Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ystävät ja niiden puute
17.10.2009 |
Olen ollut koko ikäni seurallinen, positiivinen ja mielestäni ihan hyvä ystävä. En ole koskaan ollut suosittu mutta ne vähäiset ystävyyssuhteeni ovat olleet pitkiä.
Ongelmaksi on muodostunut viime vuosien aikana mm. se, että jos ystävälläni alkaa menemään paremmin kuin minulla, hän jättää yhteydenpidon kokonaan minun varaani ja ystävyys jää siihen kun sitten ajan päästä kyllästyn yksipuolisiin kahvikutsuihin. Seurani kelpaa osalle satunnaisesti suuren kriisin tullessa ja koska annan anteeksi melko helposti, olenkin saanut toimia kuuntelevana korvaparina usein.
Totuus löi minua kasvoille viime viikolla kun pian esikoisensa saava "ystäväni" oletti saavansa minulta lapselleen niin vaunut, vaatteet kuin extrakorvaustakin erästä pienestä työstä jonka oletin hänen tehneen vastapalveluksena. Tämä "ystävä" on maisteri koulutukseltaan ja jalat maassa oleva tyyppi, siksi olikin outoa olla kerrankin "ulkopuolisena" tilanteessa ja nähdä se kaikessa outoudessaan: ei-niin-läheinen ihminen vaatimassa satojen eurojen arvoista tavaravuorta ja korvausta ilmaiseksi luvatusta työstä! Ensin tuli järkytys, sitten pettymys. Nyt suututtaa, miten joku kehtaa??
Aloin pohtimaan ystävyyssuhteitani ja ymmärsin että oikeastaan jokaisessa suhteessa minä olen ollut se hyväksikäytetty osapuoli. Muut ovat lähinnä "sietäneet" seuraani silloin kun muita ei ole ollut saatavilla. Itse en ole kertaakaan saanut muita houkuteltua esim. kävelylenkille ("mua väsyttää ihan sikana/on tylsä ilma/en jaksa tulla sinne asti") kanssani ja jos olen uskaltanut sanoa jotain rajumpaa ääneen, on ihmisille tullut kiire lähteä kotiin tai vaihtaa puheenaihetta. Päälleni on puhuttu kymmeniä kertoja, haukuttu päin naamaa ulkonäköäni jne. Miksi olen antanut tuon tapahtua? En tiedä...kai se järkytys toisen huonosta käytöksestä on vaan vetänyt itse tilanteessa sanattomaksi.
Onko muita ihmisiä, joilla samoja ongelmia/ajatuksia? Olisi ihanaa jutella tästä lisää.
Kommentit (13)
mutta kyllä tunnen itseni joskus juurikin hyväksikäytetyksi. Tosin olen oppinut antamaan joidenkin asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ihan vaan senkin vuoksi, että en halua olla yksin ja kaipaan ystäviä. Tasapuolisia kaverisuhteita mulla taitaa olla vaan muutama, mutta näin vanhetessa (30v.) niin kaikki suhteet ovat muuttuneet tasavertaisemmiksi.
Kannattaa todella miettiä miksi on jonkun kaveri. Täytyy siitä suhteesta itsekin saada jotain. Mä tyydyn pelkkään seuraankin joten sitä pysytn myös antamaan. Olen kyllä osin pettynyt siihen kuinka paljon olen viettänyt aikaa kavereiden lasten kanssa, mutta he eivät vietä lainkaan aikaa minun lapsen kanssa.
No toisaaltaan nuo kaverien lapset on mulle rakkaita niin haluankin olla heidän kanssaan vaikka en "vastapalveluksi" saakaan mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin ruoanlaittopuuhissa, siksi en koneelle ehtinyt aiemmin. Kiva huomata että aihe kiinnostaa edes osaa! :)
Tunnen samoja tunteita kaikkien vastaajien, etenkin kutosen kanssa (visiitit lasta katsomaan jne.). Toisaalta haluaisi "repäistä" itsensä irti ihmisistä joiden kanssa ei ole enää mitään yhteistä, toisaalta pelottaa että löytyykö tilalle sitten ketään. Raukkamaista ehkä, mutta noin ajattelen...
