Kumpi olisi parempi vaihtoehto lapsille (eroasiaa)

Niin sinulle kuin lapsillekin ero olisi ehdottomasti hyvä ratkaisu. Lapset eivät kasva tuollaisessa ympäristössä turvallisesti ja terveellisesti.

Kyselen tätä teiltä siksi, koska olen pysynyt tässä avioliitossa nyt enää vain lasten takia että olisi ehjä perhe.

Jopas onkin kiva lapselle, että on "ehjä perhe". Joo-o. Varmaan kiittää sua aikuisena, kun tarjosit noin ihanan perhe-elämän mallin evääksi aikuisuuteen!

Itsekäs olet! Todellakin!

itsekkyydellä? Kertoisitko?



Itsetuntoni on romahtanut täysin ja olen niin väsynyt ja kiusattu etten tosiaan osaa katsoa perhettämme kuin ulkopuolisin silmin. Yritän tehdä oikeita valintoja mutta en enää tiedä mitä tehdä. Ihmiset jotka tietävät tilanteestani ovat antaneet ymmärtää että teen väärin lapsille jos eroan. Tiedän että jos mies ei olisi kuopuksen isä olisin jo lähtenyt tästä avioliitosta.



ap

Joillain on kenties omia ongelmia sen verran, etteivät osaa miettiä kirjoittajien tilanteita erillään niistä.



Minusta tuossa kertomuksessasi on olennaista se, ettei mies halua hakea apua. Sinuna yrittäisin vielä kehottaa häntä lääkäriin. Kannattaa korostaa, että se on hänen oma etunsa, eli että hänen oma olonsa kohenisi, jos saisi hoitoa.



Meillä mies sai käsittämättömiä raivareita, joista syytti aina minua. Saattoi toistakin vuotta syyttää ja raivota jostain yksittäisestä tapahtumasta. Lopulta onneksi uskoi, ettei ole "normaalia" (mitä se onkaan...) potea kaikkea noin vakavasti. Lääkäri diagnosoi masennuksen ja määräsi lääkityksen, joka alkoi muutaman kuukauden kuluttua purra. Nyt elämämme on paljon tasaisempaa ja mies hyväntuulisempi. Eli koko perhe - myös ja ennen kaikkea masentunut itse - hyötyy avun saamisesta.



Jos mies ei edelleenkään taivu hakemaan apua ja mustasukkaisuus tuntuu vain kovenevan, niin sitten ilman muuta eroat. Helppoa se ei ole.



Tuollaisia asioita eivät sivulliset helposti oikein tajua. Kuitenkin miehesi on varmasti ollut aikoinaan hyvinkin rakastettava ja hänen käytöksensä ei ole muuttunut yhdessä yössä eli muutokseen on tavallaan myös itse tottunut. Vie aikansa, ennen kuin tilanteeseen herää!

"lasten takia" ei KOSKAAN kannata jäädä huonoon liittoon. Lapsia tulee suojella ja varjella, ja vaikka ero kaikkine seurauksineen onkin lapsille aina rankka kokemus, voi huono ja jopa väkivaltainen perhe olla vielä huonompi ratkaisu ja haavat siitä kulkea mukana läpi elämän. Eli suosittelen sitä eroa, itsesi ja lasten tähden.

"lasten takia" ei KOSKAAN kannata jäädä huonoon liittoon. Lapsia tulee suojella ja varjella, ja vaikka ero kaikkine seurauksineen onkin lapsille aina rankka kokemus, voi huono ja jopa väkivaltainen perhe olla vielä huonompi ratkaisu ja haavat siitä kulkea mukana läpi elämän. Eli suosittelen sitä eroa, itsesi ja lasten tähden.

on ilmaus, joka tarkoittaa, että jos lapsia ei olisi olemassa, vaaka olisi saattanut jo kallistua enemmän sen eron puolelle.

Ilmaus ei välttämättä tarkoita, etteikö liitossa olisi MITÄÄN MUITA syitä pysyä.

Totta ihmeessä lapsien takia saattaa kallistua valinnoissaan (olivat ne sitten mitä tahansa) johonkin suuntaan. Aivan kuten voi olla, että nimenomaan lasten takia päädytään herkemmin eroamaan kuin jos lapsia ei olisi!

Joten turha sanoa noin jyrkästi, että KOSKAAN ei lasten takia saisi sinnitellä vastoinkäymisiä. Ap:n miehen tilannehan VOI myös muuttua, jos hän suostuu etsimään apua.

Väkivaltaa en minäkään sietäisi, mutta ap:n mukaan sitä ei ainakaan vielä ole ollut.

Lapsillesi parasta on turvallinen, riidaton, rauhallinen ympäristö.



