Saitko tarvitsemaasi tukea keskenmenon/raskauden keskeytyksen jälkeen???

Olemme kätilöopiskelija ja kaksi terveydenhoitajaopiskelijaa.Opinnäytteemme aiheena on keskenmenon ja raskaudenkeskeytyksen jälkeinen psyykkinen tukeminen. Opinnäytetyömme olisi tarkoitus valmistua syksyllä 2010. Lisätietoja työstämme tai yhteystietomme saat ottamalla yhteyttä piramk@windowslive.com.



Ystävällisin terveisin opinnäytetyön tekijät

että raskausaikana on neuvolan turvassa ja tarkkailussa, joka loppui ainakin itselläni heti keskenmenoon. Keskenmenon tapahduttua myötätuntoa löytyi hoitohenkilökunnalta ajallisten resurssien puitteissa, mutta kyllä siitä oli vaan itse läheisten tuella selviydyttävä. Myös netistä tuli etsittyä vertaistukea ja kaikkea mahdollista aiheesta.



Itselläni km tapahtui rv 11+2, mutta tutkimaanne psyykkistä tukea en kuitenkaan jäänyt kaipaamaan toisin kuin apua ja tietoa fyysisen puolen ongelmista. Vuoto oli erittäin rajua, jatkui pitkään ja ultraan jälkitarkastukseksi ei päässyt julkisella puolella. Ensi järkytyksen jälkeen surua pahempi on siis omalla kohdallani ollut selvästi fyysisen hoidon ja lääketieteellisen tiedon saannin vaikeus!

Toinen raskauteni meni kesken rvk 8+2, todettiin reilu viikko myöhemmin. Alkio oli kuollut, mutta ei tullut ulos itsestään ja päädyin sitten lääkkeelliseen tyhjennykseen. Tukea sain yksityisen puolen lääkäriltä, joka teki ultran, jossa todettiin kuollut alkio. Sain tarvitsemaani tietoa ja tukea. Sairaalassa puolestaan en kyllä juuri tukea saanut. Sairauslomaakaan ei olisi kirjoitettu, vaikka olin erittäin itkuinen. Sanottiin, että ei tästä päivästä ole tapana kirjoittaa sairauslomaa, vaan sitten siitä tyhjennyspäivästä ja sitä seuraavasta päivästä... Sain sitten kuitenkin neljä päivää sairauslomaa, kun sanoin etten voi mennä töihin koko päivän itkeneenä. Lisäksi hoitaja oli tosi ärsyttävä lässyttäjä.

ja mua hoidettiin erittäin hyvin; taitaa olla kunkin omasta persoonasta ja elämänhistoriasta kiinni kokemuksellisuus- jotkut eivät tarvitse suuremmin tukea sairaalasta, jotkut herkkäperseet eivät pääse yli vuosikausiin vaikka olisi kaikki maailman tuet... Sairaalatyö on myös erittäin hektistä joten sitä aikaa ai ole vaikka tahtoa olisikin psyykkiseen tukemiseen.

1,5 vuoden yrityksen yrityksen jälkeen (ei lapsia ennestään) sain keskenmenon 12+ viikolla, jonka podin kokonaan kotana (tuntui paikalta, jossa sinä hetkenä halusin olla, enkä missään vieraassa paikassa kuten sairaala). vaikka tuntuikin, että maailma romahti tuona viikonloppuna, menin aamulla töihin. Jätin neuvolaan soittopyynnön ja olisivat antaneet sairaslomaa, mutta sanoin tarvitsevani tekemistä. Sain jo samana päivänä ajan gynekologille, jonka luona käynnin merkitys oli suuri. Ihminen huokui asiantuntevuutta. Ei turhaa läpertelyä, eikä pelottelua, vaan ihan asiaa (mieheni oli mukana). Illalla juttelimmekin, kuinka uskomattohan helpottunut olo oli jo vuorokausi keskenmenon jälkeen. Tuntuu uskomattomalta, että joku ei pääse kontrolliin. Itselläni kontrolli ensiviikolla eli kahden viikon kuluttua tapahtuneesta. Samalle gynekologille, jolta nyt on muutama lääketieteellinen kysymyskin kysyttävänä. Hän piti todella tärkeänä, että ei tule tulehduksia tms. ja teki jo lähetteenkin siltä varalta, että jos kohtu kipeytyy tai nousee kuume, pääsen suoraan hoitoon.



