Äitisuhde

Ei lapsesi välttämättä tarvitse äitiäsi elämäänsä, heillähän on jo monta rakastavaa aikuista ympärillään.



Tämä ei nyt sinänsä liity sinuun, mutta sisareni ja äitini suhde on jotenkin samankaltainen kuin sinun ja äitisi. Mielestäni äitni on ollut minulle hyvä äiti, samoin muut sisarukseni kokevat. Ei kukaan äiti ole täydellinen, mutta niin hyvä äiti hän on ollut kuin on voinut, aina parhaansa tehnyt. Niin minä koen.



Silti sisareni kokee jatkuvaa tuskaa äitisuhteestaan, ja on käynyt terapiassa asian tiimoilta. hän syyttää äitiäni vaikka mistä kamaluuksista, joista osa on löyhästi totta. Minusta vaikuttaa, että terapeutti ei ole ollut asiallinen, sisareni on jotenkin vaikutuksille altis ja tarttuu mielellään jokaiseen äitiäni parjaavaan vihjeeseen. Terapeutti oli esimerkiksi sanonut, että "en voi tietenkään suoraan tehdä diagnoosia tapaamatta äitiäsi, mutta minusta hän vaikuttaa narsistilta". Sisareni tietenkin luki kaiken narsismista ja oli vakuuttunut. Minä en todellakaan ole, äiti on ihan tavallinen äiti.



Tietenkin sisareni kokemukset ovat hänen omiaan, en ole elänyt hänen elämäänsä enkä kokenut kaikkea mitä hän on kokenut. Mutta kaikki olemme ymmällämme kaikesta tästä: äitikin aina ihmettelee miten asiat menivätkään näin.

Sinuna kertoisin lapsillesi rehellisesti, miten asiat ovat, kun he ovat niin isoja, että ymmärtävät, juuri niin kuin olet vanhimmallesi kertonutkin. Älä piittaa äitisi syyllistämisyrityksistä, ei ole sinun vikasi, että häntä nyt niin ahdistaisi sinun tapaamisesi. Tietysti olisi hyvä, jos pystyisit antamaan hänelle anteeksi, vaikkei hän sitä pyytäisikään, se olisi tärkeää itsesi kannalta. Äitisihän ei pysty sinua enää satuttamaan, olet hänestä irti.



Minullakin on ollut marttyyrimäinen, muita syyllistävä ja vähättelevä äiti.

äidillesi. Itselläni on aivan sekopää narsistiäiti, johon olen katkaissut välit 8 v sitten. Olen myöskin käynyt terapiassa vuosia. SILTI minulla on vielä pitkä matka anteeksiantoon, ja voi olla, ettei sitä tule ikinä. Sinuna pitäisin lapset kaukana äidistäsi. Ajattele, jos hän alkaa heille kertomaan noita raajat ja pää irti-juttuja. Lapsesi käyvät sen jälkeen vuosia terapiassa...



Minuakin surettaa, ettei lapsillani ole normaalia mummoa. Mutta parempi ilman kuin että äitini sairastuttaisi heidätkin.



Hienosti olet selvinnyt, ajatellen, että veljesi teki paljon rajumman ratkaisun. Hän ei selvinnyt. Tuon pitäisi kertoa äidistäsi aika paljon.



Olen samanikäinen kuin sinä. Kurjaa, että elämistämme on mennyt vuosia "hukkaan", äidistä selviämiseen. KOen myöskin olevani hyvä äiti, ja toivon, että "ketju" vihdoin katkeaa, ettei oman tyttäreni tarvitse käydä vuosia terapioissa minun vuokseni.

Äläkä sitä sure ettei pidä yhteyttä lapsiin. Ei lapset siinä luultavasti kuitenkaan kauheasti menetä. Monilla lapsilla ei ole isovanhempia tai ei ole suhdetta näihin, eivätkä he siitä sillä tavalla kärsi kuin esim vanhemman puutteesta.



Ajattelisin että hyvät isovanhemmat ovat lapsen elämässä iso rikkaus, mutta eivät välttämättömiä.

kommenteistanne.On tärkeää saada muiltakin ihmisiltä näkökulmaa asioihin.Niin minulla on pitkä matka anteeksiantoon juuri siitä syystä että äiti ei koe tehneensä oikeastaan mitään väärää eikä näe itsessään mitään vikaa.

Åitini ei kerro sairaita juttujaan lapsilleni,sen asian olemme tehneet selväksi,onhan isompi lapseni ollut paljonkin hoidossa mummillaan aikojen saatossa ja tykkää mummistaan,tosin kokee mumminsa määräilevänä.Välillä äiti ei pysty toimimaan aikuisena vaan vaipuu lapsen tasolle,vaikea selittää.

