Miten teillä rakkaus elää arjessa ja kiireessä?

Me taidetaan olla huippuonnekkaita vaikka joskus tuntuukin että pelkkää arjenpyöritystä; töitä, ylitöitä, lastenharrastuksia ja satunnaisia sairauksia. Mutta toisaaltaa; illalla katsotaan yhdessä vanhoja brittikomedioita, juodaan lasilliset viiniä, naureskellaan Suomen Ku(i)valehdenjutuille, ja luetaan vierekkäin sohvalla kirjojamme.



Me ollaan myös niin onnekkaita että saamme lähes aina lapsemme hoitoon; lapsemme ovat innokkaiden (joskin työssäkäyvien) isovanhempien ainoita lastenlapsia. Juuri tänään lapset lähtevät isovanhemmille viikonlopuksi ja me voidaan viettää huomenna ystäviemme kanssa yhteistä pikkujoulua ja tänään mieheni voi mennä rauhassa työpaikkansa pikkujouluihin. Käydään myös itseksemme menoissa ja joskus kavereiden kanssa ulkomaillakin. Kun on sinut ja onnellinen itsensä kanssa on niin paljon helpompi rakastaa toistakin. Maanantaina aloitin laihiksen ja tunnen itseni jo sata kertaa ihanammaksi ja haluttavammaksi kuin viime viikolla syötyäni liikaa ihania italialaisia herkkuja.



Ja mitä se arjen hellyys on? Meillä se on just noita pikaisia pusuja, sitä että auttaa toista pyytämättä ja käydään saunomassa. Ja noin kerran viikossa arki-iltana tehdään hyvää ruokaa ja syödään kynttilöiden valossa koko perhe.

Ei ole ihme, että ketjut on täynnä toistensa niskassa (virtuaalisesti) roikkuvia, räyhääviä naisia -teillä mättää kotiasiat niin pahasti, että elämän ainoa asia taitaa olla lastenhoito... joten ihmekös, että tulee fanaattiseksi.



Meillä on mieheni kanssa hyvä ja vankka suhde ja 2 alle 4-vuotiasta lasta. Olemme aikanaan tavanneet saman urheiluharrastuksen parissa ja se on varmaan yksi syy, miksi meillä menee niin hyvin. Meillä on niin paljon yhteistä -rakkaus tähän lajiin, paljon yhteisiä tuttuja, molemmilla asiantuntijatyö (voimme keskustella duuniasioista niin, että toinen todellakin ymmärtää, mistä puhuu)...



Lapset ovat kovasti toivottuja ja rakkaita. Mies on alusta asti hoitanut siinä missä minäkin, jotta kumpikin pystyy edelleen harrastamaan ja liikumaan, eikä kumpikaan joudu jumittumaan kotiin "lapsenvahdiksi" toisen juostessa pitkin kyliä.



Olemme tosi puheliaita ja puhumme paljon ja kaikesta: töistä, harrastuksista, juoruista kaveripiirissä, tulevaisuuden suunnitelmista, haaveista, talon remonttikohteista...



Olemme aktiivisia ja harrastamme paljon: käydään pikkureissuilla perheen kanssa vaikka kylpylässä kun ei ole etelänmatkaan varaa, käydään huvipuistoissa, eläintarhassa, urheilutapahtumissa... ei jämähdetä sohvalle.



Otetaan aikaa toisillemme: lapset hoitoon noin 1krt/kk ja mennään leffaan, lätkämatsiin, ravintolaan... tai vaan ollaan kotona, kokataan ja nautitaan.



Harrastetaan edelleen aktiivisesti seksiä ja kuten joku muukin totesi, mielestäni seksielämä on nyt parempaa kuin ennen lapsia. Silloin oli enemmän seksiä (monta kertaa viikossa, joskus myös monta kertaa päivässä) mutta nyt seksi on laadullisesti parempaa, kiihottavampaa, tuhmempaa... ja myös seksileluja otettu mukaan. Mä aiemmin en halunnut niitä käyttää, nyt en edes tajua miksi.



