Synnyttäjän asenne

itse oon saanu tyksissä hyvin erilaist palveluu 3 kertaa. ekalla tosi törkeetä (18v ensisynnyttäjänä) mut tokalla kerralla olin jo itse niin topakka ja varautunut sainkin hyvää palvelua, kolmannella kerralla siit välist.

Minulla on samansuuntaisia kokemuksia. Ensimmäiseen synnytykseen lähdin avoimin mielin ja yhteistyöhaluisena. Synnytys sujui siihen asti kunnes mieheni lähti kotiin "lepäämään" kun synnytys ei edistynyt, itse jäin osastolle. (vieläkin olen miehelle katkera, siis ei lapsia ja nukuttu yö takana, silti alkoi kello 24 aikaan "väsyttää"). Parin tunnin kuluttua supistukset alkoivat olla tosi kovia ja pyysin jo kivunlievitystä. Sitä varten piti mennä saliin - ja kätilö kysyi että jaksaisinko vielä odottaa kun hän tekee kierroksen. No, pitkin hampain suostuin ja viimein loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen pääsin saliin. Matkalla kätilö talutti minua, tuskat iskivät todella voimakkaana enkä melkein pystynyt kävelemään.



Salissa minua odotti yksi vttuuntunut kätilö, joka vain alkoi laiskasti tehdä rutiinitoimenpiteitä (paitsi ettei puhunut minulle mistään mitä teki- mm. kalvot puhkaisi vain yhtäkkiä, laittoi oksitosiinitipan tippumaan jne.). Kun olin niin kipeä, että en saanut sanaa suustani vaan vain käperryin siinä pöydällä, tuntui että tajunta lähti. Nyt tiedän, että ne jotka voivat huutaa, ovat todennäköisesti vähemmän kipeitä, koska se huuto vie aivan helvetinmoisesti energiaa - ja jos on kuolemankipeä, kaikki voima pitää keskittää elossa- ja järjissäpysymiseen.



Vihdoin kätilö ihmetteli että missäs mies. No, siellä kotona eikä kukaan ole älynnyt soittaa häntä tänne - itse olin niin kivun lamauttama etten pystynyt melkein puhumaankaan. Onneksi lääkäri tuli ja antoi epiduraalin joka oli taivas. Mies ehti paikalle silloin kun puudute vaikutti - ja olin siis jo tyyni. Sitten ponnistusvaihe läheni - ja kätilö POISTI EPIDURAALIN. Ymmärrän tämän (taas kerran, rutiinina), mutta tiedossa oli että lapsi tulee olemaan iso (4-5kg) joten tuntuu järjettömältä. Ponnistusvaihe olikin taas yhtä helvettiä sen tunnin ajan. Lapsi painoi yli 5kg.



Ainoa lohtuni tuosta synnytyksestä on se, että lapsi ja itsekin (ainakin muutaman kuukauden jälkeen) olemme terveitä ja elossa.



Meilläkin toinen lapsi miehen aloitteesta! Toiseen synnytykseen lähdin ehdottomasti asenteellisena. Kävin pelkopolilla, vaadin lapsen kasvun seurantaa (jos yli 5kg, leikkuriin), asiallista kohtelua kätilöiden osalta ja ennen kaikkea OIKEA-AIKAISTA KIVUNLIEVITYSTÄ. Nämä merkittiin paperiin, itse tein sen, että psyykkasin miehen nyt olemaan tukena jos aikoi tulla synnytykseen ja hankin ulkopuolisen tukihenkilön, doulan, mukaan synnytykseen aktiivinen synnytys ry:n kautta. Ja en halunnut luomusynnytystä, mutta silti sain tuon doulan tueksi.



Ja toinen kokemus oli aivan erilainen!



A) Lapsi oli "vain" 3,5kg

B) Osasin vaatia kivunlievityksen heti kun tuskat alkoivat (itse kyllä tiedän milloin ovat sietämättömiä, kätilö yritti mussuttaa, että ei me vielä anneta kun et oo tarpeeks auki - totesin, että nyt haluan kyllä jonkun toisen kätilön mielipiteen asiasta. Sanoi, että ei tässä nyt ketään toista ole, tyttöseni. Ja tuhahtaen lähti hakemaan lääkäriä.)