Yllätyksekseni suurin tuki tuli omalta mieheltä. Olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta ja se huolenpito, tuki ja oman surun läpikäyminen olivat varmastikin liitoamme syventävä kokemus. Jotenkin suhteemme tuntuu nyt helpommalta, vaikka ei vaikea ollut aiemminkaan. Jokin vain puuttui, parempaan (niin uskomatonta kuin se onkin tässä tilanteessa)...



Ja vaikka pää sen ymmärtää, että pikkuinen oli kenties liian heikko jaksamaan, silti vielä hetkittäin tulee kysymys: Miksi...

ja mua hoidettiin erittäin hyvin; taitaa olla kunkin omasta persoonasta ja elämänhistoriasta kiinni kokemuksellisuus- jotkut eivät tarvitse suuremmin tukea sairaalasta, jotkut herkkäperseet eivät pääse yli vuosikausiin vaikka olisi kaikki maailman tuet... Sairaalatyö on myös erittäin hektistä joten sitä aikaa ai ole vaikka tahtoa olisikin psyykkiseen tukemiseen.

Ne herkkäperseet ovat ehkä yrittäneet useita vuosia raskautta...

Ja vaikka tahtoa psyykkiseen tukemiseen olisi, niin ajanpuutteeseen ei voida aina vedota sairaalassakaan. Kyllä kaikki asiakkaat on otettava yksilöinä ja huomioida heidän tarpeensa... valitettvasti näin ei aina ole!

Aika tylyä tekstiä tuommoinen. Todella typerä kommentti. Tottakai jokainen kokee tilanteen erilailla, mutta ehkäpä tuon herkkäperseisyyden olisi voinut jättää kirjoittamatta. Ja paskat siellä sairaalassa niin kiire ole, etteikö empaattinen suhtautuminen onnistuisi.

Vauva kuoli kohtuun rv16 ja hoksattiin vasta kuolleeksi rv20. Synnytettyäni vauvan jäin todella yksin. Koska olin nii pohjalla mieheni hätääntyi ja sai tk:n juttelu ajan lääkärille. Se jonkun verran auttoi mutta kesti kauan että pääsin eteenpäin. Eli minun mielestä hoitoa ei saanut kuin itse hakemalla..jos sittenkään.

Missä ammattikorkeakoulussa opinnäytetyötä tehdään, ketkä sitä tekevät jne? Tällaiset asiat pitäisi kai tulla ilmi, kun pyydetään aineistoa opinnäytetyötä varten!!!

Myöskään mitään ennakko-oletusta ei saisi olla olemassa!



Itse sain juuri valmiiksi opinnäytetyön, joka käsittelee naisten kokemuksia keskenmenosta, tuesta ja tunteista.



Hyvä, että tätä asiaa aletaan nyt nostaa "pinnalle".

Minulla todettiin hieman yli kuukausi sitten ensimmäisessä ultrassa keskeytynyt keskenmeno. Suurelta osalta koen etten keskenmenon jälkeen juurikaan saanut tukea hoitohenkilökunnalta.



Sairaalassa antoivat heti keskenmenon toteamisen jälkeen lääkkeet lääkkeelliseen tyhjennykseen, kun yritin ennen lääkkeiden ottamista jotain heiltä kysyä, sanoivat vain että ota nyt ne lääkkeet, mitään tukea/myötätuntoa en heiltä saanut, kaikesta jäi vaikutelma että hoitivat rutiinitoimenpidettä, joka kuitenkin minulle oli uusi ja järkyttävä kokemus.



