KAUANKO sinulla meni keskenmenosta toipumiseen?

Ultrassa viikolla 12 todettiin, että sikiön kehitys on pysähtynyt eli oli siis kuollut. Oli todellinen shokki, varsinkin kun sikiö oli kuollut jo n. kolme viikkoa aikaisemmin. Kaikki raskausoireet kuitenkin jatkuivat normaalisti, ainut, mikä mietitytti oli se, että vatsa ei kasvanut ihan samalla tavalla kuin esikoisen kohdalla.

Menin lääkkeelliseen kohdun tyhjennykseen ja se jännitti kovasti etukäteen. Lääkkeet annettiin sairaalassa ja lähetettiin kotiin vuotamaan. Itkin sängyssä kun supisteli ja "raskausmateriaali" valui ulos. Pahin masennus ja shokkivaihe kesti n. kuukauden-pari. Emme alkaneet heti yrittämään uutta raskautta. Puolen vuoden päästä tulin uudelleen raskaaksi ja alkuraskaus oli todella pelon siivittämä. Pelkäsin koko ajan uutta keskenmenoa ja meninkin heti viikolla 9 varhaisultraan, jossa kaikki oli onneksi hyvin. Vasta n. viikolla 20 + aloin todella uskoa, että uusi vauva on tulossa. Silti raskaus oli todella stressaava ja menetyksen pelko kova. Terve lapsi syntyi onneksi.

Mä olen verrannut ekaa raskauttani / keskenmenoani ekaan rakastumiseen. Vaikken ollut raskautuessani ihan nuori (24), mä olin aivan täydellisissä sfääreissä, kuten teininä ensirakkauden huumassa. Keskenmenon shokki tuli sit karmeana järkytyksenä - ihan kuin se eka petollinen poikaystävä. Kuten teininä, mulla ei ollu mitään eväitä pistää asioita mittasuhteisiin. Tää vertaus voi tuntua jostain oudolta, mutta niin vaan molemmat surut oli mun maailmani kokoisia silloin. Ja ulkopuolisista ei ehkä juuri mitään... Mun shokkiani pahensi se, et terveydenhuollossa keskenmenoon suhtauduttiin ihan olankohautuksilla. Kukaan ei ollut edes myötätuntoinen, vaikka menin ihan rikki.

Tuo eka km oli viikolla 9. Sittemmin olen saanut kolme lasta ja kokenut 7 muuta keskenmenoa. Osa keskenmenoista, ne viikon 5-6 km:t, on mennyt helposti ohi. Pettymyksiä olivat mutta eivät suruja. Yks km oli viikolla 17 ja siinä koin sekä synnyttäneeni (yksin korona vessassa) että menettäneeni lapsen. Koska se oli silti "vain" km, en osannut surra kunnolla, eikä kukaan suremista multa edes odottanut... Puoli vuotta myöhemmin masennuin tai oikeammin sairastuin post-traumaattiseen stressiin. Olisin varmaan seonnut todella, jos ei ihana työterveyslekuri olis ottanu mua hoiviinsa. Toipumiseen meni sen jälkeen pari kk ja sitten jaksoin taas uuden raskauden stressin.

Pahin seuraus keskenmenoista on ehkä ollut se, että menetin raskaana olemisen ilon. Joku neuvoi olemaan alkuraskauden miettimättä vauvaa, mutta musta sekin on julmaa. Raskaus on valistautumista tulevaan ja mitä enemmän siitä voi nauttia, sitä hienompaa koko perheelle. Onneksi yksi kätilö sanoi mulle kerran viisaasti, että "yritä nyt iloita, koska surulle on sitten kyllä myöhemmin aikaa, jos aihetta tulee". Eli yletön realismi ja varsinkin ennakolta sureminen in sekin raskasta.

Surun mittoja ei voi määritellä. Jokaiselle pitää antaa lupa surra juuri sen verran kuin tarvetta on. Pitää toki auttaa eteenpäon, mutta sellainen "ei se NOIN vakavaa ole" -vähättely ei auta ketään. Eli vaikka olis toisen surua vaikea ymmärtää, sitä pitää ymmärtää! 

