Synnyttäjän asenne

Itse olen kaksi synnyttänyt. Kivut olivat kamalat, mutta niistä selvisin... Minusta jotenkin oli helpompi olla ja sietää se kipu, kun leijailin jossain tilanteen ulkopuolella! Miksi pitäis olla tilanne koko ajan hallussa?! Vauva on syntymässä, ja se syntyy lopulta kuitenkin, teki itse mitä tahansa... Itse olen synnärin ennakkokyselyyn aika tarkasti kertonut tuntemukseni ja mitä haluan, ja mielestäni olen sen saanut. Ei ole ollut mitään moitittavaa!

Synnytin ensimmäisen melkein 20 vuotta sitten.



On hyvä, että olet saanut mitä olet halunnut synnärillä. Noinhan se pitäisi mennä.



Pelot syntyy monessa tapauksessa juuri siitä, että tilanne menee hallitsemattomaksi sähläämiseksi, ilman, että ketään hirveästi kiinnostaa - etenkään ne synnyttäjän tuntemukset tai mitä se haluaisi.

Olen yrittänyt ajatella, että naiset synnyttää jne.. silloin kun odotin ensimmäistä, jännitin tietenkin synnytystä ja pelkäsin varmaan enemmän, kuin nyt. Koska nyt tiedän, mitä se on. Ainoa vaan, että haluaisin, että voisin asennoitua siihen samalla tavalla ja toivoisin todellakin, että pysyisin edes tajuissani.

Joten en tiedä, tarviinko pelkopolia..



Mutta minullekin tulee olo, että se on alentavaa ja sadististakin puuhaa. Asenne sairaalassakin tuntuu olevan se, että "oma vikasi, kun olet itsesi tuohon tilaan saattanut"



Koin kuitenkin hoitohenkilökunnan suureksi avuksi kun itse olin täysin avuton ja otin senkin vähän, mitä he kiireiltään ehtivät kiitollisuudella vastaan. He toimivat kuin koneet, heitä ei kiinnostanut ehkä yksilö sen enempää, mutta työnsä tekivät kuitenkin. Ilman henkilökuntaa olisin varmaan synnyttänyt jossain nurkassa yksinäni, koska en kyennyt pyytään apua, en tajunnut enää mistään mitään. Toisin oli henkilökunnan laita synnyttäneiden osastolla 90% heistä oli kuin paskaa nielleet.



Koitan vaan nyt kerätä itseni jotenkin

ap

En tiedä, olisiko tilanne ollut toinen, jos synnytys olisi käynnistynyt itsestään kotona, ettei sitä olisi käynnistetty ja kivut tulleet yhtäkkiä rajuina. Olisko tilanne ollut hieman siedettävämpi, jos olisin ymmärtänyt edes pyytää mieheni tuekseni sinne, kun ilmeisesti useita tunteja olin yksinäni avautumisvaiheen aikana. Aamulla kun menin ja illalla lapsi syntyi, ajan tajuhan katosi jo aamupäivällä.



Ja olisinko kokenut synnytyksen eri tavalla, jos olisin ymmärtänyt pyytää kipulääkkeitä, kuten sanottu sen muistan että joku sanoi lähelläni, että tuohan on todella kipeä, pitäiskö laittaa epiduraali.. en tiedä, kuinka kauan sitä odotin.



Sen koin myös ihmeellisenä, että minulta kysyttiin jälkeenpäin sairaalassa, koska synnytys alkoi, kun en tiennyt enää toisen käynnistystabletin laiton jälkeen kellosta tuon taivaallista. Heitin vaan jonku ajan heille, josta minulla siis ei ole varmuutta.



Joten ehkä eniten ahdistaa tilanteen hallinnan katoaminen jälleen ja jääminen toisten varaan ja se on kamalinta, ettei edes mies ymmärrä arvostaa sitä, minkä työn teen. Itse kun ei mene edes hammaslääkäriin, ellei nukuteta. Kehtaakin vähätellä minun tuskiani.



Mutta Jumalan kiitos joku tajusi pyytää mieheni edes saliin ja joku tajusi pyytää minulle kipulääkettä.

ap

Vaikka ei se mitään huvia koskaan ole. Vähän vaikeaa siiihen on asennoitua, kun se on se pakollinen rääkki, jotta lapsen saa maailmaan.