Minä todella luulin että äitini tykkää lapsenlapsistaan mutta nyt tuntuu että ei todellakaan välitä pätkääkään.

on olematon suhde yhteen tai kahteen isovanhempaan, esim. maantieteellisen etäisyyden tai alkoholismin takia.

hyvin tuskainen olo kaikesta, ei sen tarvitse tarkoittaa ettei välittäisi lapsenlapsistaan

vielä sen verran että joo tunnen katkeruutta siitä että niin paljon vuosia elämästäni on mennyt hukkaan sen takia että olen joutunut selvittämään lapsuuttani,ja samaan aikaan äitini on nauttinut elämästään ja sanonut että mitä helvettiä sinä terapiassa ramppaat?

kostaa hänelle kaiken mielipahan?

halua kostaa mitään.Kirjeenkin kirjoitin siksi että halusin että suhteemme paranisi.

Olen tosin katkera siitä että tämä äitiepisodi vaan tuntuu jatkuvan eikä loppua näy.Suhteemme oli se että äiti hallitsi elämääni.Esim.olin viimeisilläni raskaana,väsynyt.Meillä oli lasten leluja kaikkialla kun en jaksanut koko aikaa siivota.Äiti tuli kylään ja haukkui minut siaksi kun en pidä taloa siistinä.Tollaisenko sian olen sinusta kasvattanut ym.

Tästä loukkauksesta suivaantuneena kirjoitin kirjeen.Päätin että minua ei enää kohdella miten vaan ja varsinkin omassa kodissani.

Toivon että äiti ei ole koko ajan kimpussani vaan antaa minullekin tilaa.Toivon että myös hän löytää tasapainon elämäänsä ja kunnioittaa rajojani.

En ole koskaan vielä tavannut ihmistä, jolla olisi ollut niin samanlainen äitisuhde kuin itselläni. Voisin vannoa melkein, että ap olisi siskoni, jos minulla sellainen olisi. Toisaalta tiedän, etten ole koskaan kertonut omista kokemuksistani kenellekään, joten ap ei ole voinut kirjoittaa meidän perheestämme...



Itse olen saanut äitiini etäisyyttä muuttamalla toiselle paikkakunnalle ja vähentämällä yhteydenpitoa minimiin.



Oma äitini käytti usein kaikenlaista julmaa uhkailua aseenaan. Esim. äitini itsemurhauhkailut olivat niin arkipäiväisiä, etten edes teini-iässä jaksanut hätkähtää niistä. Sen sijaan ap:n kuvailemat julmuudet tuntuivat äärimmäisen ahdistavilta. Äitini ei koskaan ole kyennyt tunnistamaan itsessään mitään virhettä, vaan on syyttänyt pahasta olostaan ainoastaan minua ja minun pahuuttani (kuvioissa myös voimakasta uskonnollisuutta).



Aikuisena minusta on kuitenkin vakaan parisuhteen ja oman perheen myötä kasvanut jokseenkin ehjä ihminen. Sen sijaan huomaan olevani hyvin herkkä tunnistamaan mielenterveyden häiriötä toisissa ihmisisssä. Olen ikäänkuin aina varuillaan ja epäilevä toisten käytöksen suhteen.



Tiedän, ap, ettei sinullakaan ole ollut helppoa rakentaa omaa äiti-lapsi-suhdetta ja yrittää aina olla vahva ja vakaa, mutta keskitytään nyt vain katsomaan eteenpäin, katkaisemaan ahdistava kierre ja antamaan turvallisempi äitiyden malli omille lapsillemme.



t. toinen samanlainen

Omat lapseni eivät ole äitiäni koskaan nähneet. Heille mummo on kuollut. Äitini elää kyllä, mutta missään yhteydessä ei ole oltu moneen vuoteen. En ikinä halua lapsiani hänelle viedä. Sisaruksiinikaan en ole yhteydessä.

Sisareni eivät ymmärrä miksi en pidä äidistäni. Heidän mielestään äiti on aivan normaali yh, jolla oli vaan vaikeaa, kun rahaa oli vähän ja lapsia paljon.

Olen yrittänyt heille kertoa, mutta eivät halua uskoa, että äiti on sellainen kuin minä muistan. Äiti jopa kusi päälleni lapsena, halveksi ja käytti seks,hyväksi. Miten siitä voi edes normaalisti kertoa ja selvitellä asioita. En puhunut lapsena juuri mitään kotona ja mietin monesti itsemurhaa. Ja sen lisäksi siskon mies ahdisteli kanssa. En vain tajua, miten kukaan ei nähnyt miten pahoin silloin voin.

Ajattelin kertoa lapsille, sitten kun ovat murrosiässä, että millaista oma lapsuuteni oli. Vielä en halua heille kaikkea kertoa.

kauhun, kun äiti uhkasi lähteä kun olin "tuhma" ja ilmoitti, ettei sitten ikinä enää tule takaisin. Vasta nyt lähemmäs nelikymppisenä perheenäitinä olen päässyt yli hylätyksi tulemisen pelostani ja monista hylkäämiskokemuksista, joita olen keräillyt elämäni varrella. Ja kertaakaan en ole uhkaillut omia lapsiani hylkäämisellä.

