Jos sinulle tapahtuisi jokin kamala kriisi, saisitko paljon tukea?

tukea saatavilla. siksi maksat veroja!

Omat vanhempani ja sisarukseni sekä anoppi ja kälyni olisivat apuna, ehkä liiallisuuksiin saakka... Hyviä ystäviä myös lähellä (henkisesti ja fyysisesti) joten sieltä tulisi varmasti tukea ja heille etenkin voisin puhua vapaasti.

ei juurikaan konkreettista keskustelu apua ollut. Ulkopuolista apua sain ja hyvä niin. En siis sisarusteni kanssa ole käynyt asiaa läpi. Kyse oli lapseni kuolemasta. Nykyisin asiasta ei enää yhtään puhuta vaan eletään niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, siis he, minä tietysti käyn joka päivä asiaa läpi edelleen vaikka jo muutama vuosi on mennyt. Ystäviäkään ei liiemmin ole. Erään myös lapsensa menettäneen äidin kanssa ollaan puhuttu paljonkin.

Minulla on vanhemmat, jotka vielä työelämässä ja varmasti tekisivät kaikkensa auttaakseen minua.



Sen lisäksi minulla on kaksoisisko, jonka kanssa ollaan hyvin läheisiä. Pystytään puhumaan kaikki surut ja ilot ilman mitään katkeruutta tai keskinäistä kilpailua.



Sen lisäksi minulla on 5 hyvää ystävää, joiden puoleen voin kääntyä asiassa kuin asiassa ja he voivat ja tekevät myös itse apua tarvitessaan samoin, eli kääntyvät minun puoleeni. Rahaa en siis kenellekään voi antaa, mutta itse koen, että tärkeintä on se, että on ihmisiä, joille voi pahan olonsa purkaa ja jotka haluavat sanoa minulle niin järjen kuin lohdutuksen sanoja.



Yhden ystävän vanhemmat ovat kuolleet ja on ainoa lapsi. Ollaan ihan aina puhuttu, että me muut ystävät ollaan sinun sukusi ja meidän puoleen voit aina kääntyä. Näiden ystävien kanssa ollaan oltu ystäviä ihan ala-aste ikäisestä asti.



Tiedän olevani onnekas, kun minulla on ystäviä ja hyvin läheinen perhe.



Minä olisin valmis tekemään lähes mitä tahansa heidän vuokseen ja luulen, että he minun vuokseni.



Mutta niin onnekas en taas ole ollut oman miehen suhteen. Hän ei useinkaan halua keskustella jos minulla paha olla tai katsoo samaan aikaan telkkua tai lukee lehteä. Eikä mitenkään kommentoi mihinkään.



kerran oli todella paha mieli exän (meillä yhteinen lapsi) sanomisista ja ehdin vain sanoa miehelle, että kylläpä on paha mieli exän sanomisista. Samantien mies iihen kommentoi, ettei jaksa nyt kuunnella minun valituksia. Oli oikeastaan ensimmäinen kunnon ongelma exän kanssa 10 vuoteen, joten ei useinnkaan joudu kuuntelemaan asioita exästä. Tiesi, että exä oli haukkunut ihan syyttä minua huonoksi äidiksi. Olisin vain halunnut kuulla häneltä yhden lohduttavan ja tukevan kommenti, että olen hänen mielstään hyvä äiti, mutta ei. Vaikka luulisi olevan kokemusta, koska meillä kaksi yhteistä lasta. Tosin viime äitienpäivänkin jätti väliin. En kuulemma ollut erikseen sanonut, etä haluaisin minua muistettavan. Ehkä olen hänenkin mielstä huono äiti.



Mutta sen tiedän, että jos joskus kyllästyn tähän minun huonoon kohteluun ja aliarvioimiseen, niin yskin en jää vaikka eron ottaisinkin.



Pystyisitkö sinä luomaan uusia ystävyyssuhteita tai "lämmitellä" näitä vanhoja ystävyyssuhteita?

On sekä omat vanhempani, erityisesti äitini, anoppi ja appiukko sekä isosiskoni että toinen pikkuveljistäni, joilta saisin apua ja tukea. Sitten olisi vielä pari hyvää ystävää ja naapurin pariskunta, jolta saisi ihan konkreettista apua esim. kaupassakäyntiapuja yms. Lisäksi voisi olla pari yllätyskorttia kaveripiirissä.

Juu en tiedä voisiko vanhoja ystävyyssuhteita mitenkään "lämmitellä". En asu enää samalla paikkakunnalla kenenkään vanhan ystävän kanssa, joten sekin hankaloittaa.



Joitain uusia ystäviä olen täältä nyt löytänyt, mutta eivät he ole niin hyviä ystäviä että voisin heille mitään henkilökohtaisuuksia VIELÄ kertoa!



Omaan sukuun suhteet siis jonkin verran etäiset, johtuen no perheemme ilmapiiristä. Äitini ei koskaan ole ollut mikään tukea antava ihminen, päinvastoin, hän on aina kritisoinut minua:(. Lisäksi on jotenkin niin omissa maailmoissaan elävä. Siskoni samaten, elää omaa elämäänsä. Olen paljon hoitanut hänen lapsiaan, että hän pääsisi bailaamaan, hän ei ole kertaakaan hoitanut esim. kaksosiani kun he olivat pieniä ja olin usein yksin:(.



Siis miehenihän on minun paras tukeni ja turvani. Mutta entä jos hänelle jotain tapahtuisi?



Anopiltani tuskin saisin mitään tukea. Hän ei yleensäkään kommentoi mitään ikävää, jättää vain kommentoimatta tai huomiomatta.



