Lue keskustelun säännöt.
Pääseekö lapsen kuolemasta koskaan yli?
28.10.2009 |
Meidän pitkään toivottu ja lopulta hoidoilla alkuun saatu poikamme kuoli vajaa puol vuotta sitten ollessaan 3,5v. Pojan ei alun perinkään pitänyt elää kauaa (harvinainen sairaus), mutta loppujen lopuksi saimme pitää suhteellisen kauan hänet ilonamme. Jo ennen poikamme poismenoa huomasin olevani raskaana ja ajatukset on vieläkin ristiriitaiset raskaudesta. Toisaalta olemme iloisia, mutta ikävä pientä poikaamme on suuren suuri.
Olemme saaneet kyllä apua, tosin sitä piti vaatimalla vaatia. Terapiassa on käyty, mutta nyt vasta kuukausi sitten löytyi terapeutti, joka oikeasti välittää työstään eikä vaan katso kelloa ja sano, että se oli sitten tässä.
Tuntuu vaan, että vaikka pojan kuolemasta on "jo" melkein puoli vuotta että olisimme menettäneet hänet eilen. Sekin huolestuttaa, että miten sitä osaa iloita tulevasta vauvasta kun varmasti sekin osaltaan muistuttaa menetyksestämme.
Kommentit (13)
Mun pahin painajaiseni olisi, että menettäisin jonkun lapsistani.
Toivon teille paljon voimia ja uskon, että vauva antaa teille paljon hyvää mieltä. Haluan uskoa, että vauvasta tulee teille voimavara, jonka voimin voitte muistella menettämäänne lasta hyvillä mielin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaan tavalla tai toisella oppii jatkamaan omaa elämäänsä tapahtuneesta huolimatta. Ne vanhemmat, jotka katkeroituu ja jää junnaamaan kuolemaan; voivat huonosti loppuelämänsä. Ne taas, jotka pystyvät tapahtuneesta huolimatta näkemään elämässään surun lisäksi myös muita sävyjä ja tunteita; voivat paremmin.
Menetyksen käsitteleminen on rankkaa surutyötä ja kestää joka tapauksessa vuosia, mutta menetetty lapsi on aina osa henkilöhistoriaasi niin hyvässä kuin pahassa.
mutta oppii elämään sen kanssa.
Tsemppiä ja jaksamista teille! Luulen, että vauva tuo teille vielä paljon iloa.
mutta aikaa siihen varmasti menee sitä pitempään, mitä isomman lapsen menettää. Oma esikoiseni syntyi vammaisena ja kuoli muutaman tunnin kuluttua, en ehtinyt häneen tutustuakaan. Sen jälkeen olemme saaneet 2 tervettä lasta ja olemme iloinneet heistä varmaan ihan normaalisti.
Itse olen menettänyt 1,5v sisarukseni, eikä siitä ole jäänyt pahoja muistikuvia. Ilmeisesti siis vanhempani pääsivät yli menetyksestä ja sain vielä uuden sisaruksenkin myöhemmin. Itse asiassa kun sukuani seuraa taaksepäin, joka sukupolvessa on joku lapsista kuollut. Nykyisin se vain on harvinaisempaa. Eli toivoa on hyvinkin ja uusi vauva tuo varmasti iloa elämäänne, ei tule entisen lapsen tilalle vaan ihan omaksi itsekseen!
oppii elämään ja ajan kanssa se muuttaa muotoaan.
Minusta ensimmäinen vuosi oli kaikkein vaikein, sitten alkoi pikkuhiljaa helpottamaan. Minä myös pelkäsin uuden raskauden myötä että miten ihmeessä voin tulevasta vauvasta iloita. Ja tunsin huonoa omaatuntoa, enhän minä voi iloita ja olla onnellinen vauvasta kun olin esikoisen menettänyt. Vauvan synnyttyä hän ottaa kyllä oman paikkansa sydämmessäsi ja tulet huomaamaaan miten onnellinen olet hänestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
blogi, jossa isä kirjoitti tyttären kuoleman herättämistä ajatuksista. Liikuttavaa, koskettavaa luettavaa. Suosittelen. Olen lukenut myös poikansa menettäneen äidin kirjan "Jäähyväiset Einolle". Todella vaikuttava kirja, itkin kyllä lähes alusta loppuun asti sitä lukiessani. Jonkinlaisesta selvitymisestä näissä molemmissa kerrottiin.