C) Doula osasi hoitaa ja tukea synnytyksen aikana, mm. kävi kätilön kanssa juttelemassa kun hän suuttui minulle vaatimuksestani - ja kätilö palasi pyytämään anteeksi.

D) Sain kivunlievityksen ja sitä jatkettiin myös ponnistuksen yli (kun ei ehditty lopettaakaan, ponnistus 1min. ja ponnistuksen tarve ERITTÄIN selkeä)





Eli tärkeinä asioina sanon teille, että kannattaa hommata joku joka tukee sinua Missä tahansa tilanteessa, oli se sitten doula, äiti, kaveri tai mies. Itse en mieheeni tuossa tilanteessa tarpeeksi luota enää, joten hommasin jonkun muun. Vaatikaa se kipulääkitys ajoissa, vaikka mikä olisi! Ja jos ei sitä muka saa, sitten alatte meuhkata, että nyt sitten sektio ja leikkuriin! Eiköhän tule sitä kivunlievitystä mieluummin ;) (jos siis vauvan vointi sallii). Ja muistakaa, että suurella todennäköisyydellä toinen synnytys on helpompi!

En oikeasti jaksa ymmärtää näitä aikuisia (?) naisia, jotka lähtee tälle linjalle..! MINÄ, MINÄ, MINÄ. MINUN edellinen synnytys sitä ja tätä, MINUN mies on ihan paska, MINUA pelottaa ja MINUA v*tuttaa ja MINÄ haluan sanella millaista PALVELUA _MINÄ_ saan erikoissairaanhoidossa..! Aargh!



Nyt ota nainen pää pois sieltä p*impistä ja kanna vastuu tekemisistäsi. Miksi roikut miehen kanssa joka ei kuuntele sinua? Miksi teet _miehesi mieliksi_ lapsen miehelle, joka ei kuuntele sinua? Miksi olet taas hankkiutunut raskaaksi jos jo ensimmäisen kokemuksen perusteella tiedät, että se (synnytys, äitiys) ei sovi sinulle?



Käsittämätöntä vinkumista! Oletko ikinä kuullut, että Se joka leikkiin lähtee...?



(Vielä kerran Aaargh!)

Kenellään muulla ei siis ilmeisesti ole ongelmaa asian kanssa.. ap

ymmärrän kyllä tunteesi. Itse tosin koin ,että en edes tiennyt mitä olisin halunnut, muuta kuin sen helvetillisen kivun loppuvan. Luomusti synnytin kun muuhun ei ollut aikaa, molemmat ovat olleet sinappikoneena rinnalla tunti sairaalan tulon jälkeen

kuulostavat hieman minun ajatuksiltani.



Esikoista odottaessani odotin jo kauhulla synnytystä. Synnytys meni ihan hyvin ja normaalisti, kätilötkin olivat ihan mukavia, mutta jotenkin koin vain koko homman hirveän alentavaksi ja epämiellyttäväksi. ja toisaalta minusta tuntui, ettei kukaan ottanut kipujani tosissaan. Esim, anestesialääkäri sanoi epiduraalia laittaessaan ettei "minun tulisi keskittyä niin vahvasti kipuun". Mikään iso valittaja en missään nimessä ollut, pikemminkin sellainen arka uikuttaja :-)



Synnytyksen jälkeen olin ihan tyytyväinen, kunnes synnytyksen palautekeskustelussa kätilö (joka ei ollut minun kätilöni) haukkui kollektiivisesti naiset, jotka tulevat synnytykseen vain elämysmatkalle tms. Koin sen todella loukkaavana, vaikkei hän ilmeisesti juuri minua kritisoinutkaan. Inhoan tätä kulttuuria, jossa paras synnyttäjä on se, joka kestä kivut ilolla eikä tarvitse lievitystä niihin.



Kakkosta odotin sitten pienen kauhun kanssa. Pidin ekaa synnytystä todella kivuliaana, epiduraali tuli liian myöhään ja ilokaasu sai vain huonon olon. Puhuin pelkojani paljon miehelle.



Kakkossynnytys käynnistettiin, kun meni yliajalle. Kun kuulin että käynnistetään, rupesin itkemään, ja kätilö kysyi mieheltäni miksi itken. Mies oli sitten onnistunut sanomaan, että pelkään kipua ja synnytystä. Ne laittoivat varmaan ison merkinnän papereihini näistä peloista, mutta ehkä se auttoi: kätilöt toimivat hyvin rauhallisesti, kannustavasti, suosiolla pyysivät epiduraalin yms. Ilokaasusta kieltäydyin, eivätkä ruvenneet siitäkään inttämään.