Äidilleni olen kertonut, miltä hänen käytöksensä tuntui, mutta hän on vastannut vaikenemalla.



#15

siis uhkaili hylkäämisellä aika usein eli kyse ei ole yksittäisestä kerrasta.



#15 vielä

Haluaisin toivottaa voimia ja siunausta elämääsi "aloittaja". Tosi kauheita olet joutunut kokemaan.Musta on ihan terveellistä ja NORMAALIA jos et halua tavata äitiäsi.Itse pysyttelisin mahdollisimman kaukana tuollaisesta PSYKOPAATISTA.Siis haluan vain kertoa,että hän on niin sairas,ettet koskaan tule saamaan häneltä sitä kokemusta,että olet hyväksytty eikä pysty korjaamaan sitä,mitä on aiheuttanut. Älä jätä lapsiasi hänen luokseen missään tapauksessa ilman valvontaa..et voi tietää,mitä salassa tapahtuu..

Anteeksiannosta voi olla se hyöty,että pääset paremmin irti menneisyydestäsi. Mutta anteeksiantoa ei voi tai pidä yrittää väkisin. Mutta jos annat pikkuhiljaa anteeksi,uudelleen ja uudelleen,niin se voi säästää sinut katkeruudelta.Ethän halua,että joudut äitisi vuoksi kärsimään vielä katkeruudesta loputtomiin?Mutta ihana kuulla,että sinulla on nyt hyvä perhe.Oma perhe voikin antaa paljon korvaavia ja parantavia kokemuksia.

ovat seuranneet minua koko elämäni ajan.Pelkäsin vielä aikuisena ihan järjettömästi laittaa kättäni tai jalkaani peiton alta ulos koska äitini kertoi yhä uudestaan ja uudestaan että jos joku raaja jää peiton ulkopuolelle niin noita-akka tulee yöllä ja sahaa raajan irti.

Yksi leikki oli noita-akka leikki jossa äitini sanoi että on noita eikä äitimme ja sitten sanoi tappavansa minut ja veljeni ja ajoi meitä takaa ja me huudimme kauhuissamme.Olimme siis alle kouluikäisiä.

Kun kysyin äidiltä tästä leikistä ja kerroin kuinka pelkäsimme niin hän sanoi että sehän siinä oli parasta...meidän kauhun ilmeemme.

Olen monta kertaa kysynyt häneltä että miten hän voi leikkiä noin sairaita leikkejä niin äiti sanoo että oli vaan niin lapsellinen.

En tajua miksi minulla enää on tarpeen muistella näitä ja parasta olisi vaan unohtaa.Olenhan jo käsitellyt näitä asioita terapiassa mutta jotenkin ne taas aktivoituivat.AP

vielä kaikille kommenteistanne.On surullista että meitä on muitakin jotka joutuvat kantamaan haavojaan.Tiedän kuitenkin että ihminen pystyy eheytymään aivan kamalistakin kokemuksista.Esimerkkejä on.Työ on kuitenkin raskasta ja hidasta...Ap

miehelläni on ollut tuollainen sairas äiti kuin tässä ketjussa monet kuvailivat. en voi koskaan ymmärtää miltä hänestä tuntuu, yritän lopun ikääni ymmärtää sitä että hänen elämänsä on vaikeaa lapsuuden ja sairaan äidin vuoksi.



minulle on todella vaikeaa olla anopin kanssa ja kutsua hänet kotiini kun tiedän millainen hän on ollut, mitä on tehnyt. mieheni sisar on pyytänyt että yrittäisin ymmärtää heidän äitiään, mutta en vaan jaksa ymmärtää, vihaan häntä siksi mitä on tehnyt miehelleni.



ei olla paljon tekemisissä onneksi. hillitsen itseni ne lyhyet ajat mitä on pakko olla. en koskaan jättäisi häntä hetkeksikään yksin lasteni kanssa. on toiselle sukulaislapselle jo aiheuttanut traumoja jutuillaan.



ap:lle sanoisin että sinun pitäisi oppia hyväksymään se että äitisi on mikä on eikä siitä muuksi muutu. hän ei varmaankaan kykene normaaliin tunne-elämään. ole onnellinen siitä että itse kykenet ja älä suotta murehdi välittääkö äitisi lapsenlapsistaan vai ei. tärkeintä on että itse pysyt järjissäsi ja olet hyvä äiti lapsillesi.

miehesi hakenut mitään keskusteluapua?Olisi tosi tärkeää että kykenisi jotenkin työstämään asiaa.Ap

että muillakin on ollut tuollaisia äitejä. Minunkin äitini maalaili eteeni kuvia, miten kadun tekojani eli esim. uhmaikäisen normaalia kiukuttelua yms., kun hän on kuollut! Ja uhkaili hylkäämisellä jatkuvasti.