Kosketellaan toisiamme... eli ohimennen halataan, pussataan tms. Kosketus kertoo niin paljon. Muistetaan myös sanoa toiselle, että "olet rakas" tai "olet tärkeintä maailmassa"



Kehutaan toisiamme. Kun mies tehnyt hyvää ruokaa, sanon sen. Kun mies näyttää hyvältä, sanon sen. Kun mies rakentanut jotain remonttijuttua valmiiksi, niin sanon, että tuli hyvä ja kehun, että kivat kun teit. Ja päinvastoin.



Temperamenttisia kun ollaan, niin meillä kyllä myös riidellään. Ja kun riidellään, niin aika kovaa välillä tulee sanottua. Siinä ehkä on suurin muutos, että vuosien myötä tulee riidellessä toksäytettyä toiselle rumemmin kuin ennen. Ja aina ei sovita ennen nukkumaanmenoa. Mutta tähän mennessä aina on sovittu.

Mikä kiire? Ei meillä täällä Helsingissä ainakaan mikään kiire ole. Me molemmat käymme töissä, välillä on töitä enemmän, mutta sitten koittaa taas vähän helpompaa.



Arjessa halimme aamuisin kellon soiton jälkeen ennen nousemista. Annamme pusun aamulla, töihin lähtiessä, töistä tullessa ja nukkumaan mennessä. Ja nukkumaan alamme vasta kunnon halin jälkeen. Sanoja emme oikeastaan käytä.



Ja sit tietty käytännön teot, joista voi lukea: aamiaisen tekeminen, toisen antaa nukkua, mies tankkaa autoni...Ei sitä tee noita toiselle, ellei rakasta.



Lapset ovat sen verran pieniä (alakoululaisia), että ovat nukkumassa yhdeksään mennessä. Sen jälkeen arki on vapaa - töitä ei tehdä, ei edes kotitöitä.



Joskus tämä on koetuksella, mutta vain joskus. Jos olen joutunut olemaan yksin lasten kanssa pitkään enkä ole saanut nukuttua, enkä ole mihinkään päässyt, niin sitten voisi tulla kiukkukierre, joka söisi koko rutiinia.



Olemme olleet yhdessä 20 v . Ensimmäiset 10 v tuli muistuteltua rakkaudesta yms., mutta sittemmin se on jäänyt - puhuminen tuntuu nykyään niin kornilta.

haleja, sipaisuja jne.



Puhutaan toisille kunnioittavasti, ei äksyillen eikä syytellen. Sillain että se näkyy et arvostaa toista.

ei se parisuhde itsestään pysy kasassa, sen eteen täytyy oikeasti tehdä töitä! toki, jos arjen keskellä sen voi tehdä, niin hienoa, mutta jos siinä on vaikeuksia, älkää luovuttako kahdenkeskisen ajan suhteen. lähipiiristä nyt lähiaikoina eronnut/eroamassa muutama pariskunta juuri sen seurauksena, ettei lasten ollessa pieniä ole suhteeseen jaksettu panostaa, ja nyt laten kasvettua huomataan, että parisuhde on kuivunut kasaan. surullista... mun pieni vinkki arkeen: suihkun jälkeen kirjoitin kylppärin huurustuneeseen peiliin viestin miehelle: "olet ihana isi ja mainio mies!

mutta kuten jo edelläkin oli joku kirjoittanut, niin tähänkin ihan oikeasti väsyy, jos sitä joutuu aina tekemään yksin. Kun parisuhteen toinen osapuoli ei näytä mitään kiinnostusta kahdenkeskiseen aikaan, vaikka ehkä sanookin että se olisi kyllä hyväksi (muttei tosiaan tee mitään sen eteen), kyllä se omakin mielenkiinto häipyy. Tulee tunne, että miksi minä tätä teen, kun tämä ei häntä kiinnosta kerran yhtään. Samoin, jos yksipuolisesti "joudut" päivästä toiseen jakelemaan kohteliaisuuksia, antamaan positiivista palautetta, kiittämään pikkuasioistakin, mutta itse et koskaan saa sitä samaa palautetta, sekin alkaa tuntua epäreilulta. Miksi minä teen näin, kun hän kerran voi tyytyä vain valittamaan ja haukkumaan minua?

