Jos lapsella ei kavereita, eikö silloin voi ihan hyvin pelailla pleikkaa tai

Tähän asti ollaan rajoitettu kahteen pelipäivään viikossa (pari tuntia per pelipäivä), mutta pojan ahdistus on aika iso, kun kavereita ei ole - eikä siten juuri mitään tekemistäkään. Eikä koko päivää jaksa piirrellä, rakennella tai muuta sellaista.

Mä mietin sitä, miksi lapsella ei ole kavereita. Olen painostanut esim. ottamaan kännykkäänsä kaverien puhelinnumeroita, että voisin sitten häntä painostaa soittamaan kavereille, että tulisivatko kylään. Toiseksi olen edeltävänä päivänä sanonut lapselle, että huomenna voit sitten kutsua jonkun kylään koulun jälkeen ja hän on oikein alkanut miettimään kenet sitten kutsuisi. No sitten kun hän saa tänne jonkun kaveriksi, niin sitten taas pelaavat kyllä pleikkaa. :)

Itse ainakin tarvitsin nuorempana (ja vielä nykyäänkin) aikaa jolloin sain olla ihan yksin. Leirikouluilla yms. ahdistuin hirveästi kun koko ajan oli ohjelmaa ja ystävät ympärillä. Minulle riitti hyvin se että kerran viikossa olin kaverin kanssa kaupungilla tms. Viikonloppuina tai kesälomilla en tidellakaan halunnut nähdä koulukavereita, vaikka ystäviä oltiinkin.

etta kun meidan 3-luokkalaisella on kavereita niin useimmiten pelaavat pleikkaa! ja kun on kaverillaan niin siella on kuulemma ihan sama juttu..

Lapsi kärsii kaverin puutteesta. Kyselee melkein joka päivä, että voisiko kysyä sitä ja tätä leikkimään. On ollut pakko sanoa näihin kyselyihin ettei voi, sillä jos joitain lapsia kysyy tarpeeksi monta kertaa, eikä vastakutsua tule koskaan, tuntuu se liian yksipuoliselta ja melkein jopa niiden muutamien lasten ahdistelulta.



Eilenkin kävi niin, että soitti yhdelle pojalle luokaltaan, tulisiko tämä leikkimään. Vanhempi otti puhelimen toisessa päässä lapselta ja sanoi pojallemme, että iltapäivällä soitetaan, juuri nyt ei käy. Sitä soittoa ei koskaan tullut takaisin. Ja meillä poika kyseli vähän väliä - "Onko nyt iltapäivä? Onko nyt iltapäivä?"



Eli olen tulkinnut kärsimykseksi nimenomaan kaverin puutteesta.

kylään. Tekstiviestin kyllä laittaa, mutta eipä niitä lapset muista lukea. Kun poika oli pienempi, niin kyselin kavereita, mutta syksyllä siirsin vastuun lapselle. Nyt tietenkin olen ihmeissäni, kun poikaamme ei juurikaan oteta yhteyttä. Tietenkin talvella välimatkat ovat pitemmät ja hankalammat kulkea. Mutta kuitenkin mietin, onko jotain vialla...

olla välillä (aika useinkin) yksin ja pelailla tietokoneella, vaikka kavereita olikin. Ihmiset ovat erilaisia - lapsenakin. Ihan normaali aikuinen minustakin tuli :)



Eli ei peleistä ainakaan haittaa ole (pelasin esim. yhden sateisen kesäloman melkein kokonaan), vaikka tietysti äiti toivoisi, että lapsella on kavereita.



Vaikka olivat ne pelitkin 20 vuotta sitten vähän erilaisia... Lasten peleistä tuskin kuitenkaan on haittaa.

on niitä hankittava vaikka väkisin.

Ahdistelemalla sitten jos on pakko.

Voisiko poika kokeilla jotain harrastusta joka häntä kiinnostaisi?

Lajista tai asiasta jossa olisi samanhenkisiä ystäviä tiedekerho tms?

menin parhaan kaverin luokse leikkimään tai hän tuli meille pikkuveljensä kanssa (veli oli myöskin kaverini, vaikka olikin meitä muistaakseni 3 vuotta nuorempi). Koska välimatkaa oli n. 7 kilsaa, meidät piti aina kuskata. Ja koska kaverin vanhemmilla oli sikoja ja meillä oli lypsykarjatila, kaverilla oltiinkin sitten koko päivä.

olen senverran nuori että tietokone minulla on ollut pienestä pitäen. Lukeminen on myös ollut ihan ykkösjuttu, olen viihtynyt aina hyvin yksin.