Sairaslomaa antoivat kaksi päivää, mutta sairasloma alkoi vasta päivän ensimmäisen lääkkeen ottamisen jälkeen. Voimakkaimmat oireet minulla oli seuraavana päivänä, pyörryinkin, joten silloin olisin ehdottomasti tarvinut sairaslomaa jos päivä olisi minulla ollut työpäivä.



Sairaalasta sain mukaani kirjalliset ohjeet ja käskyn ottaa yhteyden avoterveydenhuoltoon verikokeita ja jälkitarkastusta varten. Kun otin yhteyden avoterveydenhuoltoon, siellä tiuskivat että ethän sä noin voi tänne aikaa varata, pitäähän sulla lähete olla, joten jouduin aikaa varatessa soittamaan useampaan paikkaan ja useampaan kertaan selittämään mitä minulle tapahtui. Lisäksi jouduin erikseen soittamaan ja peruuttamaan seuraavan neuvola-ajan, vaikka varasin muutkin ajat samaan terveyskeskukseen.



Neuvola-ajan peruutus otettiin myös rutiini-toimenpiteenä, mitään tukea en sieltä keskenmenon jälkeen enää saanut. Sitäkin ihmettelen ettei neuvolasta ensimmäisellä kerralla saamastani materiaalista löydy mainintaa keskeytyneestä keskenmenosta, joka kuitenkin on suhteellisen yleinen.



Jälkitarkastuksen lääkäri hoiti jälkitarkastuksen ok, kysyi miten olen toipunut fyysisesti ja henkisesti sekä kysyi myös sainko sairaalassa edes yhtään inhimillistä kohtelua.

mä olen niin pihalla koko asiasta tällä hetkellä etten edes tiedä sainko km:n. Lääkäri vaan totes että näin on. ilman mitään tutkimuksia. En edes tiennyt olevani raskaana. Silloin en tajunnut, mutta nyt viikko tapahtuman jälkeen aloin miettimään että olisihan se ollut kovin kohtuullista että lääkäri olisi edes yrittänyt kertoa ja jutella asiasta. Ymmärrän ettei se ole päivystyslääkärin tehtävä mutta nyt on todella epätietoinen olo..