Mutta kiva kuulla, että teillä kaikilla muilla EI OLE näin. Eihän tämä todellakaan olekaan normaalia!



Esim. tulin ajatelleeksi että yksi lapsistani on erityislapsi, enkä kyllä siinäkään asiassa ole saanut suvulta mitään tukea tai ymmärrystä jos olen jotai joskus yrittänyt kertoa:(. Onpa meillä 'lämminhenkinen' suku!

Mutta jos jotain todella suurta tapahtuisi, niin toivoisin, että naapurustosta ja uudemmista ystävistä löytyisi sitten sellaista auttavaisuutta mitä silloin tarvitaan. Tässä maalaiskylässä naapurusto on hyvin kiinteä ja esim. talkooporukka löytyy siitä helposti. Riippuu tietysti kriisin laadusta, että millaista apua siinä edes tarvitaan.

avioeroni jälkeen jäin aivan yksin. Siinä näki, että edes vanhempiani ei kiinnostanut tukea, ystävistä puhumattakaan. Ensimmäisenä vuonna eron jälkeen kukaan ei pyytänyt meitä kylään ja kun itse kutsuin niin kahdesti joku ystävistäni tuli käymään. Koko sinä vuonna.

Itse olen saanut jo pienestä kasvatuksen, että omista pidetään huolta. Tiedän, että siskoni esimerkiksi lähtisi vaikka keskellä yötä luokseni jos jotain todella ikävää tapahtuisi ja saman tekisin hänelle. On meillä omat erimielisyytemme, mutta silti luotan ihan 100% että hän olisi tukenani. Myös omaan äitiini ja anoppiini luotan kuin kallioon. Appiukkokin hääräisi taustalla, mutta hänestä ei niinkään olisi henkisen tuen antajaksi. Todella, todella ikävää, että tunnet olevasi lähes yksin maailmassa.

Terv. 6

Itse olen ollut aina ystävieni tukena. Aina ja paljon. Olin varma, että asia toimii puolin ja toisin. Uskoin, että olen yhtä rakas ystävilleni kuin he minulle. Mutta ilmeisesti olen rakkaampi kuuntelija ja tuen antaja kuin niiden ottaja.



Kun minulla oli kamala kriisi elämässä, eivät ystävät paljon kyselleet miten jaksat. Eivät kertaakaan vaikka yritin hakea heistä tukea.

Kriisiä on ollut parin viime vuoden aikana enemmän kuin keskivertoihmisellä koko elämässään.



Minulla on 3 läheisempää ystävää, jotka kyllä antavat tukea tarvittaessa. Perheestäni lähinnä pikkuveljeni on myös tukenut minua. Samoin oma mieheni, lapseni ja isoäitini.

Älä kuitenkaan sure etukäteen, sitä ei voi koskaan tietää, mistä niitä auttavia enkeleitä löytyy.



Kaveri oli lähellä joutua onnettomuuteen muutama vuosi sitten, eräästä syystä myös moni vähemmän yhteyttä pitävä tuttava pystyi päättelemään, että hän saattoi olla onnettomuudessa. Kaveri sanoi, että hänelle oli tullut yllättävän paljon puheluita ja viestejä tuon jälkeen, kun ihmiset olivat huolissaan.



Kun me hankimme vauvaa, mietin etukäteen, että saamme hankkia lähes kaiken vauvalle uutena. Ei ole isovanhempia lukuunottamatta ihmisiä, jotka ostaisivat eikä pahemmin ketään, jolta saisi käytettynä. Äsken ripustin vauvan pyykkiä ja tajusin, ettei kasassa ollut kuin muutama itse hankkimani vaate. Loput olivat monelta eri ihmiseltä saatuja ja lisää on kaapissa.



Eli ei kannata miettiä liikaa etukäteen. Välittäviä ihmisiä saattaa olla enemmän kuin tiedätkään.

Olen ollut kriisitilanteessa ja aivan yksin jäin. Vanhempani toivottivat mulle hyvää loppuelämää ja se siitä sitten. Itse oli selvittävä ja noustava uudestaan jaloilleen. Ja selvisinkin yhdessä 3-vuotiaan lapseni kanssa.

Sairastuin sairauteen josta ei parane. Omille vanhemmille se on ollut vaikea pala, en uskalla heitä huolillani rasittaa enempää. He ovat tyytyväisiä kun kerron että hyvin menee ja huolestuvat kovasti jos sanon muuta. Mieheni kanssa on vähän samanlaista.



Minulla on aika uusi ystävä joka sairaustui jälkeeni vakavaan työuupumukseen. Hän on ymmärtänyt, mitä käyn läpi. Toinen taas on läheinen, mutta ei ymmärrä oireita ollenkaan ja olen lopettanut puhumasta niistä kokonaan kauan sitten.



En syytä ketään enkä halua enempää. Monella on lapsia ja tarpeeksi haasteita omassakin elämässään. Ei varmasti jaksa olla tukena toiselle.



Psykologin luona kävin myös, kerran. Se ei vain ollut minun juttu. Ensimmäisenä psykologi sanoi, että hän ymmärtää miltä minusta tuntuu kun on itsekin sairastanut kovasti. Minä kysyin varovaisesti, jotta "saanko kysyä, tätä samaako?". Ei, selkä on ollut kipeänä. Siihen loppui se hoitosuhde. Ei meillä kemiatkaan pelanneet muutenkaan.



Itse olen selvinnyt tai ollut selviämättä. Tahto, toivo, hyväksyminen on tärkeää. Niin, se yllättävä tuki on tullut työkavereilta ihan käytännön asioissa. Ja lasten ystävien vanhemmilta, ihan pyytämättä.