Itse en ole menettänyt lastani, mutta tapaan satunnaisesti työssäni lapsensa menettäneitä ihmisiä. Näiden vanhempien kokemuksista lukeminen on auttanut ymmärtämään edes vähän heidän tuskaansa.
Voimia sinulle ja puolisollesi ja kaikkea hyvää kasvamassa olevalle pienokaisellenne! Antakaa aikaa surulle, puoli vuotta on vielä tosi lyhyt aika.
Joku sanoisi, etten oikeastaan ole edes menettänyt lastani, koska en koskaan oikeastaan edes tavannut häntä. Esikoistyttäreni kuoli kohtuuni rv 34, syytä ei koskaan saatu selville. Olin itse silloin vielä alaikäinen, enkä aikonut itse kasvattaa lastani, vaan aioin antaa hänet adoptioon - kaikesta huolimatta mulla kesti melkein vuosi, että pääsin yli pahimmasta surustani.
Kun aloin odottaa toista lastani, tyttöä jota kutsun esikoisekseni, tuo vanha suru puski taas pintaan. Sen ja monen muun asian summana sairastuin lievään masennukseen, johon sain onneksi apua, joten nykyään kaikki on siis hyvin, ja mulla on nyt kaksi elävää lasta. Välillä on päiviä, jolloin ajattelen ensimmäistä enkelivauvaani paljon - kun vanhempi lapsistani kysyy kesken leikkien, että "äiti, miksei mulla ole isosiskoa?" tai jotakin vastaavaa, enkä tiedä, mitä hänelle vastaisin. Toisaalta olen huomannut, ettei hänen ajattelemisensa ole enää niin surun sävyttämää, eikä se tee kipeää, kuten ennen. Enemmänkin ajattelen hellyydellä, minkälainen hän mahtaisi olla, missä hän olisi nyt, kuinka vanha olisi, minkälainen perhe hänellä olisi, jos hän vain olisi saanut elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedäthän ap enkelivauva-sivuston ja Käpyn toiminnan ja sivuston.
Pähkinä-sivusto on taas tarkoitettu vanhemmille, joille on tulossa lapsi sen jälkeen, kun lapsi on kuollut.
Minulta on kuollut myöskin lapsi, kohtukuolema 38 raskausviikolla. Siis hyvin eri tilanne kuin teillä. Ei siitä pääse yli, eikä pidäkään päästä. Sen kanssa vain sitten oppii elämään.
En ole kokenut vastaavaa, mutta kerron jo kuolleista isovanhemmistani. Molemmat olivat positiivisimpia ihmisiä joita olen elämäni aikana kohdannut. Köyhiä olivat ja kokeneet monenlaista vastoinkäymistä, hyväksikäyttöä ja pilkkaa elämänsä aikana.Isoisäni menetti ensimmäisen perheensä (vaimo ja lapsi), ja isovanhempani yhdessä ensimmäisen yhteisen lapsensa. Molemmat sanoivat aina, että surulle täytyy antaa sijaa ja surra pitää mitä tahansa niin kauan kuin surua riittää ja varsinkin, että toisten surua pitää kunnioittaa. Samalla pitää antaa ilon tulla sitä mukaa kuin sitä tulee. Kumpaakaan siis ei pidä estää, ei surua, mutta ei iloakaan. ja molempia saa kokea samaan aikaan.
katkeroituneita eivät kumpikaan olleet. Kiitollisia elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ajan kanssa oppii elämään. Uskon, että uusi vauva tuo teille iloa. Muistakaa, vaikka iloitsisitte vauvasta niin se ei tarkoita, että olisitte unohtaneet poikanne. Voimia!
yli mutta ajan kanssa siihen turtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
osanottoni suureen suruunne.
Ei siitä koskaan pääse yli,aina se on mukana.
Minun poikani kuoli 13v.sitten ja muistan sen vieläkin kun se olisi tapahtunut vasta eilen.
Minulla on 4lasta ja monesti mietin olisiko poikani samanlainen kun nämä toiset ja millainen luonteeltaan ja ja ja ja....
Kovasti voimia teidän perheelle.
tai sen asian kanssa oppii elämään. otan suruunne osaa. :(