Sain ensimmäisen keskenmenon noin vuosi sitten.. Ei ollut mitää oireita jotka olisi viitannut keskenmenoon ennen kuin menin ensimmäiselle ultralle jossa kätilö totesi että ei löytäyt sydänääntä. Tähän hän sanoi "Ja minähän en tälle voi tehä mitään" ja tämän jälkeen hän nopeesti vei minut käytävälle odottamaan lääkäriä joka tekisin lopullisen diagnoosin. Hän ei missään vaiheessa kysynyt miltä minusta tuntu vaan jätti minut siihen käytävälle yksin istumaan, onneksi poikaystävä oli mukana! Melkein puoltoista tunnin odotuksen jälkeen sain vihdoin puhua lääkärin kanssa joka totesi saman kun kätilö. Lääkäri suositteli lääkkeellistä poistoa. Ja sain ajan seuraavalle viikolle jolloin minulle annettaisiin lääkkeet. Menin osastolle hakemaan tabletit joiden oli tarkoitus aloittaa supistukset sekä pehmeyttää kohtua. Ensiksi he eivät yhtään tienneet mitä minä siellä tein joten tieto ei ilmeisesti ollut kulkenut niin kuin olisi pitänyt. Ja toiseksi he eivät tienneet montako tablettia oli takoitus antaa joten henkilökunta huusi toisille käytävillä (muiden potilaiden kuullen) että "montako näitä abortti-tabletteja kuuluu ottaa"..Kyse ei ollut abortista!! Menin takasin osastolle seuraavana aamuna jolloin minulle annettiin seuraavat tabletit ja silloin jäin osastolle tarkkailuun että vuoto alkaisi.. Sen jälkeen kun tabl oli laitettu paikoileen minut taas jätettiin yksin huoneeseen ja taisivat he kerran käydä huoneessa kysymässä oliko vuoto alkanut. Ja kun oli he päästivät minut heti kotiin ja tässä vaiheessa sain pienen lehtiön jossa oli keskenmenosta ja sen aiheuttamista tunteista. Mutta taaskaan kukaan ei kysynyt miltä minusta tuntui. Ymmärrän sen että osastolla on myös muita potilaita mutta ei heillä niin kiirettä saa olla ettäkö ei kerkeisi asettamaan sellasen kysymyksen. Kun lähdin kotiin sain ohjeen että viikon päästä pitäisi käydä verikokeessa ja katsottaisiin että raskaushormooni olisi laskenut. Kävin kokeissa ja sain puhelun tämän jälkeen että pitäisi tulla takaisin sairaalaan koska hormonitaso oli edelleen korkea ja kohtu ei ollut tyhjentynyt. Sain taas uuden ajan viikon päähän. Menin sairaalaan jossa sitten lääkäri tutki ja totesi että kohdussa oli edelleen kuollut sikiö. Tällöin sovittiin kaavinta. Kaavintaan menin parin päivän päästä. Kun menin leikkausosastolle olin todella itkuinen ja peloissaan. Äiti oli mukana mutta hänet pakotettiin poistumaan heti koska heillä ei kuulemma ollut riittävästi tilaa omaisille. Äidin poistuttua hoitohenkilökunta ei ollenkaan huomioinut minua vaan sain TAAS kerran istua yksin tunteiden kanssa. Samaan aikaan oli toinen potilas joka oli ehkä 2-3vuotta minua nuorempi (noin 16-17v) mutta hänen äiti sai kyllä olla paikalla kunnes tyttö meni leikkaukseen. Missä tasavertaisuus? Kun kaavinta oli vihdoin tehty pääsin kotiin kun olin levännyt. Illalla tuli niin kovat kivut ja runsaat vuodot että oli pakko lähteä päivystykseen. He pitivät minut yön yli osastolla. Aamulla lääkäri teki normaalin kierron jossa hän ei edes puhunut minun kanssa vaan hoitajien kanssa että minut saisi päästää kotiin kun CRP ei ollut noussut niin paljon. Mitään antibioottia en saanut. Pärjäsin taas iltaan saakka ja ei muuta kun takasin sairaalaan kun tällä kertaa en enää pystynyt kävelemään kun kivut oli niin kovat! Tällä kertaa minulle aloitettiin samantie antibiootti tiputus ja särkylääkettä suoraa suoneen. Nyt gynekologi myös katsoi että kohdussa oli edelleen jotain hyytymiä mitä ei oltu otettu pois kaavinassa ja CRP nousi entisestään.. Jäin taas sairaalaan yöksi mutta kotiinhan minä menin seuraavana päivänä mutta tällä kertaa antibioottin kanssa. Menihän tässä koko hoidossa melkein kuukausi ja vasta tämän jälkeen pääsi työstää tunteita ja tapahtunutta.. Missään vaiheessa ei minkäänlaista ammittiapua tarjottu vaan kehotettiin heti kokeilla uutta raskautta..



Koko tämän rulianssin jälkeen tein valituksen potilasasiamiehelle että hoitohenkilökunta ei osannut tukea minua niin kuin olisi pitänyt..