Voihan olla että ex-ystäväni ovat antaneet välien kuihtua kun "poistavat" elämästään turhia ihmisiä. Tuntuu silti oudolta sattumalta että ne ns. luottokaveritkin lopettavat yhteydenpidon kuin seinään!
Ap
Ps. Lisää vaan ajatuksia, luen mielenkiinnolla!
Olen miettinyt omaa elämääni ja todennut, että en ole koskaan ollut kenenkään paras kaveri, paitsi kerran elämässäni, silloin olin n. 17-v :). Kyllä näitä tuttuja pyörii, joita luulin ystävikseni, mutta todellisuus on ollut muuta. Olen katkaissut välini tosi monen kanssa. Mutta, sitten tuli facebook ja kas, nämä ihmiset ottivatkin minuun yhteyttä. Luulen, että iän myötä nämä ystäväni ovat oppineet arvostamaan minua toisella tavalla. Piti vai mennä etäälle vuosiksi, että arvoni tuli esiin. Tosiystävät eivät katoa elämästä loppujen lopuksi kuitenkaan. Menee aikoja ettei pidetä yhteyttä ja sitten palataan taas yhteen, kun elämäntilanne muuttuu ja jää aikaa.
En huomannut tätä kaavaa näissä suhteissani ennenkuin jäin äitiyslomalle nyt kolmatta kertaa. Aiemmilla kerroilla myös muilla "ystävilläni" oli pieniä lapsia joten treffailtiin sen tiimoilta ja sitten omasta mielestäni tultiin myös hyvinkin tutuiksi. Nyt kun muut ovatkin työelämässä, eikä niitä lapsia joko haluta tai saada lisää, niin ei sitten enää ollakaan oikeastaan missään tekemisissä. Kaikki yhtä lukuunottamatta ovat kyllä käyneet vauvaa katsomassa, mutta siihen se on sitten jäänyt. JOs ei sitten todella olla jotain vailla... Olen itselleni selitellyt tätä muutosta sillä, ettei työssäkäyvillä ole enää perhe-elämän ohella niin pajoa aikaa, kun mulla kotiäitinä sitä taas on liiaksi asti. Mutta tuntuu niillä olevan aikaa muille ystävilleen mielin määrin. Ja niillä menoilla sitten brassaillaan mielellään... Ja minä olen kade, myönnetään... Mutta myös loukkaantunut! Olenko mä jotenkin menettänyt ihmisarvon lasten myötä? Eikö mussa ole enää mitään mielenkiintoista? Ja sitten joo... Lukuisia kertoja olen päättänyt, etten ole enää missään tekemisissä. Mutta sitten tulee miettineeksi niinkin typerää asiaa kuin lastenkutsuja. Heidän lapset ovat meidän lasten kavereita! Ja vaikkei omat lapset heitä tosiaan juuri näe, he haluavat omiin juhliinsa aina ne samat lapset. Eli jonkinlaiset välit olis kuitenkin pidettävä. Lisäksi meidän miehet on keskenään tekemisissä. Ennen vietettiin paljonkin aikaa koko porukalla, vaan ei enää- ellen minä tee aloitetta!
heitä joulukorttituttavuuden suuntaan, niin voit välivaiheaikana etsiskellä itsellesi uusia tasapainoisempia ystävyyssuhteita
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttävät toisia hyväkseen eivätkä ehkä(?)itse edes tajua? Mulla on muutama tuttu jotka aina ilmoittavat että "me voitais tulla teille kylään". Vastakutsuja ei taas juuri tule. Ystävikseni en heitä tunnusta mutta tuttuja kavereita ovat kyllä, muutamia vuosia ollaan oltu tekemisissä lasten tiimoilta. En oikein ymmärrä miten edes jotkut kehtaavat kutsua aina itsensä. Toisaalta mulla on paljon puuhaa lasten parissa ja mies on mun ystäväni, muutama oikein hyväkin ystävä löytyy joten annan tuollaisten tyyppien olla(kunnes tulee se vastakutsu joskus kun olen jo monituisia kertoja heitä kestinnyt).
