Vielä tästä nuorimmasta siskosta tai siis siskopuolesta. Pelkään todella hänen puolestaan, hän on muutenkin hieman kehityksessä jollakin tasolla jäljessä, on kyllä normaalilla ekalla luokalla, kun meni vuotta myöhemmin juuri myöhäisen kehityksen takia. Niin äiti haukkuu häntä idiootiksi joskus, ja voitte kuvitella mitä se tekee pienen tytön itsetunnolle. nooh, koulussa on ihmeteltykin miksi hän sanoo aina ekana ettei osaa, ei edes yritä uutta asiaa aloittaa. Uskon silti ettei äitimme pahoinpitele häntä samassa mittakaavassa kuin meitä muita, koska isäpuolemme on kuitenkin siellä "valvomassa". Mutta kyllä siellä jotain mätää on kun ainaku äiti suuttuu siskollemme niin sisko suojaa päänsä käsillään ja kerran rupesi itse repimään hiuksiaan! Tämä on asia joka askarruttaa mieltäni eniten, mitä teen? Voinko riistää siskomme kuitenkin sieltä tutusta ympäristöstä rakkaittensa läheltä johkin laitokseen pahimmassa tapauksessa.



kaipaisin siin neuvoja. Ja kiitos kaikille jotka edes lukivat tämän.