Kokeilimme uutta raskautta,onnistuimme! Menin kummiski ylimääräiselle ultralle tarkastakseen että kaikki oli niin kuin kuuluu,ja niinhän oli. Sikiö oli 7+6 viikkoa ja sydän löi niin kuin piti. Silloin uskalsin jo toivoa kaikkea parasta ja suunitella tulevaa :) Viikko sittet kävin ensimmäiselle ultralle ja todettiin että sydänääntä ei enää ollut ja että sikiö olisi kuollut 8+0viikolla, eli heti ylimääräisen ulrtan jälkeen :/ Tuntui kuin maailma olisi vedetty jalkojen alta. Purskahdin itkuun heti kun kätilö kertoi uutisen. Tällä kertaa kätilö osasi olla enemmän myötätuntoinen ja yritti lohduttaa.. Lääkäriin minut taas passitettiin. Hän totesi saman. Tällä kertaa sanoin lääkärille että minä en halua lääkkeellistä poistoa vaan heti kaavintaan ja hän oli ymmärtäväinen. Sain ajan heti seuraavalle päivälle. Tällä kertaa minulle tarjottiin myös ammatillista tukea. En tiedä johtuuko tämä parempi kohtelu siitä että olin edellisellä kerralla valittanut vai siitä että heille oli oikeasti tapahtunut parannusta..



Se mikä vielä puuttu heidän kohtelusta ja tuesta oli että he eivät missään vaiheessa ottanut tulevan lapsen isää huomioon vaikka hän oli kokoajan mukana ja onhan tälläinen yhtä rankaa myös hänelle. Voihan se myös olla että olen liian vaativa mutta minun mielestä minulla ja kaikilla keskenmenon kokeneella on oikeus saada tukea ja oikeaa kohtelua tälläisissa tilanteissa..

Tuossa edelläolevaan viestiin... Minä sitten olen kai se herkkäperse, koska minulle otti tuo keskenmeno koville. Eihän sitä yritystäkään ollut kuin neljä vuotta takana ja silleen.



Mutta joo. Tosiaan neljän vuoden jälkeen tajusin olevani raskaana ja viikoilla 10+2 se sitten meni kesken. Suru ja tuska ja se katkeruus olivat aivan älyttömät, koska ympärilläni olevat ihmiset lisääntyivät (tai siis tuntuivat lisääntyvän) just ku halusivat. Keskenmeno alkoi perjantai yöllä julmetulla vuodolla ja lauantaina käytiinkin sitten polilla vain toteamassa tapahtunut. Siellä olevä päivystävä oli todella mukava, hämmästyi aluksi itkuisuuttani, mutta kun sain sönkättyä että neljän vuoden tulos oli tässä, hän oli todella uskomattoman mukava ja jollain lailla mukana surussani.



Keskiviikkona menin sitten mieheni pakottamana neuvolaan juttelemaan ja siellähän se pato sitten murtui. Ne ihmiset kuuntelivat ja olivat todella upeasti mukana. Sain lääkärille ajan torstaille ja siellä minun ei tarvinnut käydä koko historiaani läpi, vaan tälle lääkärille oli jo valmiiksi selitetty tilanne. Olin kiitollinen, koska asian puhuminen oli todella tuskallista.



Sain nukahtamislääkkeet (kärsin unettomuudesta) ja mielialalääkkeet, joiden tarkoitus on parantaa unen laatua sekä keskittymiskykyä. Ne eivät tuudita pumpuliin, eivätkä tuhoa toimintakykyä. Olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä, mutta ilman terveydenhuoltoa, en olisi enää jaksanut.



Sanottakoon kuitenkin moite. Jälkitarkastus tehtiin keskussairaalan gynellä, ja siellä minulle muummuassa todettiin, että mukavaahan on sitten seuraavaa raskautta yrittää. Lääkäri oli mielestään varmasti vitsikäs, minua asia ei naurattanut. Hän oli kovakourainen, ja käsitteli minua kuin olisin ollut vain synnytyskone. Yritin myös kysyä sitä, että pääsisinkö edes johonkin tutkimukseen esim. sen suhteen että ovuloinko ollenkaan vai vain toiselta puolelta jne. Tähänkin sain varsin tylyn vastauksen. Olen todistettavasti hedelmällinen, palataan asiaan vuoden kuluttua.