Mutta vauvat on ihania ja ihmeellisiä :)

Jo siksikin - koska ihmisillä on erilainen luottamus itseensä ja elämään sekä erityyliset kiintymyssuhteet - ihmiset kokevat synnytykset niin eri tavoin.



Luulisin kivun kokemiseen vaikuttavan myös fysiologiset tekijät ja ties mitkä "faktiset" seikat.

tuleehan kipulääkettäkin nopeammin, kun eivät jaksa kuunnella sitä huutoa.



Ei synnyttäjän tarvitse olla mikään kiltti ja reipas, ole sitä mitä olet ja miltä tuntuu. Ei kukaan muu voi tietää, kuinka kova kipusi on.



Itse en huutanut kahdessa ensimmäisessä synnytyksessä juuri ollenkaan, kun epiduraalit tuli ajallaan. Mutta kolmannessa epiduraalin saaminen kesti tunnin ja kivut olivat niin kovat, että tuli sitten huudettuakin ja kätilökin jo hermostui, että missä se epiduraali viipyy.



Yksi hyvä sääntö on, että pyytää sen epiduraalin mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään.

itse olen juuri pohtinut tätä asiaa, koska tuntuu, että synnyttävältä äidiltä odotetaan sitä, että se ottaa tyynesti ja on niin urhea, ettei tarvi kipulääkitystä..



Onhan se ihan luonnollinen tapahtuma ja helposti ihmiset tekee siitä suuren ongelman ja ison asian vaikka se on vain 1vrk elämässä..



Onneksi kuitenkin on mahdollista saada kivunlievitystä.

en ymmärrä, miksi täällä ruikutetaan siitä, että mies ei ymmärrä, mitä nainen joutuu kokemaan. Itse en edes moista kaipaa, mitä se auttaisi vaikka miestä lyötäisiin turpaan koko synnytyksen ajan, jotta kokee edes jotain kipua?



Ihmettelen myös, että ette ole saaneet kivunlievitystä tai kätilöiden toiminta on ollut kylmää. Itse synnytin Jorvissa ja ainoa, joka oli tylynpuoleinen, oli vastaanottanut kätilö, kun menin esikoista synnyttämään. Muuten synnytyksissä olleet kätilöt ovta olleet loistavia ja kivunlievitystäkin olen saanut ana pyydettäessä. Sitä vartenhan se mies on mukana, että osaa toimia äidin äänitorvena tarvittaessa.

Onnittelut vaan, jos on mennyt hyvin ja jos miehestä on vielä ollut jotain tukea, itselläni mies istui nurkassa keinutuolissa ja katseli tapahtumia ulkopuolisena viimeisen tunnin ajan. Sitä ennen olinkin kärvistellyt osastolla yksinäni useita tunteja.

Olisikin oikein, että miestä vaikka vedettäisiin turpaan sen aikaa, vittu mun miestä ainakin kun mukuloita vaatii. Itse on sellanen paskahousu, ettei ikinä kykenis moiseen suoritukseen, eikä todellakaan ryhtyisi siihen ainakaan uudelleen. Sitten vaan toteaa, ettei se nyt niin paha ollu. Helppo nakki hänelle varmaan joo.

Niin kauan on ihan helppoa, kun ei itseensä satu yhtään, mikäs siinä on tornistellessa.

Miehelle toi lapsen teko on vähän liian helppoa, se on vaan yks orgasmi. Kun taas nainen joutuu ensin kärsimään kaikki raskauden vaivat, synnytyksen ja sen jälkeiset vaivat hormonimyrskyineen ja vielä sen lisäksi tekemään helvetisti töitä, että pääsee edes hyvksyttäviin mittoihin takaisin.

Sen jälkeen miehen onkin helppo mennä naimaan nuoria hyvännäköisiä muijia, kun oma eukko on paisunut muodottomaksi muutaman synnytyksen jälkeen.

Onnittelut vaan, jos on mennyt hyvin ja jos miehestä on vielä ollut jotain tukea, itselläni mies istui nurkassa keinutuolissa ja katseli tapahtumia ulkopuolisena viimeisen tunnin ajan. Sitä ennen olinkin kärvistellyt osastolla yksinäni useita tunteja.