Eroa tai pakota miehesi hakemaan ammattiapua.

jos lapset näkee kuinka isä huorittelee ja huutaa ja raivoaa äidille päivittäin. Lähipiirissä vain yksi eronnut pariskunta ,heillä ei tietääkseni ihan noin ole ollut mutta lapsi oireilee käytksellään ja puheillaan. On aggressiivinen vihamielinen puhuu tappojuttuja jne. Tuntuu kamalalta katsoa ja kuunnella kolmevuotiasta joka on niin surullisen vihainen kaikesta. Mistä se sit johtuu ?Huonosta perhe-elämästä ennen eroa vai erosta? En tiedä mutta aikuisten itsekkäät syyt riidellä ja repiä asiat just nyt kun musta tältä tuntuu vaikka lapsi on siinä vieressä ei voi saada mitään hyvää aikaan.

itsekkyydellä? Kertoisitko?

Nyt laitat eropaperit vetämään ja viet lapsesi mahdollisimman kauas tuollaisesta isästä!

Ulkopuolisten ajatukset olivat tosiaan tarpeen koska olen ollut niin yksin ajatusteni kanssa. Tiedän että elämän ei kuulu olla tällaista.

Meidän äiti aikanaan tajusi vasta, kun sanottiin että lopettaa sen "minä teidän takia jaksan yrittää" eli tätä "lasten ehjän perheen" takia paskaa.



Minä ja siskoni ilmoitimme, että jos hän haluaa jatkaa isän kanssa jatkakoon, mutta me muutamme mummon luo.

ett on aika toimia. Ikävä kyllä olen ollut luonteeltani aina sellainen "kyllä asiat tästä paremmaksi muuttuvat"-optimisti. Asian otinkin tänään esille koska olen viime päivät asiaa todella miettinyt kun mieskin on ollut poissa. Täytyy tosiaan kaivaa itsekunnioitus jostain esiin ja ilmoittaa miehelle tämän olevan loppu.



Kiitos että vahvistitte ajatuksiani siitä että rauhallinen ja turvallinen ympäristö lapsille on paljon tärkeämpää kuin perhe jossa on sekä isä että äiti.

Mene lääkäriin ja kerro koko tarina. Hän osaa auttaa sinua eteenpäin. Itse ottaisin yhteyttä perheasiainneuvontaan. Voit mennä sinne yksin ja vaikka on seurakunnan toimintaa niin on ihan normaalia terapiaa. En usko, että onnistut irtaantumaan suhteesta ilman tukea, koska miehelläsi kuulostaa olevan mielenterveysongelmia ja itse olet aivan uupunut. Pahimmillaan aloittaisit palloilun oman elämän ja yhteisen elämänne välillä ja se vasta olisi vahingollista lapsillesi.

Tosiaan voi olla niin että tarvitsen ulkopuolisten apua suhteesta irtaantumiseen. Ehkä nyt uskallan viimein uskoutua asiasta muillekin. Olen yrittänyt puhua aikasemmin asiasta mm. äidilleni mutta hän on yrittänyt aina vain keksiä syitä miehen käytökseen ja sanonut vain että ei kannata eroa koska sitten saisin yksin hoitaa lapset yms. Yksin ollessa usein mietinkin miten mieheni on aikoinaan saanut minut näin "pauloihinsa" että olen suostunut hänen sylkykupikseen. Lapset kyllä "jaksan" hoitaa yksinkin koska niin olen käytännössä tehnyt tähänkin asti.



ap

En osaa diagnosoida, mutta eikös tuo persoonallisuushäiriöltä vaikuta? Jos aiot jatkaa, niin: Ota yhteyttä kuntasi mielenterveysapuun (usein terv.keskuksen kautta), voi olla pitkäkin jono, mutta kerro hädästäsi, niin sinut otetaan tosissaan. Tod.näk. miehesi ei tee sitä. Sinun miehesi sitä hoitoa tarvitsee, et sinä. Jos hän on suostuvainen hoitoprosessin aloittamiseen, niin hyvä.



Todennäköisesti ei usko, että hänellä on ongelma, eikä usko sitä vielä hoidon alettuakaan, vaikka ammattilainen sanoisi. Ei johdu suinkaan siitä ettei oikeasti tajua, vaan koska mielenterveysongelmainen on oikeasti niin ajatustensa vanki, että pitää sitä totuutena. Prosessi on hidas, kestää vähintään vuoden- useitakin ja ensimmäisten tapaamisten hyöty tuntuu vähäiseltä, varsinkin kun puhuttavaa lienee paljon, mutta aika loppuu kesken. tulee ylä- ja alamäkiä, on sullekin rankkaa. Tod.näk. jokin lääkityskin aloitetaan, millä melko varmasti on vain alkuun sivuvaikutuksia. Ratkaiseva askel otetaan, kun miehesi myöntää ongelmansa. Jos et mitenkään saa miestäsi mukaan, on mielestäni vain yksi vaihtoehto ja toivottavasti sun miehesi sen ymmärtää.



Voimia!