Vaikeita nämä ystävyyssuhteet. Mutta toisaalta itse tekisin niin että jos ystävyys ei ole vastavuoroista niin jossain vaiheessa jäisin odottamaan, koska käy kutsu kylään. Tai jos kaverit ovat kiinnostuneita vaan kriisitilanteissa olemaan tekemisissä niin sanoisin joskus että meillä on muuta, nyt ei sovi jne. jos haluaa purkaa vaan murheitaan. Ainakin sellaisiin ystäviin voi pitää vähän viileämmät välit. Toki ystävillä voi olla kriisejä ja tarvetta kuuntelijalle ja on kiva että joku sitten kuuntelee mutta jos yhteydenpito rajoittuu siihen niin ainahan voi olla vastaamatta puhelimeen tms.
Itse olen vaan sellanen vellihousu, että vaikka miten vannon olla olematta yhteydessä, niin kun riittävän yksinäinen ja surkea päivä koittaa, otan itse yhteyttä ja sovin treffit. En siis ruikuttaakseni vaan jotain piristystä hakeakseni. Ja sitten tietysti käyn päässäni sen keskustelun miten siltoja ei kannata polttaa takanaan... Minulla ei siis ole rohkeutta jättää huonoja suhteita taakse siinä pelossa ettei mitään löydy tilalle. Ja jostain typerästä syystä pelkään seuraamuksia, vaikken edes tiedä mitä huonoa siitä voi seurata jos viilentää välit henkilöön joka ei halua olla oikeasti edes tekemisissä! Typerä tämä naisen mieli!! Tervetuloa työelämä niin saa muuta ajateltavaa!! ;DDD T. nro6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse havahduin taannoin huomaamaan että itse asiassa mulla ei ole ystäviä. Ei ainakaan sellaisia tosiystäviä.
On yksi sinkkukaveri, joka pitää lähinnä yhteyttä silloin kun kaipaa seuraa baariin.
Toinen kaveri on yh-äiti (niinkuin minäkin), entinen naapuri. Poikamme ovat kavereita keskenään joten kyläilemme jo senkin takia puolin ja toisin.
Tämä kaverini taas on yleensä aina vailla jotain palvelusta (kyytejä sinne ja tänne, lapsenhoitoapua jne.). Ikinä ei kyllä ole tarjoutunut tekemään vastapalveluksia... Olenkin päättänyt että seuraavan kerran kun pyytää lapsenhoitoapua kysyn milloin oma lapseni voisi mennä heille kylään (on meinaan lapsi itsekin sitä kysellyt :D)
Sitten on kolmas kaveri johon en enää oikeastaan pidä yhteyttä. Hän myös entinen naapuri. Olen tässä ajan kuluessa huomannut miten erilaisia olemme ajatusmaailmaltamme ja arvoiltamme. Häntä kiinnostaa lähinnä biletys ja vaatteiden vertailu, on aika pinnallinen ihminen.
Lisäksi pari muuta kaveria, joiden kanssa tapaamme tosi harvakseltaan.
Siinäpä ne sitten olikin.
Niinpä, mistähän sitä enää lähes nelikymppisenä löytäisi uusia ystäviä.
Eilen viimeksi pohdin miten kiva olisi kun olisi yksikin tosiystävä jonka kanssa voisi jutella ilot ja surut jne.
No, täytyisi vissiin yrittää itsekin olla aktiivinen uusien kavereiden löytämisen suhteen. :)
ollut sellasia kavereita, jotka on usein vuodattamassa omia murheitaan tai muuten tarvitsemassa jotain apua. Tosin on saattanut olla niin päin, että tällaiset kaverit ovat olleet enemmän yhteydessä minuun päin. Oon sitten lakannut jossain vaiheessa pitämästä yhteyttä kun en ole enää jaksanut niin yksipuolista ihmissuhdetta.
Olen alkanut itse tiedostaa, että mussa itsessänikin on jotain sellaista, että jotkut pitävät yksipuolisesti kuuntelijanaan. Jätän helposti kertomatta omista asioistani kun tuntuu, että sillä toisella on paljon suuremmat murheet ja ei varmaan siksi oikeen vastaanottokykyä mun asioille.
