käytöshäiriöinen dementikko ja lapset

Mitä tarkoitat käytöshäiriöisellä dementikolla? Onko levoton, syyttää valehtelusta, vai miten oirehtii? Isovanhempiaan lapsenlapset ovat tietysti oikeutettuja näkemään ja lievä muistamattomuus tai "höperyys" tuskin on tapaamisen este. Jos taas ko vanhus ei tunnista enään jälkikasvuaan ja puhuu tyttärestään äitinään, ei aivan pieniä lapsia kannata hänen luokseen viedä. Isommille kannattaa ennen vierailua selittää mikä on isovanhemman kunto ja miksi toimii kuten toimii. Kouluikäiset varmaan jo ymmärtää tilanteen, mutta tollaisen 3-6 voi olla vaikea tajuta syytä ja käytöstä.

Riippuen tietysti käytöshäiriön laadusta, lasten iästä ja siitä millaisesta rajoittamisesta puhut. Meillä ei ole tarvinnut rajoittaa, kun "lapsi" on jo teini-ikäinen nuori, joka ymmärtää, että läheinen on sairas. Heidän välejään asia on tietenkin muuttanut paljonkin ja lapsen on vaikea hyväksyä, että ihminen, johon hän on voinut aiemmin tukeutua, onkin nyt aivan muuttunut.

Itse olin paljon ihan pienestä saakka tekemisissä dementikkomummoni kanssa, joka asui meillä. Minulle oli selitetty mummon tautia, ja kuinka hän saattaa sanoa ihan kummallisia asioita ja tehdä hassuja, ja itse kasvoin siihen, että se nyt vaan oli se mummon sairaus. Kyllä lapsikin ymmärtää, kun selitetään.



Mutta mun mummoni ei missään vaiheessa ollut esim. väkivaltainen. Lisäksi en ollut kaksin mummon kanssa ennen kuin olin n. 11-vuotias, ja vanhemmat luottivat, että osasin hakea apua, jos tarvitsi jne.

Mun isälläni oli pari vuotta sitten se vaihe, että oli milloin mistäkin asiasta todella agressiivinen ja nappasi veitsen käteeen ja uhkaili. Rauhoittui vasta, kun joutui suljetulle osastolle (kahdeksi viikoksi) ja sai lääkityksen kohdalleen. Nyt on jo laitoshoidossa, eikä tunnista enää edes meitä lapsia.



Käytöshäiriöitä on monenlaisia. Joillakin ei ole noin agressiivista kuin isälläni.



Ja korostettakoon vielä, että kyseessä oli silloin ennen terveenä ihan normaali rauhallinen mies, joka ei koskaan kotona riehunut, huutanut, kurittanut lasta tai vaimoa tai tehnyt ylipäätään mitään pahaa. Todellakin silloin tuntui, että hän ei ole se isä, jonka me tunnemme ja että hän on todella vakavasti sairas.

Se teettää monista aivan muuta kuin höperöitä. Dementian yhdessä vaiheessa voi ihminen muuttua todella mielipuoliseksi (silloin kun ihminen tajuaa, että jotain on vialla, ei osaa tehdä sille mitään, eikä pysty enää ilmaisemaan tuskaansa verbaalisesti niin monet oirehtii todella agressiivisesti).

Kyllä dementikkko on alkuvaiheessa usein monta vuottakin pelkästään "höperö" niin, että vieraammat eivät edes tajua hänen olevan sairas. Siksihän 3 kyseli, minkä sortin dementikosta on kyse.

Ainakin kun itseäni ajatten. Oma mummoni lakkasi tunnistamasta minut melko varhain (olin kuitenkin lapsenlapsista se, jonka muisti pisimpään), ja olin hänelle milloin sisko, milloin tytär, milloin kaveri, ja loppuaikoina (kun olin jo vanhempi) myös työkaverinsa ja äitinsäkin.



Minusta siinä ei ollut mitään "kamalaa". Asia oli varmaankin paljon vaikeampi mun vanhemmilleni kuin minulle ja meille muille lapsille. Me vaan hyväksyimme, että mummo on nyt tuollainen.



Itse opin "pelaamaan" mummon mielen mukaan aika hyvin jo nuoresta saakka. Tiesin, miten houkutella hänet syömään tai narrata hänet pois lukittua ovea rynkyttämästä tai saada mielensä pois jostain muusta pakko-oireesta.



Mummo oli ehkä rauhallisimmillaan kun olin n. 11-15-vuotias. Ohi sen vaiheen, jolloin koko ajan joku ahdisti ja jonnekin olisi pitänyt mennä, ja jolloin kuvitteli ihmisten piilottavan kaikki hänen tavaransa. Kuitenkin vielä pystyi itse syömään, kävelemään, puhumaan jne. Olisi ollut harmi, jos jotenkin olisi rajoitettu minun olemista hänen kanssaan. Luin hänelle ääneen, kateltiin yhdessä telkkaria, käveltiin pihalla ja puistossa jne. Mukavia muistoja niiltä ajoilta, vaikka mummo ei yleensä minun nimeäni olisi tiennytkään.



5

raivokohtauksia jne.



ap