Kakkossynnytykseen olen paljon tyytyväisempi, ja minusta ratkaisevaa oli juuri tuo, että kätilöt näkivät, kuinka minua pelottaa.



Mutta edelleen haaveilen kolmannesta, ja pelkään eniten sitä synnytystä...

En minäkään tiedä, olisinko halunnut jotain toisin tai en.. en muista siitä kuin pätkiä ja harmittaa todella se, etten voinut vaikuttaa mihinkään. Menin vaan sen kivun ja synnytyksen mukana, kun olin niin ulkona itsestäni.

ap

Neuvolassa mäkätin toista odottaessa siitä miten ensimmäinen synnytys oli mennyt. Lähetti pelkopolille, vaikka sanoin, etten varsinaisesti pelkää, olen vain saanut perusteellisen epäluulon sitä touhua kohtaan. Kaikki menee pahimmillaan leipiintyneesti ja miten sattuu, kuin tehtaassa, se yksittäinen ihminen lasketaan mittatappioksi vaan, jos jotain häikkää sattuu.



Ensimmäinen synnytys kesti melkein vuorokauden, joten joukkoon sattui myös viitseliästä ja perusteellista porukkaa, jotka kohtelivat synnyttäjiä ihmisinä. Siitäpä tiesin, että vaihtoehtojakin on.



Terkkkari jankkasi sitä pelkopoliaan ja menin sinne sitten. Odottelin siellä pitkin ja poikin. Lopulta vastassa oli hoitsu, jota kiinnosti noin -10 yhtään mikään, hänellä oli kiire syömään. No, onhan ihmisen syötävä. Löi kansion käteen, odottelin lääkäriä.



Lääkäri alkoi jo ovelta posmittaa ulkoa opeteltua litaniaa keisarileikkauksen vaaroista. Sanoin hänelle, etten missään nimessä halua leikkausta. Hämmästyi sitä ja kysyi mitä teen pelkopolilla. Kerroin, että neuvolassa olin erehtynyt suhtautumaan kyynisesti siihen, minkä verran ketään sairaalassa kiinnostaa yksittäinen synnyttäjä.



No, lääkäri siitä alkoi ultrailla, ihmetteli ja ultraili ja alkoi touhuta lisätutkimuksia, kun sikiö on niin kamalan pieni ja kehittymätön, ja kohta pitäisi syntyä. Minä asiaa ihmettelemään, että miten niin pitäisi kohta syntyä, kun viikkoja on 30. No, se nälkäinen hoitsu oli hutaissut kansioon, että viikkoja 38.



Sanoin lääkärille, että tässä on se perusasetelma minkä takia ei tämä sairaala niin innostaisi, kun kone toimii, jos papereissa jotain lukee ja ihmistä ei kuuntele kukaan. Että jos vaikka sinne papereihin kirjattaisiin etukäteen, että tälle akalle sitten laitetaan sitä epiduraalia, eikä vedätetä, että ei vielä ei vielä ei enää.



Lääkäri sitten istui alas, luki vanhan kertomuksen, totesi kuivasti, että pieleen on mennyt kaikki mitä voi mennä ja että toimintatavat ovat sittemmin kovastikin muuttuneet. Kirjoitti käynnin perusteella paperit.



Toisessa synnytyksessä homman hoiti yksi kätilö alusta loppuun. Oli asiallinen ja lyhytsanainen, ei mikään empatian kukkanen, mutta ammatissaan taitava, enkä osaa mitään tunnehoitoa kaivatakaan. Haki kivunlievityksen ajoissa ja vanhempana rouvana käytännössä näytti ilmoittavan lääkäreille mitä tehdään eikä lääkärit hänelle, vaikka vastuussa ovatkin.



Oli sellainen tunne, että nyt tämä homma on jonkun hoidossa eikä mene miten sattuu.