Olisikin oikein, että miestä vaikka vedettäisiin turpaan sen aikaa, vittu mun miestä ainakin kun mukuloita vaatii. Itse on sellanen paskahousu, ettei ikinä kykenis moiseen suoritukseen, eikä todellakaan ryhtyisi siihen ainakaan uudelleen. Sitten vaan toteaa, ettei se nyt niin paha ollu. Helppo nakki hänelle varmaan joo.

pelkään melkein enemmän tulevaa odotusta. mulle kävi niin, että ensimmäisen odotus oli yhtä onnea ja huumaa, huonoja oloja ei ollut ollenkaan, ei kipuja, ei mitään. puolessa välissä raskautta todettiin kohtu- ja napavaltimoiden olevan osittain tukkeutuneita ja siitä päivästä asti pelkäsin että jotain pahaa tapahtuu. vauvamme kuoli kohtuun vkolla 27 ja jos joku asia voi mennä hyvin, niin se oli se synnytys. sain kaikki mahdolliset ja mahdottomat kivunlievitykset, että selviäisin edes jotenkin järjissäni. tästä synnytyksestä ei jäänyt kammoa, henkilökunta oli todella osaavaa ja empaattista, avustanut kätilö itki kun antoi vauvan syliini. toivuin nopeasti ja kaikki meni hyvin.



seuraava raskaus oli yhtä tuskaa, siis henkisesti. pelkäsin koko ajan pahinta, ja noin puolivälistä raskautta odotin vain koska vauva kuolee. fyysisesti taas ei mitään raskausoireita koko aikana. vkolla 35 meni lapsivesi, ja luulin että vauva oli kuollut. ehdin nippanappa ambulanssilla sairaalaan ennenkuin poika syntyi. ja voitte kuvitella kivut kun pikkupoika päätti syntyä noin vain 1,5 tunnissa. tosin se vähän lohduttaa että tuskaa oli vain tuo aika=). tikkejä tuli iso rivi, istumaan en päässyt aikoihin ja häntäluu oli ihan sohjona. poika joutui vielä teholle, kun oli vähän eloton, pääsi kuitenkin 2na päivänä pois ja kotiinkin päästiin 2 viikon jälkeen. tuosta koko rytäkästä ei ole kauheasti mukavia muistikuvia, muuta kuin se että taas kätilöt ja lääkärit toimivat ihan ok.



en kirjoita tätä pelotellakseni sinua ap, tai muitakaan, mutta oletteko koskaan ajatelleet tätä:



miksi hoitohenkilökunta toimii erikoisessa tilanteessa tai vasta paineen alla hyvin, ammattimaisesti???? olen kuullut muidenkin puhuvan ihan samaa, olen vertaistukiryhmässä kuullut vastaavia tarinoita. jos synnytys on "ihan tavallinen", normaali synnytys, saa äiti (ja isäkin) olla ihan oman onnensa nojassa niinkauan kuin kätilö astuu kuvaan. ja sitten mennäänkin hänen pillin mukaan? joku saa sen ripeän ja empaattisen kätilön jolloin homma toimii, joku taas hitaamman ja ehkä vähän asenteellisemman tapauksen.



nyt kolmatta raskautta harkitessani olen ajatellut käydä pelkopolilla, ja odotuspelosta olen jutellut nyt jo etukäteen terveydenhoitajan kanssa. jos tulee ihan normaali raskaus ja synnytys, jäänkö kitumaan itsekseni, vai saisinko suuni auki ja toiveeni kuuluville. olisi kiva nauttia myös vauvasta, eikä vaan miettiä ratkeaako alakerta jokaisella liikkeellä.. tosin eipä minun toiveeni olisi tokassa synnytyksessä päässyt kuuluviin, kun kotisohvalta synnytyssaliin ja vauva syliin meni niin nopeasti, ettei ajatus pysynyt perässä. oikeastaan tuo ajantajun katoaminen on aika armollista, oli sitten synnytys pitkä tai ei...



ihana kuulla, tai emmää tiedä onko se niin ihanaa=), että kaikki äidit eivät ole superäitejä ja synnyttäjiä sanan varsinaisessa merkityksessä. kyllä minäkin olen ikionnellinen tuosta pienestä sinappikoneesta, joka valvottaa yöt ja päivät edelleenkin, muttei se oikeasti mitään onnea ja auvoa ole. ja silti pitää kolmatta raskautta harkita=)...



pelkopolille vain ap, ja uskon kuule että aika moni miettii, mitä on tullut tehtyä... sitä ei vain kuulu sanoa ääneen.