Tänään kävin noiden lääkkeiden takia kontrollikäynnillä, ja pääsin kysymään noita mieltäni painavia asioita, ihmiseltä, joka jälleen kohteli minua kuin ihmistä. Ja huolehti myös siitä, että jos kuukautiset eivät ala 2-3 kuukauden päästä Kmstä, voisin ottaa yhteyttä ja ne voidaan silloin jo käynnistää.



Kokonaisuus oli positiivinen. Toki olen lääkkeiden takia iltaisin väsynyt, mutta ainakaan en vain itke ja sure mennyttä vaan osaan katsoa tulevaisuuteen. :)

Kaveri kertoi (kun kuuli meille tapahtuneen keskenmenon), että heillä sama juttu kolme vuotta sitten. Olivat olleet naimisissa jo useamman vuoden ja keskenmeno noin kolme vuotta sitten. Vaimo oli ollut sairaalassa pari päivää, eli hengenlähtö lähellä. Ei näillä asioilla kannata leikkiä, vaikkei lääkäri keskenmenolle voikaan mitään. Hoitaja oli sanonut "ehkä se seuraava lapsi sitten on toivottu" .ja mistäkähän hoitsu oli päätellyt, ettei tämäkin ollut..? Kaveri sanoi, että jos ei olisi ollut tuolloin niin sekaisin, niin olisi varmaan lyönyt. Näin jälkikäteen hän on vieläkin vihainen asiasta. No heille syntyi elokuussa potra poika...



Itse podin kotona, loppuvaiheessa kivut olivat valtavat, enkä voinut kuvitellakaan istuvani autossa, vaikka mieheni uhkaili jo ambulanssilla =) Tunteet heittelevät jatkuvasti, ja monta kertaa päivässä huomaan ajattelevani, että elämä on p......tä.

Eilen plussasin tikun, ja odottelen tässä soittoaikaa, että voiko vielä olla edellisen (km) hormonit koholla, vai joko voisi toivoa uutta asukasta. Kuukautiset eivät ole ennättäneet tulla... Sanotaanko vaikka näin, että tänä syksynä ovat olleet elämäni pisimmät viikot.

keskenmenon vuoksi. Päivystyksestä ohjasivat minut odottamaan lääkäriä "VASTASYNTYNEIDEN OSASTOLLE"!!! Siinä minä katselin käytävällä miten perheet onnittelivat toisiaan ja iloitsivat uusista pikkuisistaan ja odotin itse tuomiota lääkäriltä...



Lääkäri itse ja hoitajansa olivat todella ihania, koin että minulla oli koko maailman aika keskustella ja sain olla ihan rauhassa oma sekava itseni.



Mutta sitä en käsitä että tuollaisessa tilanteessa, siinä kamalassa hetkessä joutuu menemään lääkärille vastasyntyneiden osastolle. En käsitä. Myöhemminhän asian kanssa oppii elämään ja sen käsittelemään mutta sillä hetkellä paikka on varsin helvetillinen.

... niin mielialalääkkeenä minulla on Sertralin-valmiste.

Sikiön sydämen huomattiin lopettaneen sykkimisensä raskausviikolla 17 normaalin neuvolakäynnin yhteydessä..terveydenhoitaja ei oikein tiennyt mitä tehdä kun ei sykettä saanut kuulumaan. Aloitti ensin soittelut terveyskeskukseen, jonne ensin ultraan sieltä sitten keskussairaalaan jossa varmistui vauvelin menetys : ( Samana päivänä pari keskeytyksen aloittavaa pilleriä ja kotiin odottamaan kahdeksi päiväksi(oli viikonloppu tulossa) ennenkuin raskauden keskeytys aloitettiin. Keskeytyksen jälkeen vuoto oli todella runsasta, mutta nuori hoitaja tyttö vaan hymyili ja kertoi sen olevan ok. Lopulta soitettuani hätäkelloa pyörtyessäni Wc käynnin yhteydessä vanhempi hoitaja soitti lääkärin paikalle ja suoraan kaavintaan, osa istukasta oli jäänyt kohtuun.