Kannattaskohan sun käydä siellä polilla myös. Tuosta jäi sellainen kuva, että pikkuisen enemmän katsotaan mitä tehdään niille, jotka ovat "pelkääjiä". Mua ei se leima haittannut kun olen jo aikuinen ihminen ja mua kiinnostaa vain lopputulos.

miksi synnyttämisestä pitää tehdä niin isoa ongelmaa. Se nyt vaan on pakko käydä läpi tavalla tai toisella, jos meinaa biologisen lapsen saada. Mä olen joka kerta (kolme lasta) suhtaunut synnytykseen niin, että maailma on täynnä synnyttäneitä naisia, mitä sitä suurentelemaan.



Ja tällä asenteella synnytykset ovat menneet erilaisuudestaan huolimatta hyvin ja nopeasti ja olen päässyt äitiyteen kiinni heti alusta asti.



Enkä myöskään tajua, miksi joku tulee raskaaksi vasten tahtoaan.

nyt alan saada tunteilleni sanoja.. siis kukaan (edes mieheni) ei ottanut kipujani vakavasti ja nytkin suorastaan vähättelee tulevaa.. Se vaan lisää paineita ja tekisi mieli päästää piru irti, koska yritin olla siinä tuskissani kiemurrellessani vielä niin urhea edellisellä kerralla. Koitin vaan keskittyä hengittämiseen ja pidin suuni kiinni. Seuraavalla kerralla tekisi mieli HUUTAA ja riehua, et ihmiset oikeesti tajuaa, et muhun SATTUU.

ap

On totta myös se, mitä kolme lasta synnyttänyt siskosi - hieman ylhäältä päin tulevin sanankääntein - neuvoo: omaa asennetta sorvaamalla asia edistyy paljon. Asenne"vamma" minullekin tosin syntyi vasta ensimmäisessä synnytyksessä, johon menin juuri sillä asenteella, että no big deal, naiset nyt synnyttää. Vuorokauden kun olin kitunut täysin luokattoman sählingin keskellä - monella tavalla turhaan - olinkin sitten jo vähän eri mieltä.



On tärkeätä ottaa prosessi takaisin omaan haltuun ja todeta taas uudelleen, että naiset nyt synnyttää. Mutta jos on kerran mahdollista saada apua, myös henkistä, niin sitähän kannattaa ottaa vastaan.



"Pelkääjiin" kiinnitetään lisähuomiota ja se saattaisi sinun tapauksessasi olla hyvä. Tuskin miehesi vähätellä haluaa. Hän varmaan haluaa rohkaista. Ulkoa päin tulevat vakuuttelut siitä, miten ei ole iso asia ja naiset nyt synnyttää, ei kyllä sua järin auta, jos perusongelma on se, että tuntuu kuin jäisi yksin eikä kukaan kuuntele.



Ihmiset ja heidän tarpeensa ovat erilaisia. Nykyään näköjään halutaan ja osataan yksilöllisestikin hoitaa. Olen antanut kertoa itselleni, että amerikkalaisissa yksityissairaaloissa synnyttäneet kehuvat erityisesti ihmisenä kohtaamista. Muissa asioissa Suomessa synnyttävä saa varmaan maailmanluokan hoidon, mutta jokin arktinen kirves perseessä -mentaliteetti tekee sen, että tuo pehmeämpi puoli on jotenkin ollut paitsiossa ja siihen kohdistuvat tarpeet jotenkin moitittavia monen mielestä.



Pelkopolilla ollaan selkeästi tyytyväisiä jokaisesta, joka sinne tulee huutamatta heti ovelta leikkausta.

En ole odottanut mitään onnen ja auvon tunteita, en sitä että minua tulisi kohdella mitenkään kuin kukkaa kämmenellä. olen mennyt sairaalaan synnyttämään meille uusia perheenjäseniä ja olettanut, että sairaalan henkilökunta osaa asiansa ja sitten pääsen kotiin vauvan kanssa viettämään normaalia perhe-elämää.

Kaksi rajua synnytystä takana, kummassakaan ei puudutuksia, supistukset tulivat ilman taukoja. Ekan jälkeen en pelännyt, tokan jälkeen pelkään. En olisi ikinä uskonut, että se toka synnytys voi olla ihan yhtä kamala kuin se eka. Luulin kuolevani siihen kipuun.

minulle vaan kävi niin, että horjahti aika pahasti usko siihen, että sairaalan henkilökunta osaisi asiansa, siis kone toimisi kokonaisuutena. Pelkopolin lääkärin mielestä erittäin hyvästä syystä otti ja horjahti.