Minä olen sanonut miehelleni ihan suoraan, etten enää jaksa yrittää. Että minulla on tarpeeksi tekemistä lapsissa, omissa töissäni, kotitöissä, en jaksa enää yksin kantaa vastuuta parisuhteestamme. Mieheni vastaus: "No onhan se noinkin." Mitään käytännön eleitä ei ole hänen osaltaan tapahtunut tämän viimeisen puolen vuoden aikana, jonka hän on asian jo tiennyt.

Ja kokea kaikki yhteisen elämän nurjatkin puolet, juuri hänen eikä kenenkään muun kanssa. Riidellä kaikki riidat juuri hänen eikä kenenkään muun kanssa. Sitä on rakkaus.

annetaan toiselle palautetta joka päivä: kiitos kun tyhjensit tiskikoneen, olet ihana kun veit roskat. Siis kumpikin huomioi toisen tekemiä juttuja ihan automaattisesti.



Halit, pusut, sipaisut ohimennessä ovat tärkeitä.



Annetaan toisen nukkua hyvällä omallatunnolla. Kumpikin vuorollaan.



Puhutaan aina toista arvostavasti. Riidat selvitetään eikä jätetä hautumaan.



Kerrotaan, että tykätään.

annetaan toiselle palautetta joka päivä: kiitos kun tyhjensit tiskikoneen, olet ihana kun veit roskat. Siis kumpikin huomioi toisen tekemiä juttuja ihan automaattisesti.

Halit, pusut, sipaisut ohimennessä ovat tärkeitä.

Annetaan toisen nukkua hyvällä omallatunnolla. Kumpikin vuorollaan.

Puhutaan aina toista arvostavasti. Riidat selvitetään eikä jätetä hautumaan.

Kerrotaan, että tykätään.

Yhdessä ollaan oltu 10v ja naimisissa kohta 5v. Väliin mahtuu yksi kriisiaika, joka meinasi päätyä eroon. Nyt eletään suhteen parasta aikaa, homma vaan paranee. Meillä uusperhe, miehen poika 16v, yhteiset lapset 5v ja 7v.

Aamusuukot, iltapusut, ohimennessä voi koskettaa toista, katsekontaktia ja hymyä varten ei tarvita erillistä ajanvarausta.

Kun kuitenkin on pitkiä työpäiviä, mies yleensä aina 12-16tuntia pois kotoa, niin tekstaria voi laittaa ja rimpautellaan muutaman tunnin välein.

Jos huomaa, että toinen on väsynyt tulee kysyttyä haluaisiko jotain: lonkeron, palan suklaata, kahvia, mennä nukkumaan...ihan molemmilla tapana; eikä maksa aikaa eikä rahaa.

Meillä on tällä hetkellä kanssa neljällä muksulla harrastuksia, joihin kuljetetaan pääsääntöisesti, välillä pääsevät jonkun tutun kyydillä ja hyvällä säällä pyöräilevät.

Niin ja sitten se, ettei puolisoa käsketä...mikäs yksi aikuinen on toista tasavertaista aikuista käskemään!

itse odotan esikoistani ja mies sen takia on töissä paljon ja tekee ylitöitä, jotta ylimääräistä rahaa saadaan.

Pusun saan joka aamu ennenkuin hän töihin lähtee ja myöskin silloin kun kotiin tulee.

On helliä hetkiä vaikka ei kovin usein, mutta nekin on sitten sen arvoisia ja ihania. Joskus mies myös kaupasta tullessaan on ostanut minulle jonkun kukan tai muuta vastaavaa mikä on mielestäni ihanaa :)