Sain keskenmenon 40 vuotiaana. Olin ollut 8 vuotta lapsettomuushoidoissa ja yksi lapsi oli jo tullut maailmaan. Kun keskenmeno tuli, tiesin että tämä on tässä. En enää voi saada toista lasta ja vieläkin tuntuu pahalta. Esim kuulin että Rachel Zoe, jota en ole edes ikinä nähnyt livenä saa toisen lapsen ja heti kateellisuus tuli esille.

Elän asian kanssa. Rumaa sanoa mutta onneksi minulla on ystäviä, joilla ei ole yhtään lasta, helpottaa oloa olla yhden lapsen kanssa.

Mitä tarkoittaa "tuulimuna?" En ole ikinä kuullutkaan ja googlekaan ei löydä....

Ensimmäinen keskenmeno ei tuntunut erityisen pahalta, koska tiesin "kaikkien" saavan keskenmenoja. Toisen km:n jälkeen aloin miettimään mitenhän kolmannessa raskaudessa käy. Kolmas km oli keskeytynyt km, joka hoidettiin sairaalassa lääkkeellisesti. Kivut olivat hirveät. Makasin vain sängyssä ja oksensin. Pahin shokki iski tämän kolmannen keskenmenon jälkeen, kun tajusin olevani parikymppinen nuori nainen, joka ei välttämättä saisi koskaan lapsia. Neljännen jälkeen sain kohtutulehduksen ja pari päivää meni sairaalassa. No, viides raskaus päättyi täysiaikaisen vauvan syntymään.

Tuulimunaraskaus googleen ja varmasti löytyy.

Rv 15, pari kuukautta meni akuuttiin toipumiseen ja puoli vuotta siihen, että elämä alkoi taas tuntua aivan normaalilta.

rv 10+6. Takana 6 vuotta yritystä, luovuttu jo toivosta, sitten tuntui kuin taivas aukenisi ja tuli kerralla lotosta päävoitto. Me, sukulaiset ja ystävät ihan onnessaan kun kaikki tiesivät miten toivottu vauva se on. Että ei ole iha piis of keik, tavalliset menkat vaan ja uutta putkeen. Ymmärrän että jos heti tärppää ja meneekin persiilleen niin se ei paljon hetkauta, mutta kun on vuosikaudet joka kuukausi pettynyt ja viimein saa ne 2 viivaa testiin. Sitä ehtii parissa kuukaudessa haaveilla loppuelämästä, jossa olemme kokonainen perhe. Miltä vauva tuntuu sylissä, miten imetän sitä, miten yhdessä raskastamme ja hoivaamme pientä. Ja sitten näkyi ultrassa vain pienokainen, mutta kellui liikkumatta kohdussa eikä sykettä enää ollutkaan. Mutta se oli meidän oma vauva, meidän pikku enkeli, jonka saimme omistaa edes pari kuukautta. Tämän tajuaa vain se ken on saanut vuosi kaudet odottaa ja pettyä.

että ensimmäisen keskenmenon jälkeen noin puoli vuotta meni ennen kun olin jotenkuten toipunut... alkoi uusi raskaus. Toisen km jälkeen toipuminen kestikin kauemmin. Vieläkin ajattelen noita tapahtumia vaikka ekasta aikaa kulunut jo reilut 2vuotta. Ei ole kuitenkaan päivittäisissä ajatuksissa.

Fyysinen toipuminen oli nopeaa molemmissa.

fyysisesti melkein heti ja henkisesti kuukaudessa tai parissa tai ehkä aikaisemminkin. Vähän vaikea määritellä mutta en ottanut asiaa kovin raskaasti mielestäni. Km tapahtui rv 16.

Fyysisesti toivuin äkkiä, psyykkiksesti on mennyt yli puoli vuotta. Aluksi yritin torjua surun, mutta myöhemmin se tuli ihan hyökyaaltona päälle.

ja yksiäkään menkkoja ei tullut, kun olin uudelleen raskaana (syntyy pian)

että ensimmäisen keskenmenon jälkeen noin puoli vuotta meni ennen kun olin jotenkuten toipunut... alkoi uusi raskaus. Toisen km jälkeen toipuminen kestikin kauemmin. Vieläkin ajattelen noita tapahtumia vaikka ekasta aikaa kulunut jo reilut 2vuotta. Ei ole kuitenkaan päivittäisissä ajatuksissa. Fyysinen toipuminen oli nopeaa molemmissa.

