Lue keskustelun säännöt.
Onko joku vatvojaluonne päässyt irti turhasta vatvomisesta?
19.10.2009 |
Onko tästä vatvomistaipumuksesta mahdollista päästä irti? Vatvon aina jotain. Kun saan yhden asian kuntoon, niin aloitan seuraavan ongelman tai päätöksen vatvomisen. Jos ongelmia ei ole, niin hankin jonkun uuden "projektin" tai päätöksen jota alan vatvoa. Onko joku ollut samanlainen ja päässyt siitä eroon?
Mietin tällä hetkellä toisen lapsen hankkimista, mutta eniten mietityttää juuri tämä luonteeni. En ole toimijatyyppiä, vaan märehdin ongelma- ja päätöstilanteissa. En usko, että kykenisin huolehtimaan toisesta lapsesta, jos en pääse eroon tästä luonteenpiireestäni. Onko se mahdollista?
Kommentit (6)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
asiasta valita, vatvon kumpi olisi parempi. Vaatteita jos olen ostamassa vatvon mikä väri olisi mulle paras, sitten ostan ja kotona harmittelen että olisi sittenkin pitänyt se toinen ostaa. Matoissa ja kaikessa tämä sama ongelma.
Kiva kuulla kohtalotovereiden mietteitä. Päätöksien teko on todellakin minulle vaikeaa. Ja jos päätöksen saa tehtyä, niin jatkan hetken päästä vatvomista, oliko se sittenkään oikea päätös. Ei näin voi elää! Eniten harmittaa juuri, että jopa jätän luultavasti toisen lapsen tekemättä tämän neuroottisuuden takia. Onko mielestänne fiksu päätös jättää yhteen lapseen, vaikka vauvakuumetta pukkaa?
mutta viimeistään silloin kun lapset olivat 0, 2 ja 5 loppui vatvominen. Päätin mitä päätin, jos se oli väärä, korjasin sen. Vatvomiseen ei ollut enää energiaa eikä aikaa.
Mies oli "katala" eikä suostunut päättämään mun puolesta kun en itse osannut. Väitti että olen aikuinen ihminen, jonka on itse osattava tehdä valintoja! :D
Toi projekti-homma kuulostaa myös tosi tutulta. Aina pitää olla menossa tai tullossa jotain.. siis vatvomisentasolla. Heti ku saan asiaan jonkun ratkaisun löydään jotain uutta vatvottavaa..
Kauheasti aikaa ja energiaa tuhlaantuu turhaan pohdintaan. Taustalla on kait joku epävarmuus ja varmistelu. Pitäisi kai vain tehdä, toimia ja hyväksyä, että joskus rapatessa roiskuu...