Tällasia huonosti toimivia rooleja tulee helposti jatkettua niin kauan kunnes alkaa itse tiedostaa omaa käyttäytymistään. Siitäkin on tietysti usein apua, että puhuu jonkun kaverin kanssa suoraan asioista, eli välit voivat puhdistua. Tosin silloin en ole jaksanut ottaa asiaa puheeksi jos on oikeesti mennyt itsellä huonosti (esim. kun sairastuin yhteen sairauteen). Silloin ei jaksa ja halua ottaa esille jonkun kaverin kanssa sitä pettymystään, ettei hän näytä yhtään välittävän siitä mitä mulle kuuluu. Silloin pitää vaan muuten pyrkiä antamaan anteeksi, ettei jäis itselle katkeruutta. En ole sitten kuitenkaan pitänyt itsekään yhteyttä tällaisiin kavereihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin reilu kolmekymppisenä on joidenkin vanhojen kavereiden kanssa "ajautunut" erilleen eri elämäntilojen vuoksi. Onko enää helppo tutustua ja oikeesti ystävystyä uusien ihmisten kanssa, monella on luottoystävät vuosien takaa?
Näin reilu kolmekymppisenä on joidenkin vanhojen kavereiden kanssa "ajautunut" erilleen eri elämäntilojen vuoksi. Onko enää helppo tutustua ja oikeesti ystävystyä uusien ihmisten kanssa, monella on luottoystävät vuosien takaa?
nyt vanhempanahan on parempi käsitys omista arvoista, omista toiveista, tietyllä tavalla helpompaa tutustua. Eihän se ystävystyminen hetkessä tapahdu, mutta avoin mieli ja kärsivällisyys auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikeastaan ajatellut asiaa sen enempää ennenkuin nyt lasten myötä. Mulla on useampi tuttavuus joita myös ystävikseni luulin, toisin taitaa asia olla. On oikeasti tosi loukkaavaa huomata olevansa aina se aloitteen tekevä osapuoli ja jos itse ei ole aktiivinen, ei näistä ns ystävistä kuulu kuukausiin mitään. Tai sitten otetaan yhteyttä vain ja ainoastaan silloin kun ollaan jotain vailla tai kun on joku akuutti kriisi päällä. Koen olevani ihminen jolle on helppo puhua, mutta jota kukaan ei oikeasti halua kuunnella. Päälleni puhutaan usein, eikä yritystäni kommentoida oikeastaan noteerata mitenkään. Yksikin "ystäväni" ei ole käynyt katsomassa lastani joka on nyt 9 kk ollenkaan. Kertoo jotain myös vierailujen tiheydestä! Sitten lapsuudenystäni, joka todella on pysynyt hyvänä ystävänä vuodesta toiseen, on niitä ihmisiä jotka todella osaavat loukata kommenteilla ulkonäöstä tai mistä vaan. En ole reagoinut niihin oikeastaa mitenkään, sillä muuten pidän tätä suhdetta arvokkaana... Mutta jotain minussa täytyy olla ihmisenä vikana, kun kerta toisensa jälkeen joudun todella huonosti kohdelluksi. Onko se sitten sitä liiallista kiltteyttä? Ainakin epäaidot ihmissuhteet loppuis alkuunsa kun tokaisis aina ilmoille mitä mistäkin ajattelee?? ;DDDD
Alue: Aihe vapaa
kannattaa punnita olemassaolevat ihmissuhteet. Tuovatko ne minulle (ja hänelle) iloa vai ovatko vain pinttynyt/kiusallinen tapa? Onko suhde suhteellisen tasapuolinen?
Itse olen karsinut paljon matkan varrella, koska suhde ei ole tuottanut iloa/ollut vain joulukorttilinjalla/toinen ei ota koskaan yhteyttä...
Ei niitä ystäviä paljon jää tosiaankaan. Mutta onneksi vuosien varrella niitä on tullut ihania uusia lisää.