Kokemus eka synnytyksestä: 23vee, noyränä ja avoimin mielin asenteella "katsotaan mitä tuleman pitää ja mihin voimat riittää." Vastaanotossa ensimmäinen tyly kätilö, joka epäili onko synnytys edes käynnissä ja passitti osastolle. Siellä kun homma alkoikin edetä vauhdilla, saliin, jossa vastassa kätilö jostain helvetin porteilta. Täydellisen piittaamaton, koneellinen, ei hyväksynyt millään muotoa minua ja osoitti sen kaikilla tavoin. Yritin olla ystävällinen ja asiallinen, vastaan tuli huutoa, törkeitä loukkauksia ja sutkautuksia. En vieläkään voi ymmärtää, mikä minussa sai tämän reaktion aikaan. Myöhemmin kyllä kuulin hänestä muitakin vähän vastaavia juttuja. Olin kuullut, että synnytyksessä kannustetaan äitiä, hän yritti painaa minut maanrakoon ja siinä kyllä hyvin onnistuikin. Vuoro vaihtui eikä hän siitäkään tullut mitään sanomaan, uusi kätilö sitten tuli ja otti tilanteen haltuunsa. Siinä vaiheessa olin 9cm auki ja henkisesti valmistautunut siihen, että kuolen tänne eikä kukaan halua minua auttaa. Itku pääsi siinä vaiheessa kun tajusin, että en enää ole tämän kuolemanenkelin armoilla. Synnytyksen loppu vaan ei sujunut minkään kaavan mukaan, sillä vauva oli napanuoransa kanssa ahdingossa ja jouduttiin lopulta vetämään imukupilla ulos, mistä sain palkkioksi tästä henkisestä kärsimyksestä vielä valtavat repeämät. Äidin tunteista piittaamaton meininki jatkui myös ompeluvaiheessa, kun kätilöt ja lääkärit arpoivat ääneen, mikä pala alapäästäni kuuluu mihinkin. Vauvasta todettiin, että ei sitä sinulle syliin anneta kun tiputtaisit kuitenkin. Osastoaikana ihmeteltiin, että mikä minulla on muka kipeä kun kipulääkettä pyysin, sitäkään ei todettu vielä siellä että kaiken päälle häntäluukin oli katkennut. Itse olin niin sekaisin, etten edes osannut sanoa mikä kohta jauhelihakönttiä muistuttavasta alapäästäni on kipeä. Synnytyksen kauhut osaksi unohtuivat mutta palasivat unien kautta mieleen yksi toisensa perään. Kamalaa oli niitä kysellä mieheltä ja kätilöopiskelijalta, että onko näinkin tapahtunut. Olin varmaan shokissa sen jälkeen. Vuoden päästä sain lähetteen neuvolasta pelkopolille, jossa lempeä kätilö asiallisesti kuunteli ja kertoi että hätä oli ollut suuri loppumetreillä, mutta ettei tästä kannattaisi tehdä juuri merkintää papereihin ainakaan kätilön käytöksen osalta, koska voisivat suhtautua minuun nurjasti jos tulen seuraavan kerran synnyttämään. Tätä en kertakaikkiaan ole voinut sulattaa: onko järjestelmä tosiaan näin ihmisarvoa alistava?



Toisessa synnytyksessä sairaala oli eri, pieni paikka ja hyvin pehmeä käytännöiltään. Pääsin pelkopolille joskus 32.rv:lla, vaikka heti plussattuani painajaiset olivat palanneet. Toiminta oli todella ensiluokkaista, sain oman lääkärin, kävin 3-4 kertaa keskustelemassa, vauvaa ultrailtiin ja synnytystä suunniteltiin siinä määrin kuin se nyt yleensä on mahdollista. Synnytyksen hoiti ihana, kokenut kätilö joka oli juuri sopivan lempeä ja kuitenkin piti toiminnan hallussaan rautaisesti. Vauva syntyi eikä tikkejäkään tullut kuin pari. Synnytyksen jälkeen itkin sitä, että olin nuo välivuodet elänyt yhtä painajaista kiitos ensimmäisen synnytykseni, että miksi se ei voinut sujua yhtään tähän malliin että olisin tiennyt että tällainen synnytys voi olla edes mahdollinen.