kesken oisko ollu rv 7.



meni nopeaan ohi, kun tulin heti raskaaksi. Henkistä toipumista helpotti heti aluksi, kun tajusin, että kesken meni elämään kelvoton sikiö.

uusi raskaus alkoi heti ja tuloksena syntyi terve lapsi molempien keskenmenojen jälkeen.

eka vkolla 7

toka vkolla 14

Tottakai mielipaha oli molemmilla kerroilla ja jotkin pikkuasiat tuovat tapahtuneet joskus mieleen, mutta eteenpäin elävän mieli!

huomenna olisi alkanut rv 12,7kk ehdittiin lasta yrittää, tärppäsi, sitten ensimmäisen kerran aloin vuotaa 7. viikon lopulla vähän, otin yhteyttä vaikka minne, neuvolassakin sanottiin että ei voi olla vaarallista kun niin vähäistä vuoto, kaikki ok. Tyydyin tähän "ammattilaisen" sanaan. Toisen kerran aloin vuotaa 11. viikon alussa, nyt runsaasti. Minnekkään en päässyt, eikä minua vakavasti otettu, joten menin yksityiselle missä sitten sain ultrassa varmuuden lääkäriltä että oli kuukausi sitten mennyt kesken, eli keskeytynyt keskenmeno... Vielä ainakin tuntuu pahalta niin henkisesti kuin fyysisestikin ja on katkera olo ettei asiaani kuultu ja varmistettu jo silloin kun ensimmäistä kertaa vuosin, ei olisi tarvinnut kuukautta kantaa kuollutta sikiötä ja luulla saavansa lapsen.

mennyt kauan. Keskeytynyt keskenmeno joka havaittiin viikolla 12 ja siitä onnistunut lääkkeellinen tyhjennys kotona. Itkin kuultuani asian ehkä kerran tai kaksi mutta en jäänyt surkuttelemaan "vauvaa", lähinnä harmitti kun kaikki suunnitelmat menivät uusiksi. Kaksi raskautta onnistunut tuon tapahtuman jälkeen.



Minäkään en ymmärrä valtaisaa vauvan kuoleman suremista kun kyseessä ei vielä ole muuta kuin mielikuvavauva aikaisilla viikoilla ainakaan. En kyllä myöskään jotenkin hyväksy kohtuun kuolleen vauvan vertaamista syntyneen ja eläneen lapsen kuolemaan. Joskus oikein suututti jonkun lehden juttu jossa nainen suri vuosikaudet raskauden puolivälissä kuollutta sikiötä vaikka lapsiakin siunaantui sen jälkeen monta ja heihin ei sitten voinut kiintyä tuon kohtukuoleman, jota nainen kutsui esikoisen kuolemaksi, takia. Lapsen kuolema oli kuulemma kauheinta mitä voi tapahtua. Mitäköhän tällainen ihminen tekee jos vaikkapa 6-vuotias kuolee? Olisin äärimmäisen loukkaantunut jos kuollutta lastani, jonka kanssa olisin elänyt vuosia ja todellakin myös tuntenut tämän lapsen ihmisenä, pidettäisiin yhtä suurena suruna kuin kohtuun raskauden puolivälissä kuollutta, täysin tuntematonta sikiötä. Jotkut ihmiset ovat niin tunteiden vietävissä että järjelle ei jää yhtään tilaa. Surra saa tietysti, mutta äidin vatsaan kuollut sikiö on täysin tuntematon ihminen, joka monilta tuppaa unohtumaan. Vähän kuin rakastuisi palavasti mieheen pelkän kirjeen perusteella.

Istuin vessassa ja välillä ramppasin ympäri kämppää kivuissani, seuraavana päivänä olin ihan ok. Parin päivän päästä tein negan raskaustestin.



Ei kestänyt toipua tuosta, koska näitä asioita tapahtuu ja keskenmenot ennen 12 raskausviikkoa ovat hyvin tavallisia. Suhtauduin alusta alkaen siis kovin varovaisesti ja varoin kiintymästä alkioon. Suosittelen samaa lähestymistapaa muillekin, itsensä säästää monelta harmilta.



Nyt olen raskaana viikolla 23.