Minusta pelaamisessa ei ole vikaa jos pelit ovat ikätason mukaisia eikä pelaaminen riistäydy käsistä. Voisiko poikasi pyytää kavereita ihan pelaamaan teille? Jos teillä on joku pelokonsoli se varmasti onnistuu.



Itse pelaan aika aktiivisesti wowia ja olen samalla mikillä yhteydessä pelikavereihini joten saan päivän kanssakäymisannoksen siitä ;)



Maailma muuttuu!

Ja kaverin ja sen veljen kanssa pelattiin Nintendolla Mariota ja Bobble Bubblea.

Miksiköhän olen ajatellut niin, että pelaamista täytyisi niin kovin rajoittaa? Pojan pleikkapeleissä on itseasiassa 3+ merkintä, eli aika pienille tarkoitettuja pelejähän nuo ovat. Ja tietokoneella on sellaisia tehtävä-pelejä, missä erilaisia kirjoitus- ja matikkatehtäviä. Toki muutama muukin.



Eli ei kai se sitten niin vaarallista kaikenkaikkiaan ole. Ystävä-asiaan ollaan sieltä harrastuksista etsitty helpotusta, mutta siellä ei ole ystävystynyt kenenkään kanssa niin, että viettäisivät aikaa harrastuksen ulkopuolella. Hyvin kuitenkin tulevat harrastuksessa toimeen keskenään. Ehkä aika tekee sitten joskus tehtävänsä ja ystäviä löytyy iän myötä...



Ap

mutta mietippä itseäsi kuinka virkeä olet jos vahingossa jumitut ruudun ääreen pariksi tunniksi... ihan töttöröö olo =(



mutta minä kuulunkin siihen koulukintaan, jonka mielestä lasten pitää leikkiä pihalla ja pelejä pelataan tunti viikossa



kurjaa kyllä, jos ei ole kavereita, niitä pitäisi jostain saada

Niin minäkin kuuluin siihen koulukuntaan, jonka mielestä pihalla pitäisi leikkiä ja pelattaisiin vain harvoin!



Mutta mitäs poika yksin omakotitalon pihalla leikkii? Lumet kun tulee, tekee kyllä lumiukot ja muut lumiveistokset, mutta entä sitten? Mitä ihmettä siinä sitten teet? Käydään porukalla pulkkamäessä vähän kauempana. Ja eipä tuota luntakaan ole nyt ollut kuin satunnaisesti. Ei näitä juttuja joka päivälle ja tunnille riitä. Jos niitä kavereita olisikin, tekemistä varmasti löytyisi rutkasti enemmän - ei sitä vanhempi oikein pojan vakoilukaverina toimi :o/



Olen joutunut karvaasti luopumaan omista ideologioista, kun käytäntö ei taivu ideologian mukaan.

itselle on ollut helppoa kun muksuja on kaksi, niin ne voi laittaa aina kahdestaan pihalle... yksin ei mielikuvitusleikit oikein irtoa ja naapurien lapset on varmaan jo kartotettu



en tosiaan tiedä, mitä teidän pitäisi tehdä, siis oikeasti käytännössä... kutsu nyt ainakin aktiivisesti niitä luokkakavereita vaikka useampikin teille - kun tottuvat tulemaan voivat tulla uudestaankin



ja tosiaan, eihän se varmaan mitään ihan kamalaa se pelaaminenkaan ole...

vielä kaikilla sellaisia sosiaalisia kykyjä, että pystyvät kaveripiiriä ylläpitämään. Tarvitaan vanhempien apua! Osalla on taitoja, sen myönnän ja jotkut ovat todella taitavia pitämään sosiaalista verkostoa. Ja erityisesti tytöiltä tämä sujuu kuin leikkiä vaan, ei mitään ongelmia tytön kanssa (päinvastoin pakko rajoittaa puhelimenkäyttöä höpinöihin jo 7v ikäistäkin). Olen tästä jutellut muutamien poikani luokan muiden poikien vanhempien kanssa ja yllättäin huomaisimme täysin samat ongelmat.



- Pleikkari kiinnostaa tai telkkari tai joku tietsikkapeli esim. runeskape kaikkia tän ikäisiä. Siihen on kiva uppoutua ja se voi viedä mennessään ajantajunkin. Ja vanhemmat oli näiden liiallisesta käytöstä huolissaan ja kaverien puutteesta.

- Kännykkää ei saa viedä kouluun, joten ei tiedetä kaverien puhelinnumeroita, kun ei niitä pääse kirjaamaan ja vaihtamaan, joten ei ole kelle soittaa

- Ei osata vielä kulkea kaupunkialueella yksin, että voisi mennä soittamaan ovikelloa entiseen tapaan. Taloja on paljon, koulukaverista tiedetään vaan suurinpiirtein suunta, missäpäin asuu. Katujen nimiä ei muisteta saati monimutkaisia numerosarjoja.