Voitte olla varmoja, että toiseen synnytykseen en lähtenyt millään muotoa avoimin mielin, vaan hälytysasemissa odottaen, että joudun puolustamaan itseäni ja taas kokemaan sen hylkäämisen minkä koin eka kerrallakin henkilökunnan taholta. Nyt olen kolmatta kertaa loppumetreillä raskaudessa ja sairaala on ikävä kyllä taas eri, jotain näiden kahden väliltä. Olen käynyt taas pelkopolilla juttusilla, mutta yhtä asiaa en oikeastaan vieläkään ymmärrä. Miksei jokaista äitiä voi kohdella sillä tavoin inhimillisesti, että tämä ns. pelkopolikeskustelu voisi kuulua ihan olennaisena osana raskaudenajan seurantaan? Miksi sitä varten pitää ensin olla joku kamala pelko tai kokemus, että voi odottaa saavansa inhimillistä kohtelua? En voi enää koskaan mennä synnyttämään "avoimin mielin" mutta yritän silti olla niin yhteistyökykyinen ja ystävällinen kuin vain voin. En ole ollenkaan vakuuttunut tästä sairaalasta ja sen käytännöistä, jotka ovat taas tosi teknisiä tällä kertaa. Tiedän, ettei kukaan voi taata minulle sujuvaa synnytystä, mutta vaikka olen aika kiltti, en tule sallimaan ainakaan ensimmäisen synnytyksen kaltaista kohtelua missään tapauksessa.



Voimia sinulle ap ja muutkin, käydä läpi näitä asioita. Niistä ei voi tietää kukaan sellainen, joka ei ole synnytystään kokenut hirviömäiseksi, eikä tukea saada myöskään sellaisilta joilla on joku nurinkurinen asenne synnytyskauhuja kohtaan.



rv37

Voisitko kertoa missä sairaalassa sua kohdeltiin näin huonosti jossa siis synnytit ekan kerran? Synnyttäjällähän on oikeus valita synnytyssairaalansa. Tiesitkö tätä? Se on siis laissa..ja kohtelusi on todellakin ollut erittäin törkeää..Meillä oli videokamera muuten synnytyksessä mukana. Jos mua olisi kohdeltu noin törkeästi,olisin todennäköisesti laittanut sen salaa päälle ja saanut todistusaineistoa.

Olen todella kiitollinen vastauksistanne! Oloni paranee jo huomattavasti siitä, kun voin huomata, että muutkin tuntee samoin.



Nauroin oikein ääneen, kuinka hyvin 33 olitkaan osannut kuvailla tuntemuksesi "mikä kohta jauhelihaa muistuttavasta alapäästä olikaan kipeä" Vaikka se ei olekkaan naurun asia.



Itsellänikin on olo, että valehtelen itselleni, jos menen "avoimin mielin" synnyttämään uudelleen.



Ja kuten 32 sanoi, tämä kuuluu asioihin, joista ei puhuta. Miksi ei puhuta?

Ajatelkaa nyt, kuinka paljon helpottaa jo se, että vaihdetaan tuntemuksia ja kokemuksia näin anonyyminä!



Laitan pelkopolin harkintaan, onneksi minulla on vielä hetki aikaa, kun raskaus on vasta ylittänyt puolen välin.

ap

mikä sairaala kysymys oli tarkoitettu kirjoittajalle 43

apua siis 33. voi hyvää päivää=9

kun sitten leimataan helposti koko sairaala yhden väsyneen työntekijän vuoksi.. irjallista palautetta kyllä antaisin kyseiselle sairaalalle huonosta kohtelusta.

On sillä sairaalalla väliä. Kyseissä "tarinassahan" huonoon kohteluun näytti osallistuneen kätilön lisäksi myös lääkäri ja muita ihmisiä. en pääse tästä nyt lukemaan viestiä 33 uudestaan,mutta eikös siellä osastollakin ollut huonoa kohtelua? Sehän kertoo koko työyhteisön ongelmista,jos saman ihmisen kohdalle osuu useampi huonostikohtelija. Osastolla voi olla asenneongelma hyvinkin yleinen. Sellaista on jos työpaikalle on vuosien saatossa kehkeytynyt huono ilmapiiri ja henkilökunta on kovin ylirasittunutta.