Minä olen sen verran putkiaivoinen, etten myöskään osaa odottaa sen ihmeellisempää kukkana pitämistä, mutta pelko hiipi perseeseen edellä kuvatuista syistä ja minusta oli asiallista, että neuvolasta neuvottiin pelkopolille.



Koskapa toinen synnytys olikin sitten hyvin asiallinen. Ei ollut kukkia kämmenillä eikä auvoa, mutta tiukemmalla otteella hoidettiin.



Vaikka en itse ole kovin "herkkä" kaipaamaan tunnepuolen tukea niin jaksan tajuta niitäkin, jotka kaipaavat. Mitäänhän se ei maksa, vaikka sitä annettaisiinkin.

itse en koe olevani mitenkään "asenteellinen" synnyttäjä. En ole halunnut mitään kukka kämmenellä -kohtelua, vaan ihan asiallista ja rauhallista. Mielestäni olen myös synnyttäjänä ollut nöyrä, kuunnellut ohjeita, ollut kiroilematta ja haukkumatta kätilöitä yms. Juuri tällainen loukkaa, että minua pidettäisiin jotenki vaativana tai erityisyyttä tavoittelevana. Olen kuitenkin kokenut kivut todella koviksi, enkä kaipaa siihen vähätteleviä kommentteja keneltäkään, esim anestesialääkäriltä. Ei kai vähättely ole asiallistakaan?



Minä ymmärrän sen, että monille synnytyskivut ovat suhteellisen siedettäviä, toivottavasti he taas ymmärtävät sen, että minun (ja monen muun) kivut eivät sellaisia ole. Synnytyksiä on niin erilaisia - miksi kaikkien pitäisi pystyä suhtautumaan niihin samanlaisella asenteella?



Toisaalta haluaisin myös rauhan pelätä synnytystä ilman että siitäkin syyllistetään ja haukutaan asenteellikseksi. Kaksi lasta olen kuitenkin maailmaan pusertanut, ei nyt mitään kympin synnytyksiä (vink-vink), mutta elävät lapset kuitenkin :-)

Menin ensimmäiseen synnytykseen avoimin mielin ajatelellen, että synnytys on luonnollinen osa elämää. Ajattelin sen menevän omalla painollaan. Lapsivesien menon vuoksi jouduttiin lopulta käynnistämään. Kohtu oli täysin epäkypsä ja yhtään omaa supistusta ei tullut. Supistukset oli todella kivuliaita ja tulivat tauotta. Luulin kuolevani kipuun ja näin erilaisia hallusinaatioita mm. huoneeseen tulevista örkeistä ja välkehtevistä valoista. Yksi repeytymä oli emättimen pohjaan asti ja toinen sulkijalihakseen asti. Viiteen viikkoon en pystynyt istumaan, seksi oli tuskaa vielä puolen vuoden jälkeen ja kuukautiskuppia ei voinut käyttää vielä vuodenkaan kuluttua. Epiduraali epäonnistui. Olin täysin poissa tästä maailmasta ja tunsin olevani palavassa helvetissä. Kätilö oli tympääntynyt eikä häntä oisi voinut vähempää minun kipuni kiinnostaa. Tuntui jopa sadistilta.

Nyt olen uudelleen raskaana ja matkalla pelkopolille. En tiedä mitä haluan sieltä käteeni saavani. Lähinnä haluan tietoa kaikesta mahdollisesta kipulääkityksestä ja varmuuden, että myös tulen kipulääkettä saamaan. Olen miettinyt myös homeopaattisia lääkkeitä asenteella, ettei niistä ainakaan haittaa ole. En myöskään koe, että minun pitäisi olla joku supernainen. Synnytys kuitenkin on erittäin suurta tuskaakin, joten kai siihen liittyvän pelon voi ääneen sanoa. Tsemppiä sinulle.

ja olen tuntenut että hallitsen tilanteen,ainakin jotenkin. Luin sun kirjotuksen ja ihan kylmät väreet menee kun ajattelen mitä olet joutunut kestämään. Tavallaan voin kuvitella tuskasi,tavallaan en. Kuitenkin toivotan lmpimästi tsemppiä sinulle seuraavaan synnytykseesi,samoin ap:lle. Vaatikaa että teitä kuunnellaan.