- Kaikilla on niin paljon harrastuksia, että kun soittaa toiselle, niin toinen on hyvin suurella todennäköisyydellä jossain harrastuksissa. Pitää olla varasuunnitelma, ketä sitten kysytään.

- Ei uskalleta soittaa, sillä ei lennosta keksitä, mitä sanotaan, kun vastaus toisessapäässä on yllättävä. Vanhemman kannattaa etukäteen auttaa, mitä sitten, jos toinen ei pääsekkään tai muu odottaman tilanne ohjeistetaan lapselle.

- aikataju ja tulevaisuuden suunnitelma esim. sovitaan sitten ensi keskiviikoksi ei toimi, sillä lapsi ei ole ihan varma miten ne viikonpäivät menikään, saati käyttäisi jotain kalentereja että muistaisi treffit.

- Puhelinkulttuuri tosi heikko, kuunnelkaapa miten lapset puhuu puhelimeen, sitäkin kannattaa varsinkin poikien kanssa harjoitella, etteivät vaan jörötä jotain puhelimeen. Usein niin tökeröä että vastapuolesta voi vastaukset kuulostaa tulyiltä. "Mä meen nyt jalkkisharkkoihin, emmä pääse tulee teille!"

- Jos kaveri saadaan kiinni ja sovittua tapaamisaika, niin kannattaa tehdä se heti jonnekin puistolle tai muualle, eikä kotiin, sillä silloin lapset ainakin hetkeksi jäisivät ulos leikkimään. Ja sitten kun siellä väsyvät olemaan, niin sitten vasta sisälle pleikkarin kimppuun.



Oma lapsemme oli myös jossakin vaiheessa huolissaan, ettei hänellä ole yhtä kivoja leluja kuin muilla, joten ei siksi kehdannut pyytää ketään. Kävimme sitten hänen leluvarastonsa läpi ja kuinka ollakkaan sieltä löytyi (vanhemman psyykkauksella) monta hienoa lelua, jota muillapa pojilla ei ole. :)



Joten kyllä tän ikäiset monet tarvii kaverien metsästykseen vanhempien apua, tai sitten antaa pelata pleikkaria.

äällä on yksi tokaluokkalaisen pojan äiti. Pojalla on harvemmin kavereita, ja kaipaa niitä kyllä. On kiltti ja vilkas mielikuvitus, mutta ei kovi kiinnostunu esim jalkapallosta tai sählystä mitä suurin osa muista tuntuu pelaavan.

meillä ovat pleikalla tai tietsikalla lähes joka päivä rajoitetun ajan, tosin vastapainoksi ollaan kyllä sitten myös ulkona, leikitään ja pelataan muutakin. Toki joinakin päivinä ovat viihteen äärellä enemmän kuin pitäisi...Mutta yleistä tuntuu olevan se että myös kavereiden kanssa mieluusti pelattaisiin pleikkarilla tai tietokoneella.

Meidän koulun terkkari sanoi, kun valitin lapsen kaverien puutetta, että vielä kannattaa aikuisten olla mukana auttamassa kaverien hankinnassa ja kutsua vaikka se vanhempikin samalla kahville, vaikka sitä ei tuntis.



Miksette ap itse soitelleet iltapäivällä, jos kerta vastapuoli ei muistanut soittaa?

Ollaan tosiaan kutsuttu niitä kavereita - ja vanhempiakin ensikäynneille mukaan. Poika itsekin osaa aktiivisesti mennä lähimpinä asuvien oven taakse pimpottelemaan. Joskus heille sopii, joskus ei - mikä on ihan luonnollista. Mutta tämä on sitten se mutta: kun niitä vastakutsuja ei kuulu! Joku on joskus kutsunut takaisin, mutta sitten kaikki hiipuu.



Koulussa poikaa ei varsinaisesti kiusata, mutta ei oteta leikkeihin mukaan. Luokan "johtaja" poika käskee pojan pois leikeistä, tai sitten järjestää äänestyksen, jolla poikani äänestetään ulos. Toisaalta tätä voisi pitää hiljaisena kiusaamisena ja olen miettinyt, pitäisikö ottaa opettajaan tämän tiimoilta yhteyttä.



Sen takia en soittanut takaisin siihen perheeseen, koska tämä ei ollut ensimmäinen kerta, vastaavaa on tapahtunut aiemminkin. En halua painostaa, tulkitsin sen hienovaraiseksi vihjaukseksi siitä, ettei kiinnosta.