Uskokaa pois: teen kaikkeni, että adhd-lapseni käyttäytyisi kunnolla.

Ei höpöttäisi koko ajan ärsyttävästi, menisi pää kolmantena jalkana, hyppisi ja pomppisi, mölisisi, söisi hihojaan, soittaisi ilmakitaraa kirkossa.



Jokainen päivä, jokainen hänen kanssaan vietetty hetki olen aistit herkkänä, oppinut ennakoimaan, nappaamaan kiinni pienimmästäkin vinkistä, seurtannut varjona mukana, komentanut, neuvonut, kertonut, pitänyt kiinni, katsonut silmiin, ohjeistanut. Voin kertoa että seitsemän vuotta tuota alkaa jo pikkuisen väsyttämään.



Mutta mikään ei riitä. Paljon on edistystä ollut, lapseni ei satuta toisia tahallisesti koskaan vaikka hänellä onkin impulssikontrolli aivan hukassa. Se on sentään opittu. Koulussa lapseni on pienten ja heikompien puolella. Pelottomasti menee vastustamaan vaikka itseään kahta päätä pidempää kiusaajaa. Mutta kukapa sen puolen näkee vaikkapa kaupassa. Jokainen kerta julkisilla paikoilla on toisten arvostelevan katseen sietämistä. "Eikö tuo saa lastaan kuriin" tai "Kuka kehtaa lastaan komentaa keskellä katua".



Ei voi mitään. Parhaani teen, muuta en pysty. Anteeksi, että olen (mielestänne) vääränlaisen lapsen synnyttänyt. Mutta en vaihtaisi häntä koskaan edes helpoimpaan ja flegmaattisimpaan lapseen koko maailmassa.