Menin ensimmäiseen synnytykseen avoimin mielin ajatelellen, että synnytys on luonnollinen osa elämää. Ajattelin sen menevän omalla painollaan. Lapsivesien menon vuoksi jouduttiin lopulta käynnistämään. Kohtu oli täysin epäkypsä ja yhtään omaa supistusta ei tullut. Supistukset oli todella kivuliaita ja tulivat tauotta. Luulin kuolevani kipuun ja näin erilaisia hallusinaatioita mm. huoneeseen tulevista örkeistä ja välkehtevistä valoista. Yksi repeytymä oli emättimen pohjaan asti ja toinen sulkijalihakseen asti. Viiteen viikkoon en pystynyt istumaan, seksi oli tuskaa vielä puolen vuoden jälkeen ja kuukautiskuppia ei voinut käyttää vielä vuodenkaan kuluttua. Epiduraali epäonnistui. Olin täysin poissa tästä maailmasta ja tunsin olevani palavassa helvetissä. Kätilö oli tympääntynyt eikä häntä oisi voinut vähempää minun kipuni kiinnostaa. Tuntui jopa sadistilta.

Nyt olen uudelleen raskaana ja matkalla pelkopolille. En tiedä mitä haluan sieltä käteeni saavani. Lähinnä haluan tietoa kaikesta mahdollisesta kipulääkityksestä ja varmuuden, että myös tulen kipulääkettä saamaan. Olen miettinyt myös homeopaattisia lääkkeitä asenteella, ettei niistä ainakaan haittaa ole. En myöskään koe, että minun pitäisi olla joku supernainen. Synnytys kuitenkin on erittäin suurta tuskaakin, joten kai siihen liittyvän pelon voi ääneen sanoa. Tsemppiä sinulle.

Menin ensimmäiseen synnytykseen avoimin mielin ajatelellen, että synnytys on luonnollinen osa elämää. Ajattelin sen menevän omalla painollaan. Lapsivesien menon vuoksi jouduttiin lopulta käynnistämään. Kohtu oli täysin epäkypsä ja yhtään omaa supistusta ei tullut. Supistukset oli todella kivuliaita ja tulivat tauotta. Luulin kuolevani kipuun ja näin erilaisia hallusinaatioita mm. huoneeseen tulevista örkeistä ja välkehtevistä valoista. Yksi repeytymä oli emättimen pohjaan asti ja toinen sulkijalihakseen asti. Viiteen viikkoon en pystynyt istumaan, seksi oli tuskaa vielä puolen vuoden jälkeen ja kuukautiskuppia ei voinut käyttää vielä vuodenkaan kuluttua. Epiduraali epäonnistui. Olin täysin poissa tästä maailmasta ja tunsin olevani palavassa helvetissä. Kätilö oli tympääntynyt eikä häntä oisi voinut vähempää minun kipuni kiinnostaa. Tuntui jopa sadistilta.

Nyt olen uudelleen raskaana ja matkalla pelkopolille. En tiedä mitä haluan sieltä käteeni saavani. Lähinnä haluan tietoa kaikesta mahdollisesta kipulääkityksestä ja varmuuden, että myös tulen kipulääkettä saamaan. Olen miettinyt myös homeopaattisia lääkkeitä asenteella, ettei niistä ainakaan haittaa ole. En myöskään koe, että minun pitäisi olla joku supernainen. Synnytys kuitenkin on erittäin suurta tuskaakin, joten kai siihen liittyvän pelon voi ääneen sanoa. Tsemppiä sinulle.

Mikä uskovaisten invaasio täällä on tänään?

Naiset synnyttävät savimajoissa ja lannan seassa, huutavat, repeävät ja kuolevat. Lapset kuolevat ja vammautuvat. Miehet heitä tämän jälkeen nussivat.

Eeva syötti sen omenan Adamille ja Jumala kirosi Eevan: hirveät ovat synnytyksesi tuskat!

t. saman kokenut

joko pelkopolille, tai sitten juttelemaan kätilön kanssa vaikka kun tutustutte synnärille.

Yleensä kuitenkin toinen lapsi syntyy helpommin kuin ensimmäinen. Ei tietty voi sanoa aina.

tsemppiä ja rohkeutta!!