Kaavinnan jälkeen jäin vielä yöksi sairaalaan koska hb oli laskenut vuodon seurauksena 88:aan. Kotiin pääsyä ennen lääkäri kävi juttelemassa, mutta hoitajia ei näkynyt!

Keskenmenon "tuloksien" (eli oliko mitään fyysistä syytä tai tulehdusta) kuuntelussa lääkäri ei teinnyt mitä oli tapahtunut. Tutki kohdun ja kertoi vain kaiken olevan ok. Kysyin oliko tuloksia keskenmenosta tullut ja hän vasta sen jälkeen alkoi tutkia papereita tyyliin "ai senkö takia te tänne tulitte". Papereista löytyi tieto ettei syytä keskenmenoon löytynyt, mutta itselle jäi todella huono fiilis lääkärin käytöksestä. Olisi hyvä etukäteen tutkia paperit ja selvittää mitä varten lääkärrin tulee!

päädyimme keskeytykseen sikiön kromosomivian vuoksi. päätös tehtiin heti tulosten tultua, seuraavana päivänä pyydettiin lupa keskeytykselle ja sitä seuraavana sitten valmistavat tabletit - josta sitten seur päivänä osastolle ja synnyttämään. kotiuduttuani soitin neuvolan ajanvaraukseen ja peruin seur nla-käynnin. tuki sairaalassa oli kiitettävää ja kukkaset siitä veinkin, mutta tapahtuneen jälkeen olen kieltämättä jäänyt hieman tyhjän päälle ja nyt ajan myötä olen tapahtuneesta jotain muutamille ystävilleni kertonutkin.

Itse sain hiljattain keskenmenon. Kyseessä oli ensimmäinen, kauan toivottu raskauteni. Mitään merkkejä tulevasta ei ollut; neuvolalääkärin mukaan kohtu oli pyöristynyt hyvin viikolla 10, käski olla huolehtimatta, vaikka sydänääniä ei vielä kuulunutkaan. Aamupahoinvointia ja yökkäilyjä oli, olo oli turvonnut ja rinnat kipeät. Ensimmäinen ultra oli viikolla 12+0 ja siinä todettiin sikiön kuolleen noin viikolla 6. Järkytys oli suuri. Sain lähetteen seuraavaksi päiväksi lääkkeelliseen tyhjennykseen, joka ei onnistunut. Parin päivän päästä menin takaisin osastolle, sain uudet lääkkeet mukaan, eikä vuoto alkanut vieläkään. Soitin osastolle viiden päivän kuluttua, ja seuraavana päivänä tehtiin kaavinta. Koin, että sekä osaston että poliklinikan henkilökunta oli ystävällistä ja myötätuntoista minua kohtaan. Yksi hoitaja kysyi kaavintapäivänä, miten olen jaksanut henkisesti ja pillahdin samantien itkuun :/ Oli ihanaa, kun joku kysyi, ja ihanaa, että hän sitten kuunteli itkunsekaista vuodatustani. Muuten koin pärjänneeni kyllä hyvin mieheni ja ystävieni tuella, mitään erityistä ammattiapua en olisi itse tarvinnut. Sairauslomaa sain pyytäessäni loppuviikon (eli kaavintapäivän ja kolme seuraavaa päivää). Nuo onnettomat tyhjennysyrityspäivät ja välipäivät olin myös sairauslomalla, kun kävin toista kertaa osastolla, pyysin silloinkin sairauslomaa, muuten sitä ei varmaan olisi kirjoitettu. Käsitin, ettei kai noissa tilanteissa automaattisesti kysytä sairausloman tarvetta henkisistä syistä.